Pää on aivan pyörällä, kun mietin sivuaineita ja maisterivaihetta ja kaikkia opiskeluun liittyviä valintoja. Mihin suuntaan haluan ammatillista osaamistani ja elämääni viedä? Syvennänkö minulle ennestään vahvoja osa-alueita vai laajennanko osaamistani?

Tavoilleni uskollisesti otin paperin esiin ja aloin selvittää sotkua kirjoittamalla ja piirtämällä. Mistä oikeasti innostun ja kiinnostun? Mikä motivoi ja koukuttaa? Mikä vie mennessään? Minkä parissa voisin viettää loppuelämäni? Lopulta yläteemat tiivistyivät neljään aiheeseen.

ART
COMPUTER SCIENCE
PEOPLE
BUSINESS

Mark Manson kysyy eräässä blogitekstissään: ”What is true about you today that would make your 8-year-old self cry?”Aina välillä mietin tuota(kin) kysymystä. Voiko olla, että meidän syvin sisin määrittyy jo hyvin varhaisessa vaiheessa? Vaikka kuinka kasvan, opin ja koen kaikenlaista, pysynkö loppujen lopuksi kuitenkin hyvin samanlaisena? Välillä ehkä jokin osa minusta unohtuu tai jää jonkin elämäntilanteen tai ihmisen jalkoihin, mutta pian laiva taas keikahtaa suoraan tai hieman toiseen suuntaan kallelleen.

Pieni Selina oli kiinnostunut tietokoneesta, taiteilusta, elokuvista ja ihmisistä. Isäni opetti 9-vuotiaalle minulle yksinkertaisimmat html-koodit, jotta sain Jyrki.comin profiiliini kuvia lisättyä. Sittemmin tuli virtuaalikennelit, kuvankäsittelykilpailut (kuka muistaa blendaus-termin? :)) ja keskustelufoorumit. Oma keskustelufoorumini oli arkeni merkittävin asia ala-asteen lopun ja yläasteen alun aikana. Se oli henkireikä. Niiltä ajoilta on pari ystävää jäänyt elämääni vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Elokuvat, TV-sarjat ja taide hallitsivat yläasteen lopun ja lukion aikaa. Lukiossa muistan olleen 11 tuntia kuvataidetta viikossa. Jälkikäteen olen harmitellut vähän turhankin rentoa suhtautumistani taiteen tekemiseen.

Lukion jälkeen yritin päästä TTY:lle opiskelemaan arkkitehtuuria. Lisäksi hain TAMKiin liiketalouteen, tietojenkäsittelytieteisiin ja kuvataiteisiin, mutta niiden pääsykokeet menivät päällekkäin arkkitehtuurin pääsykokeiden kanssa. Näin jälkikäteen hymyilyttää, koska en edes muista ajatusprosessiani TAMK-hakujeni suhteen, mutta nyt ne tuntuvat niin luontevilta vaihtoehdoilta. Silloin keskityin vain arkkitehtuurin. Hain sinne kolme kertaa ennen kuin muu elämä vei mennessään.

Huolimatta kaikesta haahuilusta, mitä melkein 30 ikävuoteen on mahtunut, samat asiat kiinnostavat edelleen. Art, computer science, people, business. Business ei ehkä näkynyt lapsuudessa muuten kuin neuvottelutaitoina, periksiantamattomuutena ja uteliaisuutena, mutta eihän siltä yrittäjäperheessä voinut välttyäkään. Vasta Proakatemialla tajusin, että yrittäjyys on juuri se suuri mysteeri, jossa riittää minulle loputtomasti ratkottavaa.

Viime viikot olen ratkonut mm. tietokantojen perusteisiin liittyviä tehtäviä yliopistolla. Samalla olen näyttänyt huvittavan paljon pikkuiselta lapselta innostukseni kanssa. Asiat ovat ihanan selkeitä, kauniin yksiselitteisiä ja mustavalkoisia. Ainakin toistaiseksi. Verrattuna vaikkapa viestintään, markkinointiin ja johtamiseen tässä on hyvin vähän harmaasävyjä. Kun tehtävä on oikein, se on oikein. Yrityksien toiminnassa löytyy aina parannettavaa ja kehitettävää. Jatkuvasti on luotettava omaan intuitioon. Tottakai tämäkin tästä vielä hankaloituu ja aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta nyt nautin tästä.

