Category: Elämä (Page 1 of 16)

Ei pitäisi mitään

Leijonaa mä metsästän -muki

Saanko esitellä: virallinen Leijonaa mä metsästän -muki. *aplodit*

Muistatteko, kun aikoinaan netissä kerrottiin omia tekemisiä tähtien sisällä? *hymyilee merkitsevästi* Voi niitä aikoja.

Se siitä nostalgiasta. Tulin tänne puhumaan tuosta mukista tai oikeastaan tuosta kuvan näkymästä. Kerrankin blogitekstin kuva vastaa täysin sitä, mitä silmieni edessä on. Toki tällä sekunnilla kahvimukin sijasta kädessä on puhelin, jolla näpyttelen tätä postausta.

Käytännössä joka päivä ja lähes joka hetki mielessäni on ajatus, joka alkaa ”pitäisi”. Ja se on siellä, vaikka olisin jo tehnyt paljon töitä sinä päivänä tai sillä viikolla. Se suorastaan huutaa, jos olen pitänyt edellisenä päivänä hauskaa.

Eilen oli todella hauska päivä. Näin uudehkoa ystävääni Sonjaa (joka btw, on rohkea yrittäjä, tsekkaa verkkokauppa täältä), jonka kanssa kävimme loppupalautekeskustelun yhteisestä projektistamme ja vaihdoimme kuulumisia aamupalan äärellä molemmat hyvin huvittavan väsyneinä. Sen jälkeen kävin vihdoinkin Nanson myymälässä käyttämässä lahjakorttini, jonka voitin Aamukahvilla-blogin arvonnasta. Tervetuloa elämääni musta, laadukas neuletakki.

Nanson villaneule ja Nomun herkkuruuat

Illalla päätimme Aleksin kanssa hemmotella itseämme Nomun ruualla – pitkästä aikaa. Pöytävaraukseen oli pari tuntia aikaa, joten tuli odotellessa sattumalta käytyä Aussie Barissa. Edellisestä versiosta samasta puljusta en pitänyt, mutta tämä oli mielestäni tunnelmallinen ja mukava paikka. Eikä Nomukaan pettänyt, tietenkään. Suunnitelma oli jatkaa kotiin, mutta lähdettiinkin spontaanisti ystäviemme Ilen ja Kamillan matkaan uuteen drinkkibaariin, joka jatkoi illan tunnelmallista linjaa.

Ystävien lähdettyä vaihdoimme jälleen paikkaa ja päädyimme taistelemaan kahdestaan Trivial Pursuitin mestaruudesta Muusassa. Enpä osannut arvata, miten hauskaa sekin voi olla. Ja miten paljon tiesinkään vastauksia. Lopulta kotiuduimme vasta puoli yhdeltä, vaikka olimme puoli neljältä lähteneet kotoa ”vain syömään”.

Mikä ihana ilta! Ja koko päivä. Mikään ei takaa yhtä varmasti sitä, että nyt heräsin sunnuntaiaamuna ”pitäisi”-lauseiden kolkutteluun. Kamala morkkis, kun olen mennyt ja viettänyt hauskan päivän. Kuinka kehtaan. Yritän vakuuttaa itseni, että Sonjan tapaaminen oli myös tuottoisa, vaikka olikin mukava, että ei se päivä ihan ”hukkaan” mennyt. Mutta omatunto soimaa, koska ei ole yksinkertaisen laskukaavan mukaan ollut tehokas. Olen hetken aikaa ihan vain nauttinut elämästä ja unohtanut velvollisuudet.

Uhmaan vaistonvaraisia syyllisyydentuntojani ja aion olla tehoton vielä tämänkin päivä. Ties vaikka loikoilisin näissä kauniissa lakanoissa koko päivän. Ei pitäisi yhtään mitään.

Laiskaa sunnuntaita, kaverit!

Selina Kustula

// toim. huom. Oli pitäisi-tuskat myös tämän postauksen kuvien suhteen, mutta se on ihan ok, että kuvat on ihan aidosti itseä varten näpsittyjä ja puhelimella muokattuja. Nyt lepo vaan.

