Month: syyskuu 2017

What is your passion?

 

Istuin pyöreän pöydän ympärillä upealla illallisella. Minä ja seitsemän muuta tuijotimme triathlonistin säihkyviä silmiä, kun hän kertoi harrastuksestaan ja me kyselimme ihmeissämme. Hetken päästä siirryimme keskustelemaan lentokoneista ja helikoptereista, mikä oli vähintään yhtä vieras aihe kuin triathlonit. Samanlainen säihke syttyi sen silmiin, joka suhtautui aiheeseen intohimoisesti.

Miten ihana onkaan kuunnella ihmistä, joka suhtautuu asiaansa intohimoisesti. Puhe on vaivatonta ja energia on aivan erilainen. Mikä on sinun intohimo? Tuo kysymys nousi tuossa pöydässä silmien säihkymisen myötä keskusteluun. En saanut suustani oikein minkäänlaista vastausta. Onnekseni keskustelu soljui luontevasti valokuvaukseen, josta innostuneita löytyi useampikin.

Tuo sama kysymys oli esitetty minulle edellisenä päivänä eri yhteydessä. ”What is your passion?”. Ja minä jäin vain miettimään vastausta. Miten ihmeessä en osannut vastata tuohon? Pidän itseäni hyvin intohimoisena ihmisenä. Minulla ei kuitenkaan ole vapaa-ajalla mitää yksittäistä harrastusta, johon voisin sanoa suhtautuvani intohimoisesti. Ja viime aikoina intohimo on puuttunut lähes kaikesta tekemisestäni.

Valokuvaaminen, maalaaminen, kirjoittaminen, kirjat, taide, museot, sisustaminen, remontoiminen, postikortit. Pidän sellaisista ja ne rentouttavat ja innostavat, mutta onko mikään niin yli muiden, että voisin kutsua sitä intohimoksi?

Mikä saa minun suuni käymään samalla tavalla ja silmät säihkymään kuin lentokoneintoilijan? Minkä eteen olen valmis tekemään töitä ja antamaan aikaani niin kuin triathlonisti?

 

Ainut vastaus, mikä on aidosti yli muiden on johtaminen ja ihmiset. Voisin keskustella loputtomiin valmentamisesta ja parhaasta työskentely-ympäristöstä, motivaatiosta, oppimisesta, kehittymisestä, palautteesta, luottamuksesta, tavoitteista, arvoista, prosesseista, tehokkuudesta.

Kyse on ennen kaikkea ihmisistä ja heidän unelmistaan. Ja silti ihmiset ovat viime aikoina tuntuneet lähinnä väsyttäviltä. Sosiaalisuus ja sen sellainen. Tiedättehän.

”Mikä paljon antaa, paljon myös vaatii.”

Ei intohimo silti mihinkään katoa, vaikka se välillä palaisikin hieman pienemmällä roihulla. Joskus vain väsyttää ja tarvitsee vain jonkun, jolle puhua hetki ihan oikeista asioista.

Selina Kustula

Kiitos BELT bootcamp muistutuksesta. #BELTsweden

Kuva nro 1 – Venla Kekäläinen

Pyyntö

Selina: ”Sun pitäisi aloittaa muotiblogi. Tai ainakin muuntaa sun instatili semmoseksi.”

Henna: ”Ei mulla oo tarpeeksi vaatteita semmoseen.”

Selina: ”Ei sen väliä. Oot joka tapauksessa aina kauheen inspiroivan näköinen. Ja sit mä voisin ottaa susta kuvia.”

Kameran väärällä puolen

Sain ensimmäisen oman kameran ennen kuin osasin lukea. Tein kummeilleni perinteisen joululahjatoivelistan, joka oli käytännössä aanelonen täynnä kuvia leluista ja yksi kuva mustasta filmikamerasta. Kummeillani oli tapana ostaa joululahjaksi toiveistani järkevin. Samasta syystä sain edellisenä jouluna shakkipelilaudan. Niinpä lahjapapereista kuoriutui filmikamera.

