On niin monta asiaa, joista haluaisin nyt kirjoittaa, mutta kaikkea ei pysty. Tiimimestarit-matkani* on jo yli puolen välin ja tämä viimeisin kerta oli aika ikimuistoinen.

Visiolla on ihmeellinen voima myös pienen mittakaavan tekemisessä. Aloitimme torstain tyypillisesti niin sanotulla check in -kierroksella, jossa kerroimme käytännön kokeiluistamme sekä vastasimme valmentajamme Pasin esittämään kysymykseen: ”Miten tästä kerrasta tehdään ikimuistoinen?”

Tuo yksinkertainen kysymys jäi varmasti jokaisen takaraivoon, koska koko kolmen päivän rutistuksen ajan autoimme toisiamme, jaoimme kokemuksemme ja tietomme, luotimme toisiimme ja nauroimme paljon.

Eikä se reissu ollut ikimuistoinen vain sen takia, että ympärilläni oli luottamusta, viisautta, lepoa ja iloa. Reissu muutti ajatteluani ja sai aikaan konkreettisia tekoja. Kiitos siitä.

En oikein tiedä, miten jäsentelisin asian helposti ja nopeasti ulkopuolisen ymmärrettäväksi, joten en edes yritä. Sanon kuitenkin, että oppiminen vie yleensä aikaa ja on aina hitaampaa kuin luulen. Tällä kertaa kuitenkin ajatteluni kiepautettiin aika nopeasti uuteen suuntaan.

Edessäni on toivottavasti muutosten kevät eikä pelkästään yritykseni parissa. Pikemminkin nimenomaan sen ulkopuolella. On aika tehdä muutoksia Selinaan ja kysellä vähän isompia kysymyksiä. Nyt otan vähän vähemmän valmentavan otteen itseni johtamiseen.

Hyvin mystistä tekstiä, mutta tämä onkin enemmän minua kuin sinua varten. Ehkä tästä saa selkoa paremmin kesään mennessä. Sikäli mikäli ajatustyöni tulee myös tänne blogiin tekstin muodossa näkyviin.

Selina Kustula

*Tiimimestarit on 1,5 vuoden valmennus, jossa syvennytään tiimioppimiseen ja valmentavaan johtamiseen. Matkan alkutunnelmia voit lukea täältä.

Rakastan uutta vuotta. Se on yksi suosikkijuhlapyhistäni. Ei ole niinkään väliä, missä sen vietän tai kenen seurassa. Voin yhtä hyvin olla kotona keskenäni tai isolla porukalla jonkun kotibileissä. Tai vaikka mökillä, jos sinne pääsisi talvella.

Uudessa vuodessa on jotain mystistä. Koko maailma pysähtyy juhlimaan uutta alkua. Vanha vuosi jätetään taakse rakettien räiskyessä ja uudelle vuodelle tehdään lupauksia. Joku lupaa aloittaa kuntoilun, toinen aikoo pitää paremmin yhteyttä ystäviinsä ja kolmas päättää vähentää töiden tekoa.

Nykyään näkee aika paljon ihmisten summaavan myös somessa mennyttä vuotta ja samalla pohtivan tulevaa. Hyvä niin! Yleensä lupaukset ja päätökset tulevan suhteen pitävät paremmin, kun ne on edes yhdelle ihmiselle julistettu ääneen. Siinä muodostuu tietty tilivelvollisuus vähintäänkin alitajuisesti.

Tälle on toki helppo naureskella tyhjinä lupauksina ja turhana menneen hehkuttamisena. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että jos tällainen juhlapäivä saa ihmiset edes hetkeksi pysähtymään ja katsomaan omaa elämäänsä, on se vain ja ainoastaan hyvä asia. Liian paljon mennään vain laput silmillä eteenpäin sen kummempia pohtimatta.

Pentti Sydänmaanlakka listaa Älykäs itsensäjohtaminen -kirjassaan seitsemän itsenäjohtamisen perusperiaatetta. Näistä ensimmäinen on merkitys (pysähtyminen) – elämässä syvemmän merkityksen etsiminen. Tällä ei tarkoiteta sitä, että nyt pitäisi sännätä Intiaan etsimään elämän tarkoitusta. Pikemminkin voisi pysähtyä säännöllisin väliajoin kysymään itseltään, mitä elämällään tekee ja mihin on menossa.

