Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, syntyykö siitä ääni? Tuo ikivanha arvoitus tuli mieleeni Princen kuoleman yhteydessä. Kuolema ei hetkauttanut minua mitenkään, koska en ole musiikki-ihmisiä, eikä mieleeni tullut ainuttakaan Princen biisiä. Huomasin kyllä nopeasti, että hyvin moni muu koki Princen kuoleman suurena uutisena. Somessa tuli vastaan erilaisia päivityksiä, joissa viitattiin Princen biiseihin tai jaettiin Princestä tehty gif. Jotkut jopa summailivat tämän vuoden puolella kuolleita suuria ihmisiä.
Hesari uutisoi, että Prince yllätti myös kuolemallaan (HS 23.4.2016). Artisti ei sinänsä kiinnosta minua, mutta artikkelissa nostettiin esiin mielenkiintoinen seikka. Viimeisinä vuosinaan Prince teki kovasti töitä hallitakseen sitä, miten hänen musiikkiaan levitettiin netissä.
”Prince taisteli levy-yhtiöiden ja kustannusyhtiöiden valtaa vastaan ja ja pyrki asemaan, jossa taiteen tekijä voi määrätä mahdollisimman tarkasti, miten hänen työnsä tuloksia myydään ja levitetään. Sopimuksiin liittyvien erimielisyyksien keskellä hän turvautui omintakeisiin ratkaisuihin.”
Kuultuani Princen kuolemasta, tajusin, etten muista ainuttakaan biisiä, vaikka nimi ja naama olivat tuttuja. Yritin löytää YouTubesta ja Spotifysta tiettyjä musiikkivideoita ja biisejä siinä onnistumatta. Eipä tultu tutummiksi etsintöjeni jälkeenkään. Mietinkin, olisiko Princen maine laajempi ja pitkäkestoisempi, jos hän ei olisi taistellut levy-yhtiöitä ja kustannusyhtiöitä vastaan niin kovasti. Vaikuttaisiko hänen musiikki useampiin ihmisiin?
Tänä päivänä menestykseen vaikuttaa entistä enemmän näkyvyys ja tunnettuus. Netin kautta tavoittaa koko maailman ja oman osaamisen ja tunnettuuden tuotteistaminen osataan jo aika hyvin. Seuraajilla on merkitystä. Tästä hyviä esimerkkejä löytyy vaikkapa ammattibloggaajista, artisteista ja jopa pienpanimoista. Tästä huolimatta meillä on paljon aloja, jotka nojaavat apurahoihin, tukiin ja sponsorointiin. Esimerkkejä löytyy etenkin teatterin, kirjallisuuden, kuvataiteen ja elokuva-alan parista. Korjatkaa, jos olen väärässä! Ei ole heittää mitään tilastoja kehiin.
Kun David Bowie kuoli tammikuussa, sosiaalinen media täyttyi hänen hienoimmista kappaleistaan ja konserttivideoistaan. Princen aikaista poismenoa surraan muutamalla yleisön joukosta kuvatulla konserttitaltioinnilla ja uutisvideolla.
Hän olikin viimeisiä mystiseksi jääneitä supertähtiä. Hän ei päästänyt tiedotusvälineitä lähelleen, eikä lähtenyt näyttäytymään sponsorilakanan eteen silloinkaan, kun menot olivat suuremmat kuin tulot.
Princeä käsittelevä artikkeli piirtää kuvan vapaasta ja omaehtoisesta taiteilijasta. Tunnistan saman piirteen monissa luovan alan tekijöissä. Halutaan pysyä lahjomattomina ja erilaiset sponsorit aiheuttavat usein myös pelon siitä, että rahoittajat alkavat vaatimaan asioita ja vaikuttamaan taiteilijan toimenpiteisiin. Omaa tekemistä ei haluttaisi liiaksi kaupallistaa. Ymmärrän huolenaiheen. Erilaiset yhteistyöt, näkyvyys ja teosten vapaampi jakaminen tuovat kuitenkin mukanaan paljon hyvääkin.
Raha mahdollistaa paljon asioita, mutta oman tekemisen tuotteistaminen ja kaupallistaminen tuovat myös suuremman yleisön. Banksy totesi: ”Art should comfort the disturbed and disturb the comfortable.” Ihmiset tekevät taidetta eri syistä. Kuitenkin, oli syy mikä hyvänsä, taide useinmiten vaatii yleisön. Vai onko taidetta ilman taiteen kokijaa? Musiikkia ilman kuuntelijoita, teatteria ilman yleisöä, kirjallisuutta ilman lukijoita?
Mitä Prince loppujen lopuksi saavutti yrityksillään rajoittaa musiikkinsa nettijakelua? Ehkä joitain dollareita enemmän levymyyntiä. Olisiko hän taiteilijana päässyt vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja pidempään, jos hänen musiikkinsa olisi saanut elää netissä vielä paljon pidempään kuin hän itse. Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, syntyykö siitä ääni?