Valokuvaaminen on innostanut aivan pienestä saakka. Valitettavan vähän jaksan innostua teknisten ominaisuuksien ymmärtämisestä, opettelusta ja harjoittelusta. Vilkas mieleni tarttuu ennemmin sommitteluun, tilanteeseen, valoon ja rajaukseen. Eniten olen oppinut tekniikasta valokuvauskursseilla tai kaverin kanssa yhdessä valokuvaten. En ole niin tavoitteellinen tai säntillinen, että jaksaisin yksin opetella.

Valokuvaajan vastuu

Ylioppilasjuhlistani on useita satoja kuvia, mutta käytännössä minä näyn vain muutamassa, koska olin yleensä kameran toisella puolella. Se on minulle tutuin puoli. Se on turvallinen paikka, jossa pystyn olla luova ja tarkkailla sekä hallita ja ohjata. Minun ei tarvitse luottaa kehenkään muuhun kuin itseeni ja kameraan.

Kuvatessa tulee taltioitua ihmisien eleitä, ilmeitä ja asentoja kaikessa kirjossaan. Jostain syystä olen aina suhtautunut aika tarkkaan siihen, että en kovinkaan herkästi jaa kaikkea kameraan tarttunutta esimerkiksi isolle ryhmälle. Mielestäni se on osa valokuvaajan vastuuta. Ihmisestä tarttuu vain minimaalinen osa valokuvaan ja kuva ei liiku. Se ei selitä, ei etene, ei katoa hetkessä. Valokuva on usein niin armoton.

Kuva: Suvi-Marja Tuulia / http://suvi-marja.net/

Luottamus kuvaajaan

En osaa olla kameran edessä. Rakastan kyllä esiintymistä ja huomion keskipisteenä olemista, eikä esimerkiksi Snapchattiin videolle puhuminen tuota mitään ongelmia vaan lähinnä iloa ja innostusta. Kuitenkin kameran edessä oleminen, kun kamera on jonkun muun käytössä, on aina jännittävää.

Kuva: Suvi-Marja Tuulia / http://suvi-marja.net/ Kuva: Suvi-Marja Tuulia / http://suvi-marja.net/

Ilahduin suuresti, kun alkukeväästä ystäväni Suvi-Marja pyysi minua kuvattavaksi. Itseään harvoin pääsee näkemään kovin etäältä ja tiesin tämän olevan minulle haaste. Yritän parhaani mukaan tehdä mahdollisimman usein ja paljon jännittäviä asioita, jotta jännittävät tilanteet olisivat ehkä vähän vähemmän jännittäviä. Kuvattavana oleminen olisi ihan eri tavalla epämukava ajatus minulle.

Järjellä kuitenkin perustelin itselleni, että valokuvaajana on nyt ammattilainen ja ystävä, johon voin luottaa. Eikä rumaan kuvaan ole tietääkseni kukaan kuollut. Edellisenä päivänä saatoin vielä vähän panikoida Suvi-Marjalle ja kirota koko vaatekaappini, mutta pieni rauhoittelu WhatsAppin välityksellä auttoi.

Painuimme siis metsään viileänä kevätpäivänä. Edellisenä päivänä satoi kaatamalla, mutta meitä sää suosi. Taitava kaverini Mandi oli vielä kihartanut hiukseni kunnon kikkurakiharalle ja nappasin säkillisen vaatteita mukaan, jotta voi sitten pusikossa vaihtaa niin kuin mikäkin muotibloggaaja.