Selina Kustula

Kuvat: Suvi-Marja Tuulia

Rapujuhlat, venetsialaiset, virkistävän pimeä ilta, kylmä vesi, eka koulupäivä, uusi reppu, bussikortin lataaminen. Sieltä se taas tulee. Arki.

Jännittää aika paljon. Lähinnä sen takia, että mennyt vuosi on ollut aivan kamala. Vanha ystäväni sanoi: ”Sometimes when things go south you’re just amazed by how much south there is to be found.” Naurahdin sen luettuani. 

Selasin eilen noin vuoden verran taaksepäin kuvia puhelimestani ja muistelin kaikkea. Loppujen lopuksi on tapahtunut valtavasti hyvää. Kaiken sumun keskellä se ei saisi unohtua.

Yliopistoarki alkaa pian. 28-vuotiaana kokee edelleen samanlaista 7-vuotiaan innostusta ensimmäisestä koulupäivästä. Niitä harvoja päiviä, joiden suhteen saattaa jopa etukäteen miettiä, mitä pukee päällensä. Samanlainen tunne tulee helposti myös kesäloman jälkeen töihin palatessa tai uuden työn alkaessa. Kiva kutkutus ja uuden ajan tuoksu.

Nyt nojataan eteenpäin. Tai ehkä hieman nautin ihan vain tästäkin hetkestä. Olen opetellut hengittämään syvään. Opetellut, mutten ehkä vielä oppinut.

Selina Kustula

Aamun ensimmäinen keskustelu.

Aleksi: (nauraa)
Selina: Mille sä naurat?
Aleksi: No sulle, kun sä näytät niiku joku alkuasukas söis ensimmäistä kertaa viikkoon. Kömpinyt jostain esiin ja kyyryssä siinä kököttää.

Otan tämän kohteliaisuutena. On ilo tuottaa hymy huulille heti aamusta.

Tämä viikonloppu on täyttynyt kevyestä sosiaalisuudesta. Perjantai-iltana pelailtiin pleikkaria meillä pienellä porukalla pienen ja helpon herkuttelun parissa, lauantaina päivällä pari ystävää piipahti spontaanilla päiväkahvilla ja illalla juhlittiin kihlajaisia Hämeenlinnassa ja ajeltiin illaksi kotiin. Suhteellisen aikataulutonta ja kevyttä.

Niin paljon kuin ystävieni häitä rakastan, on ollut aika mukava olla sosiaalinen vain muutaman tunnin annoksina. Hääjuhlat yleensä vievät vähintään sen 12 tuntia ja tällaiselle nykyään hieman erakolle persoonalle se on aika paljon. Mukava välillä herätä lauantaina ilman herätyskelloa.

Tänään ajattelin vain makoilla koira sylissäni Netflixin ja kirjan parissa. Nuhainen takkutukka kiittää ja kuittaa.

Selina Kustula

Netflix: To all the boys I’ve loved before
Kirja: Typerysten salaliitto
Aamupala: maitorahkaa ja vadelmia

kuva1: Sami Kettunen,
kuva2: Aleksi Seppä

Pienenä rakastin joukkuelajeja. Suosikkini oli futis, jota pelasimme naapurien kanssa joka päivä. Sateen tullen juoksimme suojaan meidän autokatokseen ja joimme limsaa odotellessa. Ensimmäinen puhelimenikin katosi ensimmäisen kerran kentän laidalle.

Vajaa parikymmentä vuotta on kulunut ja liikkumisesta on tullut tylsä, ankea pakkopulla, joka muodostuu yleensä kuntosalista ja ryhmäliikunnasta sekä lenkkeilystä. Miksi ihmeessä?

