arrow-down arrow-left arrow-right arrow-up bubble bubbles enlarge facebook heart home instagram linkedin loop2 menu twitter youtube Vuosi: 2016 | Leijonaa mä metsästän
Valikko

New is always better.

Vuosi sitten kirjoitin vuoden vaihteesta otsikolla Valmiina seikkailuun. Nyt kun luen tuota samaista tekstiä, ihmettelen vain, miten paljon sainkaan matkustaa vuonna 2015 ja kuinka innokas ja toiveikas olo oli tulevaisuudesta. Ei voi kuin huokaista, miten onnekas olenkaan ollut. Vuonna 2015 matkustin paljon. Ja sain paljon asioita päätökseen.

Onneksi olen luota prosessiin -ihminen. ”Asioilla on tapana järjestyä.” Täytyy silti myöntää, että ihan en olisi uskonut, että suunnitelma vakiduunista ja Helsingin kodista muuttuukin Pirkkalaan ja yrittäjyyteen. Yllätyin ehkä eniten itse.

Kummasti tuo koira opettaa pysähtymään. Ei aina pidä hötkyillä joka suuntaan.

Proakatemian jälkeen olin vakaasti sitä mieltä, että haluaisin töihin jollekin toiselle. Takana oli paljon projekteja, joissa olen joko vetovastuussa tai ainoana tekijänä. Halusin antaa ohjat jollekin muulle ja olla vain osana tiimiä. Ja samalla kaipasin myös uutta asuinympäristöä. Tuntui, että Tampere on jo koluttu läpi moneen otteeseen.

Vakaa aikomus oli löytää rauhallisempi, vakaampi työ kuin mitä viimeiset vuodet yrittäjänä olivat olleet. Jännitystä voisi hakea matkustamalla ja muuttamalla uuteen paikkaan. Näin olin ajatellut.

Sattumien ja avoimen mielen kautta vakiduuniajatukset lensivät roskiin, kun oikea tiimi osui kohdalle ja omalle liikeidealleni näyttivät vihreää valo niin kohderyhmä kuin minua kokeneemmat ihmiset. Heräsi uusia kysymyksiä, joihin oli kaivettava vastauksia. ”Tää kortti on katsottava läpi.”

Arki on Finlaysonilla ja olo on etuoikeutettu, kun saa näissä maisemissa matkata töihin.

Jos alkuvuosi tuntui siltä, että seilaa eksyksissä avomerellä jonkun lautan päällä ilman kompassia, oli loppuvuosi hullu pyörremyrsky. Yhtäkkiä ei tuntunutkaan enää niin huonolta ajatukselta, että kotipaikka olisikin tylsä, tuttu ja turvallinen. Niin joo, meillehän siis tuli kesällä ilmoitus, että asunto on myyty ja aika etsiä uusi koti.

Asuntomessujen myötä olin hieman väsynyt ajattelemaan pohjakuvia, sijainteja, asumisasioita sen syvällisemmin. Ulkoistin koko homman siis Aleksille. Hän näytti kaksi pohjakuvaa, toista asuntoa menimme kaksi päivää myöhemmin katsomaan ja samalla päätimme, että otamme sen. Viikkoa myöhemmin aloitimme muuton.

Viimeinen terassireissu tamperelaisena. Samalla haikea ja helpottunut olo.

Ja uusi koti oli Pirkkalassa. Ennestään minulla ei ollut mitään ajatusta koko asuinalueesta, mutta kaikilta kuului pelkästään kehuja ja jo ensimmäisen viikon asumisen jälkeen olin minäkin myyty. Niin hiljaista, vihreää, rauhallista, järven ranta lähellä ja silti isot ruokakaupat, ravintoloita ja julkinen liikenne aivan vieressä. Kaiken myllerryksen keskellä tämä Pirkkalan koti on ollut mulle turvasatama.

Hauholla puhuimme Tiimimestari-porukalla johtajuudesta. Hassua, miten niistäkin ihmisistä on tullut niin läheisiä muutaman kohtaamisen pohjalta.

Mitä muuta tapahtui?

Söin enemmän pizzaa kuin koskaan ennen. Roiskeläppiä, vegepizzoja, kotipizzaa, Napolin-pizzaa, jotain random pikaruokalapizzaa, pakastepizzaa, metripizzaa, itsetehtyä pizzaa. Ehkä tammikuu voisi olla pizzaton.

Rapujuhlat juhlittiin tällä kertaa Isojärven rannalla.