Kuva: Suvi-Marja Tuulia / http://suvi-marja.net/Kuva: Suvi-Marja Tuulia / http://suvi-marja.net/

Kylläpä vaan jännitti silti! Huomasin vieläpä jännittäväni yllättävän paljon, saako Suvi-Marja kuvauksesta varmasti nyt irti jotain ja mitähän hän haluaisi minun pukevan ja tekevän. Ehkä tunne johtui siitä, että ammattilainen kuvaa ilmaiseksi minua, tällaista vaivaannuttavaa kuvattavaa. Pelkäsin tuhlaavani Suvi-Marjan aikaa ja toimivani jotenkin väärin. Suvi-Marja onneksi sanoi ääneen itsestäänselvyyden, että tässä nyt kuvataan ihan vaan huvin vuoksi, että ei mitään paineita :D

Kuvattavana sitten huomasinkin todella olevani erilaisessa tilanteessa, kun en hallitse lopputulosta. Voin toki ilmeillä miten vain ja vääntyä haluamiini asentoihin. Voin myös etukäteen meikata ja laittaa hiuksiani ja valita vaatteeni. Siitä huolimatta kamera ei ole minun kädessäni vaan Suvi-Marjan. Tämä saattaa kuulostaa monen korvaan hölmöltä, mutta minulle se oli iso juttu. Olen tottunut hallitsemaan tilanteita. Haluan vaikuttaa kaikkeen.

Valokuvien suhteen olen vieläpä tottunut olemaan se, jolla on valta rajaukseen ja kuvakulmaan. Se, joka varmistaa, että kuvattava on edukseen kameran edessä. Se, joka varmistaa, että epäonnistuneita ei julkaista. Nyt ohjat oli annettava jollekin toiselle. Osittain kyse on siis hallinnantarpeesta, mutta osittain myös omasta kokemuksesta. Muutama toimittaja on todistanut minulle, että minusta saa aivan järkyttäviä kuvia ja joku vielä tosissaan päättää julkaista sellaisia. Onneksi olen osannut repiä niistäkin tilanteista huumoria. Tottakai epämukavat kokemukset kuitenkin lisäävät epävarmuutta olla kameran edessä.

Kuva: Suvi-Marja Tuulia / http://suvi-marja.net/ Kuva: Suvi-Marja Tuulia / http://suvi-marja.net/

Naurattaa kirjoittaa tätä näin jälkikäteen, mutta nuo jännitykset olivat aitoja tunteitani ennen kuvausta. Kameran edessä sitten pikku hiljaa rentoutui. Niinhän se usein on, että tekeminen saa jännityksen katoamaan. Esiintyminenkin jännittää aina etukäteen, mutta ei sitten lavalla enää.

Loppujen lopuksi oli todella mukavaa, kun sai vain luottaa kuvaajaan ja olla kerrankin se, jonka pärstä tallentuu muistikortille. Miten mahtava tunne, kun tekee jotain aivan erilaista kuin yleensä. Enkä varmasti opi olemaan kuvattavana millään muulla tavalla kuin olemalla kuvattavana.

Huomasin monesti myös ihmetteleväni jotain asentoa tai sijaintia, että miten ihmeessä tämä voi näyttää nätiltä kamerassa ja miksi se Suvi-Marja on nyt niin innoissaan juuri tästä kohdasta. Ja tottakai se sitten siellä kameran ruudulla näytti upealta ja varsinkin viime viilausten jälkeen koneella.

Tekisi mieli riipustaa vielä pitkästi ajatuksiani parhaan kuvan valitsemisesta ja siitä, miten pitäisi aina antaa jonkun muun valita se paras kuva – miltä tuntuu katsoa omaa kuvaa ja miten eri tavoin muut sen näkevät. Nyt tulee kuitenkin jo liian pitkä tarina ja pitäisi tämän sunnuntain aikana tehdä vielä paljon muutakin, joten pistetään tästä nyt poikki.

Kertokaas omia ajatuksianne kuvattavana olemisesta. Kummalla puolella kameraa viihdytte paremmin? Samaistuitteko yhteen tuntemuksiini?

Selina Kustula

Kuva: Suvi-Marja Tuulia / http://suvi-marja.net/ Kuva: Suvi-Marja Tuulia / http://suvi-marja.net/

Kuvat: Suvi-Marja Tuulia

 

Kuvat minun kuvaamia, ellei toisin mainita. & Teemasta kiitos Anders Norén