Ensimmäinen kerta sup-laudalla

Viikko sitten kokeilin suppailua ensimmäistä kertaa ikinä ja onnekseni Suvi-Marja lupautui kaveriksi koitokseen. Kyllä vaan sai nauraa. Jo pelkkä laudan täyttäminen oli työn ja tuskan takana, koska emme saaneet pumppua kunnolla kiinni. Ja sitten veden päällä laudalla pysyminen oli aivan oma lukunsa! Koko kroppa ja jokainen aivosolu oli pelissä, kun koitin epätoivoisesti olla heiluttamatta lautaa. En halunnut kastua, joten motivaatio onnistumiseen oli kohdallaan.

Ilmeisesti emme onnistuneet saamaan lautaan tarpeeksi ilmaa. Sen verran se tuntui painuvan keskeltä. Siitä huolimatta kumpikin sai edettyä. Suvi-Marja oli aivan elementissään ja kyllä minäkin siinä sitten lopulta pysyin ja sain jo itsevarmuuttakin tekemiseen. Omaan aivan surkean tasapainon, joten tämä kävi tehokkaasta treenistä.

Laudan päällä oli mahdoton stressata mistään, koska piti keskittyä siihen hetkeen. Kaiken lisäksi luonto ympärillä loi rauhaa. Olen aivan myyty. Suppailu ehdottomasti jatkoon!

Hauska liikkuminen

Pitkälti Jenni Rotosen ja Marko Suomen innoittamana tein uudenvuodenlupauksen löytää hauskoja tapoja liikkua. Sen vuoksi mahdollisuus kokeilla suppailua kiinnostikin. Jos teillä on suositella kokeiltavia lajeja, pistäkäähän viestiä somessa tai alle kommentoiden.

Futis tuottaa minulle edelleen samanlaisen ilon kuin sillon lapsena. Sitä antaa kaikkensa, kun tekemisessä on hauskaa haastetta ja joukkue ympärillä. Futiksen ainut ongelma on aikataulujen sovittaminen muiden ihmisten kanssa ja sopivan höntsyporukan löytäminen. Yhden porukan olen löytänyt, mutta valitettavan huonosti olen päässyt mukaan peleihin. Kenttiä on vapaana kehnoihin aikoihin.

Sen sijaan remontoiminen ja pihatyöt menee mökillä mukavasti omaan tahtiin. Tuntuu fyysinen tekeminen jotenkin paljon paremmalta, kun siitä jää myös jokin pysyvä lopputuotos. Samaan kastiin tämän kanssa menee ystävien auttaminen esimerkiksi muutossa. Minua motivoi paljon enemmän ystävän auttaminen kuin kaukaiselta ja epämääräiseltä tuntuva ajatus terveysvaikutuksista.

Polkupyörän hankkiminen oli toimiva idea myös. Lähiseutu tulee heti helpommin tutuksi, kun vauhtia on enemmän kuin kävelyssä. Tulee myös helpommin lähdettyä paikkoihin, joihin menisi autolla, jos ainut vaihtoehto on käveleminen.

Mutta mitä muuta keksisi? Jos sinulla herää ajatuksia aiheesta, käytä somessa #hauskaliikkuminen tai kommentoi alle. Jaan omiakin ajatuksia tuolla tägillä Twitterissä ja Instassa. Nyt kohti viikonloppua ja remppahommia sekä suppailua! :)

Selina Kustula

Kuvat: Suvi-Marja Tuulia

Mitä kummallisin ajatus valtasi mieleni. Mikä tämän kaiken tarkoitus on?

Olen aina ajatellut, että tarkoitus on kehittyä ja kehittää. Jättää jälkensä maailmaan. Mutta mitä järkeä kaikessa työssä itsensä eteen on, kun lopulta sitten kuollaan pois ja maailma unohtaa pian.

Itse oivaltaa aivan samoja asioita kuin monet minua ennen. Toisaalta taas huomaan usein muiden oppivan asioita, jotka itse olen jo oppinut aikaisemmin. Tai aikoja sitten.

Miten turhaa. Ja jos ihmiskunta opettelee samoja asioita uudestaan ja uudestaan, niin teen kyllä minäkin. Samat kelat pyörii parin vuoden välein. Samat asiat joutuu opetella uudestaan ja uudestaan. Vähän kuin salilla kävisi. Hyöty valuu hukkaan, jos harjoittelua ei jatka.