Niin vähän kuin tarpeen

Facebookin paras ominaisuus

Joka kerta kun käyn Facebookissa, tarkistan mitä on samana päivänä tapahtunut aiempina vuosina. Omalla kohdallani selvästi aktiivisimpia aikoja Facebook-päivityksien kannalta on ollut noin kahdeksan vuotta sitten.

Kyllä vaan on erikoista, kun katsoo itsensä keskustelevan luontevasti päivityksen kommenteissa ihmisten kanssa, joita en tällä hetkellä tunne lainkaan. Pitää oikein miettiä, että mistä tunsin tuon ihmisen ja kuka se oikein on. Kahdeksan vuotta riittää unohtamaan ihmisen.

Suosikkejani on päivitykset, joissa olen jakanut artikkelin, joka on vaikuttanut ajatteluuni sillä hetkellä. Aika usein se sama artikkeli vaikuttaa uudelleen, koska eihän ihminen, ainakaan minunkaltainen, koskaan opi pysyvästi. Samoja virheitä toistetaan ja samoja oppeja opitaan.

Niin vähän kuin tarpeen

Nähdessäni tuon Facebook-muiston päätin pysähtyä hetkeksi ja lukea kyseisen Joni Jaakkolan artikkelin. Löydätte sen täältä.

”Törmäämme lähes päivittäin ihmisiin, jotka yrittäessään korjata elämäntapojaan tekevät muutoksia sillä tavalla, että niitä on ensinnäkin lukumäärällisesti yhdellä kertaa aivan liikaa ja toiseksi jokainen niistä kuormittaa tekijäänsä tarpeettoman paljon sekä henkisesti että fyysisesti.”

Kuinka moni nyökyttelee juuri nyt? Itse ainakin sorrun tällaiseen. Luonne on vähän turhankin usein kaikki tai ei mitään. Toimii varmasti sellaisiin asioihin, jotka hoidetaan kertarykäisyllä maaliin, mutta auta armias, kun se pitäisi jatkua päivästä toiseen. Rutiinien muuttaminen kaiken mahdollisen suhteen kerralla on sula mahdottomuus. Huomattavasti helpompi vaihtoehto olisi asia kerrallaan muuttaa tapojaan.

”Olet sitten tavallinen kansalainen tai ammattiurheilijaksi tähtäävä, voi olla, että ei voi syödä aina kakkua ja pitsaa silloin kun tekee mieli, joskus pitää ottaa ruuat mukaan purkissa ja joskus pitää syödä sitä mistä ei välttämättä tykkää (kalaöljy, kasvikset, jne). Mutta on tärkeä tässäkin muistaa se, että rajoituksia ja kieltoja pitäisi olla niin vähän kuin on tarpeen. Ei niin paljon kuin internet on tällä viikolla niitä keksinyt.”

Joskus tuli Nooran kanssa juteltua tapojen muuttamisesta ja siitä, kuinka pitkään uuden tavan omaksuminen kestää. Riippuu hieman lähteestä, mutta keskimääräinen aika on ainakin jonkin tutkimuksen mukaan 66 päivää. Riippuen ihmisestä, omaksumiseen voi mennä jopa kahdeksan kuukautta. Tottakai nopeuteen vaikuttaa, miten motivoitunut on ja miten normaalista poikkeava uusi tapa on. Joka tapauksessa on vain ja ainoastaan järkevää alkaa muuttaa tapojaan vain vähän kerrallaan – varsinkin jos muutokseen ei ole ulkoista painetta.

Aina välillä pyörittelen päässäni kysymystä, mikä voisi olla hyvinvoinnin minimum viable product eli MVP. En ole varma, olenko jopa tästä puhunut blogin puolella jo aiemmin. (Hihkaiskaa, jos kuulostaa turhan tutulta.) Tarkoitan hyvinvoinnin MVP:llä juuri sitä, mistä lähtisi liikkeelle. Jos elämä on vähän joka tavalla rempallaan, työtä on paljon. Mutta mikä olisi pienin mahdollinen tapa saada paljon hyvinvointia?