Itse teen tämän tyyppistä pysähtymistä aika paljonkin. Johtunee osittain Proakatemia-taustani. Mutta ettei pysähtymiset pääse vain unohtumaan, uusi vuosi on aina itselleni sellainen minipysähtymisen paikka. Hetki hiljaa keskiyöllä rakettien paukkuessa.

Mihin elämäni on menossa? Veikö viimeinen vuosi minua kohtia unelmiani? Olenko onnellisempi kuin vuosi sitten? Miksi, miksi en? Mitä tulisi muuttua, jotta vuoden päästä olisin onnellisempi? Mitä teen elämälläni ja miksi?

Mitä olette mieltä? Vaihtukoon vuosi vaikka ison porukan keskellä tai rauhassa kotosalla – mitä jos pysähtyisit hetkeksi?

Selina Kustula

// pics: unspalsh

Nyt täytyy puhua pari sanaa onnellisuudesta. Luvassa ajatuksenvirtaa eri kanteilta. Koittakaahan pysyä matkassa.

Ensimmäinen onnellisuuden este on mielestäni stressi. Omalla kohdallani olen huomannut sen aiheuttajan olevan turha perfektionismi ja asioiden yliajattelu. Elämäni uusi motto, ohjenuora ja tukipylväs on kerrassaan mainio Mark Mansonin kirjoittama artikkeli: Subtle Art of Not Giving a Fuck. Suosittelen. Varsinkin, jos tulee ajateltua, että pitäisi olla tietynlainen tai asiat kuuluisi hoitaa juuri oikealla tavalla. Oikeastaan se ei ole kauhean uusi minulle. Varmaan vuosi sitten luin ensimmäisen kerran ja palaan siihen aina, kun meinaan itse aiheuttaa itselleni stressiä. Suosittelen varsinkin niille, jotka työskentelevät välillä vähän liiankin huolettomien ja spontaanien ihmisten parissa. Toimii myös silloin, kun kyseessä on vaikkapa oma poikaystävä. Kröhöm…

Tiedättekös kaikki hienot lainaukset ja sanonnat, joita nykyihminen tuntuu rakastavan etenkin somessa. No, jotkin lainaukset vaan jää päähän ja ihan hyvästä syystä. Omalla kohdalla yksi vanha hyvä on ”kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan.” Niin se vaan menee. Seuraavaksi sanon itselleni, että kaikesta on tähänkin asti selvitty, joten miksei selvittäisi jatkossakin. Proakatemialla hieman samaan ajatukseen suosikkilauseeni on ollut ”Luota prosessiin.” Toimii tuokin hienosti. Olen myös kehitellyt stressierkkien kanssa keskustellessa järkeen vetoavan taktiikan. Kaikki ei nimittäin ihan vaan automaattisesti luota sokeasti. Tämä logiikkaan vetoava mantrani voisi olla nimeltään ”Five times of So What”. Kun siis jokin stressaa, kysyn kysymyksen: ”Mikä on pahinta, mitä siitä voisi seurata?” Harvemmin se pahin nyt niin kamala asia on. Jatkokysymyksenä mietitään, että mitäs sitten. Onko sillä niin väliä? Onko se loppujen lopuksi niin paha? Tätä sitten vaan kysellään niin kauan, että järkikin sanoo, että tästä kyllä selvitään. Yleensä perfektionismin, tarkkuuden ja varmuuden suuntaan on helpompi säätää ajatuksiaan takaisin kuin tuonne hullunrohkean luottamuksen suuntaan

Se stressistä. Mites sitten onnellisuus ylipäätään. Miksi on niin tyytymätön olo jatkuvasti? Kotona odotti nytkin ihana mies nukkumasta sohvalla, koira hyppimässä onnesta ja kämppäkin on kuin pieni unelma suoraan 20-luvulta keskellä Tampereen keskustaa. Kädessä on tradenomin paperit maailman parhaasta koulusta ja elämä edessä. Kaksi huippumielenkiintoista projektiakin on nyt käsillä. Miksi silti tuntuu vähän onnettomalta? Mikä tässä mättää? Ikäisteni kanssa keskustellessa olen huomannut samankaltaista epäonnellisuutta. Periaatteessa kaikki hyvin ja juuri niin kuin toivoikin, mutta silti ei ole mitenkään erityisen onnellinen olo. Juuri kun tätä pähkäilin illan, Noora Toivo linkittää Facebookiin: Why Generation Y is unhappy. On muuten sekin yhdestä suosikkiblogistani, Wait But Why:sta.