En lukenut 12 kirjaa vuodessa. Lukeminen ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa. Samaan aikaan ei ole koskaan tuntunut olevan yhtä suurta tarvetta ottaa aikaa lukemiselle. Kirjoittelen tästä teille pidemmin tammikuun aikana.

Matkustin todella vähän. Ainut reissu ulkomaille tapahtui alkuvuodesta, kun juoksimme ympäri Istanbulia viikon verran. Tuntuu kuin siitä olisi jo ikuisuus. Toivottavasti vuosi 2017 antaa enemmän aikaa ja rahaa matkustamiseen.

Istanbulissa ravintola, josta sai ystävällistä palvelua, hyvää ruokaa ja herkullisia drinkkejä.
Rakennusrakkautta Istanbulissa. Olin sanaton.

Tuntui aivan jatkuvasti siltä, että pitäisi olla parempi myyjä, markkinoija, ihmisten johtaja, asioiden johtaja, yrittäjä, lakiasiantuntija, viestijä ja ties vaikka mitä. Yritän olla itselleni armollinen ja nähdä tässä hyvän puolen: opittavaa on! Yleensä oppimisen tarve tulee siitä, että on tarpeeksi vaikeita hommia.

Kehityin pitkästä aikaa graafisen suunnittelun parissa. Proakatemian aikana tuli ikään kuin tauko kaikesta kuvankäsittelystä ja taittohommista, kun kaikkea muuta (sosiaalisempaa) tekemistä oli niin paljon. Nyt teen etenkin taittojuttuja vapaa-ajallani. Se toimii mukavasti vastapainona arjelle. Taittotyötä tehdessä saa olla epäsosiaalinen, istua hiljaa koneella ja olla luova. Lisäksi siinä tulee tunne, että tietää, mitä tekee.

Neuloin 16 paria villasukkia syksyn aikana. Alkuvuodesta ehkä neljät tai viidet. Saaneen toistaa: 16 paria villasukkia. Aivan älytöntä. Mutta luulen senkin johtuvan tasapainon luomisesta. Villasukassa tekeminen vaihtuu tarpeeksi nopeasti ja siinä on alku ja loppu. Yksi pari syntyy parissa illassa ja jokaisen sukkaparin kohdalla voi käyttää luovuutta ja nostaa vaatimustasoa. Voi luoda mallin joko päästään tai ottaa käyttöön jonkun hieman haastavamman ohjeen ja noudattaa säntillisesti sitä. 16 paria ja jokaisen olen jollekin tehnyt ajatellen vastaanottajaa.

Opin aivan valtavasti eri asiantuntijoilta, jotka ovat auttaneet meitä MustRiden idean parissa. Kiitos kaikille! Voisin vielä täsmentää, että olen oppinut, miten paljon on vielä opittavaa. Tiedon nälkä on suuri.

Reposaaren paras herkku: stout-suklaakakku. Mökkireissujen vakiotaukopaikka.

Vietimme todella paljon aikaa mökillä. Alkukesästä laskin, että olimme kuusi viikonloppua putkeen mökillä. Loppukesän reissuja en laskenut, mutta veikkaisin, että kymmenen mökkireissua tuli tänä vuonna täyteen. Kyllä siellä sitten saatiin aikaiseksikin. Yhdellä kerralla istuimme vain aurinkotuoleissa ja ihmettelimme, että voisiko täällä ihan vain ollakin. Ettei aina remontoisi ja tekisi vaan hommia.

Sinna ja Janne meni naimisiin ja mä itkin silmät päästä, kun olin niin onnellinen niiden puolesta.
Myös taivas itki niissä häissä. Ei tosin menoa haitannut.

Moni ystäväni muutti. Puolaan, Helsinkiin, Kauhavalle, Turkuun, Tampereelle. Niin ja itse muutin Pirkkalaan. Ihmiset alkavat pikkuhiljaa olla valmiita ja aloittavat ”aikuisten” elämää. Asuntolainaa, vakiduunia, avioliittoa. Pakostakin mietin, miten asiat tulevat muuttumaan entisestään. Milloin alkaa lapsia tulla kuvaan ja kuinka pitkään kavereiden kanssa pystyy helposti kokoontumaan vaikka uuden vuoden viettoon yhdessä, kun kuvaan astuu lapset ja koirat, eikä lähteminen ole niin helppoa. Mutta toisaalta, muutos on useimmiten hyvä asia.

Perinteinen Tour De Tanpere eli tamperelaisten kämppien kierros päättyi tällä kertaa meille jouluteeman kera. Unohtumaton päivä.

Mitä lupaan?