Tässä muutama idea/vaihtoehto:

  • Päätä vesimäärä, jonka juot joka päivä ja pidä siitä kiinni.
  • Herää samaan kellonaikaan joka päivä.
  • Tee syömisestä säännöllistä, vaikka ruuat pysyisivätkin samana.
  • Kävele joka päivä sama superminipieni kävelylenkki.

Ajatus siis, että kaikki muu saisi olla aivan niin retuperällä kuin on ollut ennenkin. Muuttaa ensin tuon yhden pienen asian ja vasta sitten etenee seuraavaan. Aihe on todella mielenkiintoinen ja palaan siihen varmaan myöhemmin uudestaan, kun olen saanut luettua loppuun Tapojen voima -kirjan :)

Mites te? Oletteko tapojenne orjia vai löytyykö jotain salaisia vinkkejä muutoksien aikaansaamiseen?

Pieni viaton essee räjähtää käsiin

Piti kirjoittaa ihan vain kaksi sivua tiedon visualisoinnista.
Kaksi sivua. Essee.
Essee, jolla ei ole mitään merkitystä.

Puoli tuntia myöhemmin minulla on 28 välilehteä auki ja olen löytänyt aiheeseen liittyen useita mielenkiintoisia artikkeleita ja keskusteluita sekä e-kirjan, pari seminaaripuheenvuoroa, mielenkiintoisia esimerkkejä onnistuneista toteutuksia, 1300 euroa maksavan kurssin ja aiheeseen perehtyneen Facebook-ryhmän, joka on kerännyt yli 1500 jäsentä. Twitteristä löytyy lisäksi useampi rekryilmoitus aiheen asiantuntijoille. Olen pian kirjoittanut omia kokemuksia ja ajatuksia sivun verran ja siinä ei ole vielä edes hyödynnetty mitään näistä kiinnostavista lähteistä. Pääni täyttyy lisäkysymyksistä ja haluaisin tietää tästä kaiken. Alan jo miettiä, voisiko aiheesta tehdä kandin ja miten se kandi tehdään.

Älyttömän mielenkiintoista. Niin kuin moni muukin asia. Niinpä suljen kaikki välilehdet, toteutan esseen minimivaatimuksilla ja kiellän itseäni innostumasta. Nyt täytyy fokusoida.

Selina Kustula

Viisi toimintahäiriötä tiimissä

Eipä ole tullut aikoihin kirjoitettua lukuhaasteen etenemisestä. Inspiroiduin nyt #NBForum2017-twiittejä lueskellessa kuitenkin pysähtymään tiimiasioiden äärelle. Nordic Business Forumissa oli nimittäin tänä vuonna puhumassa Patrick Lencioni ja moni oli jakanutkin muistiinpanojaan Lencionin puheenvuorosta. Sisällöltään puhe oli näköjään tiivistänyt hänen kirjaansa Viisi toimintahäiriötä tiimissä.

Sain viime maaliskuussa hyvältä ystävältäni syntymäpäivälahjaksi kyseisen kirjan ja loppukesästä tuntui, että nyt on aika lukea se. Ahmin kirjan parissa päivässä. Se toimi minulle ennakkovalmistautumisena Tiimimestarit-valmennuksen viimeiselle lähijaksokerralle, jonka aiheena oli ”valmentajan karaktääri”.

Käytännössä 2013 vuodesta saakka olen aktiivisesti seurannut omaa kehittymistäni valmentavana johtajana ja pyrkinyt saamaan siihen apuja palautteen, dialogin, seminaarien ja kirjojen kautta. Lencionin teemat olivatkin hyvin tuttuja jo aiemmin kokemani ja lukemani perusteella. ”Luottamus, konfliktit, sitoutuminen, vastuu, tulokset.” Hyvin loogista. Siitä huolimatta kirjasta tarttui, ei ehkä uutta, mutta syvempiä ajatuksia monista osa-alueista.