Tammikuussa en syö pizzaa lainkaan.

Olen vähintään viikon ulkomailla.

Mökin saunaremontti saadaan valmiiksi.

Luen vähintään 12 kirjaa, jotka eivät ole tietokirjoja.

Luen vähintään 5 kirjaa, jotka voi laskea tietokirjoiksi.

Neulon Aleksille villapaidan, jonka lupasin jo joululahjaksi. Siitä on jo kolme senttiä valmiina.

Slushin jatkoilla Mandi pisti mut tanssimaan. Ehkä Koirillakin oli osansa asiaan.

New is always better.

Nyt suljen koneen ja kuivaan hiukset. Pakkaan sushitarvikkeet ja hedelmät (ihan perus uuden vuoden juhlatarvikkeet) ja suuntaan Nokialle.

Vuosi 2017, sinusta tulee vuosi, jota en koskaan unohda. Bring it on. I’m ready.

Selina Kustula

 

Tiimimestari-porukalla Lehmonkärjessä. Tämä oli kolmas reissu tuolla porukalla ja jälleen teki hyvää kaiken arjen kiireen keskellä.
Päiväreissulla Turussa. Istuttiin tuohon pöydän äärelle ja juteltiin tunteja.
Slush oli mainio. Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan.
Osallistuin Reaktorin järjestäään Kanban-valmennukseen. Uusien oppien lisäksi uusia tuttuja.
Kesällä menossa poikakaverin veljen tytön yksivuotissynttäreille. Ihan uusi kokemus tämäkin.
leksi yllätti kesällä, kun tulin töistä. Ekstempore-ravintolareissu. Upea paikka.
Pikavisiitti Kokkolassa. Teki hyvää meille molemmille.

Lue myös

Uusi vuosi - mikä ihana tekosyy

Rakastan uutta vuotta. Se on yksi suosikkijuhlapyhistäni. Ei ole niinkään väliä, missä sen vietän tai kenen seurassa. Voin yhtä hyvin olla kotona keskenäni tai isolla porukalla jonkun kotibileissä. Tai vaikka mökillä, jos sinne pääsisi talvella.

Uudessa vuodessa on jotain mystistä. Koko maailma pysähtyy juhlimaan uutta alkua. Vanha vuosi jätetään taakse rakettien räiskyessä ja uudelle vuodelle tehdään lupauksia. Joku lupaa aloittaa kuntoilun, toinen aikoo pitää paremmin yhteyttä ystäviinsä ja kolmas päättää vähentää töiden tekoa.

Nykyään näkee aika paljon ihmisten summaavan myös somessa mennyttä vuotta ja samalla pohtivan tulevaa. Hyvä niin! Yleensä lupaukset ja päätökset tulevan suhteen pitävät paremmin, kun ne on edes yhdelle ihmiselle julistettu ääneen. Siinä muodostuu tietty tilivelvollisuus vähintäänkin alitajuisesti.

uusi vuosi lupaus uusi alku itsensäjohtaminen

Tälle on toki helppo naureskella tyhjinä lupauksina ja turhana menneen hehkuttamisena. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että jos tällainen juhlapäivä saa ihmiset edes hetkeksi pysähtymään ja katsomaan omaa elämäänsä, on se vain ja ainoastaan hyvä asia. Liian paljon mennään vain laput silmillä eteenpäin sen kummempia pohtimatta.

Pentti Sydänmaanlakka listaa Älykäs itsensäjohtaminen -kirjassaan seitsemän itsenäjohtamisen perusperiaatetta. Näistä ensimmäinen on merkitys (pysähtyminen) – elämässä syvemmän merkityksen etsiminen. Tällä ei tarkoiteta sitä, että nyt pitäisi sännätä Intiaan etsimään elämän tarkoitusta. Pikemminkin voisi pysähtyä säännöllisin väliajoin kysymään itseltään, mitä elämällään tekee ja mihin on menossa.

Itse teen tämän tyyppistä pysähtymistä aika paljonkin. Johtunee osittain Proakatemia-taustani. Mutta ettei pysähtymiset pääse vain unohtumaan, uusi vuosi on aina itselleni sellainen minipysähtymisen paikka. Hetki hiljaa keskiyöllä rakettien paukkuessa.

Mihin elämäni on menossa? Veikö viimeinen vuosi minua kohtia unelmiani? Olenko onnellisempi kuin vuosi sitten? Miksi, miksi en? Mitä tulisi muuttua, jotta vuoden päästä olisin onnellisempi? Mitä teen elämälläni ja miksi?

Mitä olette mieltä? Vaihtukoon vuosi vaikka ison porukan keskellä tai rauhassa kotosalla – mitä jos pysähtyisit hetkeksi?

Selina Kustula

// pics: unspalsh

Lue myös

Niin paljon sanottavaa

”On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen
Ja sanaton on sydämeni kieli.
Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen
Ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.”

Kerrankin on tuntunut siltä, että blogiin olisi vaikka kuinka paljon annettavaa niin kuvien kuin tekstin muodossa. Koko joulukuun päässäni on pyörinyt erilaiset aiheet. Mitään en ole kuitenkaan kirjoittanut. Snapchatin suhteen on tullut jo ihmettelyäkin, että olenko ihan kokonaan kadonnut. En sentään, hieman vain hiljentynyt.

Nyt siis jaankin vain nämä viime joulun valoisat jouluaattokuvat. Ehkä tästä välittyy se, mitä joulu usein tuntuu tekevän. Yksi syksy on taas juostu kohti pimeyttä ja nyt hetki hengähdetään. Sitten taas mennään. Valoon päin. Uusilla voimilla.

Hyvää joulua kaikille – jokaiselle omalla tavallaan <3

Selina Kustula

Lue myös

Postikortti viikossa

postikortteja joulu

Rakastan postikorttien lähettämistä. Joulukortteja tosin en lähetä kuin muutamia, jos siltä sattuu tuntumaan. Lähetän noin kerran viikossa postikortin ystävälleni, Hennalle. Mutta miksi? Kun kirjoitan postikortin, olen hyvin perinteisten asioiden äärellä. On Stabilo-tussi, huolella valittu postimerkki ja juuri vastaanottajalle sopivalla kuvalla varustettu kortti. Kaikki on käsinkosketeltavaa, fyysistä. Joku saattaisi naureskellen todeta minun nostalgisoivan. Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä.

Kyse on pysähtymisestä. Kortin saaja ei tiedä, että kirjoitan. Missään ei näy ”Selina kirjoittaa…” tai ”paikalla”. On vain minä ja tyhjä kortti. Hän ei myöskään tule saamaan viestiä heti. Minun ei tarvitse olla valmis välittömästi reagoimaan ystäväni vastaukseeni – mikäli vastausta edes tulee. Usein kirjoitan vain muutamia ajatuksia, jotka eivät välttämättä edes kaipaa vastausta. Saatan kirjoittaa oivallukseni elämästä, itsestäni, työskentelystäni, ihmissuhteista. Tai sitten saatan ilahduttaa ystävää jakamalla nolon kömmähdyksen, joka minulle tapahtui aiemmin päivällä. Joskus myös ihan perinteisesti vain jaan kuulumisiani tai kyselen Hennan mietteitä.

Toisaalta taas, kun saan kortin ystävältäni, on siinäkin jotain aivan erityistä. Yleensä olen juuri tullut kotiin pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen. Takki, jättiläishuivi, epämukavat kengät, painava läppärilaukku ja kaikki muu tavara päälläni tuntuu painavan tuhat kiloa. Puhelin, kuulokkeet, sormikkaat, rillit, kaikki. Kun kaikki on heitetty pois ja tilalla on pehmoinen neule, mukavat housut ja lämpimät villasukat, on ihana poimia eteisen lattialta postiluukun alta postikortti ja istua alas. Päivän kiireet unohtuvat hetkessä ja mieli matkustaa kaukana asuvan ystävän luo. Aivan kuin istuttaisiin hetki yhdessä kahvilla.

Viestiä tuskin on kirjoitettu hätäisesti kuten useimmat WhatsApp-viestit, twiitit ja statuspäivitykset. Se ei ole vain pikainen reagointi. Se on kirjoitettu käsin. Sitä varten on valittu kortti, merkki, tussi ja se on viety tuulessa ja tuiskussa tai iloisesti auringon paisteessa postilaatikkoon. Se on saattanut kulkea useankin päivän laukussa mukana ja kotona aina huomattu, ettei sitä muistanutkaan jättää postilaatikkoon. Se on merkityksellinen.

Postikorttiin ei mahdu montaa välilehteä tai ikkunaa, ei montaa keskusteluryhmää tai eri kanavien notifikaatioita. Siihen mahtuu vain kynän jälki ja ystävän ajatukset.

Kuvan korteista kaksi päällimmäistä on ystäväni Pikkumusteen käsialaa :) Ostin nuo Tullintorilta Gideestä, mutta niitä voi tilata myös verkosta.

Lue myös