Jäin etenkin miettimään luottamuksen syntymistä tiimissä ja kuinka tärkeää se on konfliktien syntymisen kannalta. Konfliktit taas ovat aidon sitoutumisen saavuttamiseksi äärimmäisen tärkeitä. Jos pelätään konflikteja, eli käytännössä sitä, että ollaan eri mieltä ja sanotaan se ääneen, päädytään myötäilemään tapahtuvaa päätöksentekoa. Tällöin ei koeta, että on itse ollut vaikuttamassa ja tekemässä päätöstä, mikä taas johtaa löyhään sitoutumiseen.

Luottamus on siis jälleen kerran kaiken perusta. Lencionin kirjassa tuotiin myös hyvin esiin se, ettei toista voi pakottaa luottamaan tiimiin. Jos joku ei avaudu tiimille ja kerro todellisia mietteitään, ei asiaa auta henkilön haastaminen aiheesta. ”Mitä sä oikeasti ajattelet? Kerro nyt!” Itse ainakin sorrun helposti tämän kaltaiseen malttamattomuuteen.

Toisaalta olen useamman kerran pähkäillyt, että onko luottamus kuitenkin tahdon asia. Joihinkin ihmisiin luottaa jo alle vuorokaudessa, toisiin ei vielä useamman vuodenkaan jälkeen. Toki alitajuntamme kerää kaikenlaista tietoa ihmisen käytöksestä ja yrittää sen perusteella rakentaa päätöstä siitä, voiko toiseen luottaa vai ei. Loppujen lopuksi meistä ei silti ole ennustajiksi. Emme voi tietää onko ihminen luottamuksen arvoinen. Joka tapauksessa se on uskon asia.

Huomaan myös usein, että toiset ihmiset ovat epäluuloisempia ja toiset taas haluavat uskoa ihmisistä hyvää. Väittäisin myös, että luottamus voi synnyttää luottamusta. Kun uskoutuu toiselle ihmiselle jostain henkilökohtaisesta, herättää se usein myös vastavuoroisesti luottamusta. ”Kun kerran tuo ihminen luottaa minuun noin suuresti, kai minäkin voin luottaa häneen.”

Mitä ajatuksia tai kokemuksia teillä on luottamuksesta ja sen synnyttämisestä? Aihe on todella mielenkiintoinen, koska se on niin elintärkeä toimivan tiimin kannalta. Paljon muitakin hyviä pointteja kirjassa oli, mutta tuo luottamus jäi kaikista tärkeinpänä mieleeni.

Kirja kokonaisuudessaan oli hassulla tavalla kirjoitettu – kuin kertomuksen muotoon. Yritykseen tulee uusi toimitusjohtaja töihin ja hän alkaa ratkomaan johtoryhmän tiimityöskentelyongelmia. Aluksi taistelin pääni sisällä, että vihaanko tätä tyyliä vai pidänkö siitä. Loppujen lopuksi kallistuin pitämisen puolelle, koska johtoryhmän erilaiset persoonat antavat varmasti erilaisille lukijoille samaistumispintaa ja hyvin käytännönläheisiä esimerkkejä eri tilanteista. Tarinamuotoinen kerronta oli myös hyvin helppolukuista ja ymmärrettävää. Kirjan lopussa oli vielä tietokirjamaisemmin avattu teoriaa ja miten viedä asioita käytäntöön.

Ehdottomasti siis suosittelen Patrcik Lencionin Viisi toimintahäiriötä tiimissä -kirjaa. Se on sinulta pieni panostus ajallisesti, mutta suuri palvelus tiimillesi.

Selina Kustula

#selinalukee2017-haasteessa tämä taisi olla kirja numero 9/20 :) Enköhän saa 20 kirjaa luetuksi ennen vuoden vaihdetta. Uskon niin.

Papyrus


Toisaalta on helpottunut olo,
kun tiedän, etten ole yksin tämän asian kanssa.

Toisaalta on kammottavaa huomata,
miten yleistä tämä on.

Pirkanmaallakin tulee aivan liian usein vastaan.

Tuo fontti,
jonka voisimme jo unohtaa.

Page 1 of 16

Kuvat minun kuvaamia, ellei toisin mainita. & Teemasta kiitos Anders Norén