Artikkeli esittelee yksinkertaisen laskutoimituksen onnellisuudesta. Onnellisuus on todellisuus miinus odotukset. Baby Boomers -sukupolvea edeltänyt sukupolvi koki toisen maailmansodan ja suuren laman. Tavoitteet ja unelmat keskittyivät taloudellisesti vakaaseen ympäristöön. Tällä mentaliteetilla kasvatettiin seuraava sukupolvi. Vakaan ja turvallisen uran luominen oli kaikki kaikessa ja se saavutettiin vain kovalla työllä. Ennennäkemätön taloudellinen kasvu johti siihen, että odotukset ylittyivät. Onnellisuuslaskuopin mukaan siis todellisuus oli parempaa kuin odotukset. Tämä johti positiiviseen ja optimistiseen ympäristöön, johon Y-sukupolvi syntyi. Ja nyt päästään asiaan.

Sukupolvemme on huomattavan tavoitteellinen, eikä ajatus urasta keskity enää vakaaseen taloudelliseen tilanteeseen. Me haluamme toteuttaa itseämme. Uskomme vahvasti pystyvämme mihin vain, eikä ole roolia, johon emme voisi päästä. Tsekatkaapa tuosta artikkelista, kuinka internetistä löytyvien fraasien ”a secure career” ja ”a fulfilling career” määrä on muuttunut vuosien mittaan. Ero on huima. Hauska myös huomata, kuinka ”follow your passion” -fraasin käyttö on moninkertaistunut 20 viimeisen vuoden aikana. Tämä sukupolvi,  meidän sukupolvemme, uskoo vahvasti omaan erinomaisuuteensa. Jokainen meistä kuvittelee yksilönä olevansa jotenkin parempi, kauniimpi, ainutlaatuisempi ja erikoisempi kuin muut. Loistava ura on kuin itsestäänselvyys, pitäisi vain päättää, mihin suuntaan lähteä.

Kaikki tämä naurattaa, koska se on niin totta. Maksamme innoissamme kalliista seminaareista, joissa onnistujat kertovat ilosanomaa menestyksestä ja upeista mahdollisuuksista. ”Voit olla mitä vain. Pystyt mihin vain.” Puhutaan tavoitteista, unelmista, visioista. Työn tulee olla hauskaa ja ajatuskin vain rahan vuoksi työskentelystä tuntuu vieraalta. Nauran, koska olen yksi näistä ihmisistä. Pohdin muulloinkin kuin vuoden vaihtuessa tavoitteita. Pääsinkö aiempiin? Minne nyt? Mitä vaaditaan? Miksi en onnistuisi? Mitä haluan elämältäni? Miten olen onnellisin? Onhan tavoitteeni tarpeeksi suuria?

Ollaanpa siis raa’an rehellisia. Minä kuvittelen olevani keskivertoa parempi ja välkympi ja monipuolisempi ja kaikin puolin ihana. Olen myös varmasti useammankin kerran sanonut ääneen, että nyt pitäisi vain päättää, mitä teen elämälläni. Menestyminen on kuin itsestäänselvyys. Suosikkisanontani tänä syksynä on ollut ”You get what you tolerate.” Voisiko tätä ajatteluani paremmin tiivistää yhteen lauseeseen? Kuka minut on saanut näin hullun itsevarmaksi ja optimistiseksi? Ehkä kaikki ihmiset ympärilläni. Tutut ja tuntemattomat. Nyt on aika positiivista suhtautumista ilmassa, vaikka muuta tunnutaan väittävän. Optimistisen asenteen lisäksi huomaan pitäväni vanhemmille sukupolville itsestäänselviä asioita aivan kummallisina. Tekisinkö oikeasti töitä vain ja ainoastaan rahan vuoksi? Olisin yrityksessä, jossa ihmisiä motivoidaan rahan avulla? Kuulostaa joltain satuolennolta tuollaiset yritykset. Miten ne edes voivat säilyä hengissä? Jep, tällainen kupla minulla on.

Aloin miettiä. Artikkeli ja tämä koko onnelisuusaihe laittoi pohtimaan tavoitteita. Aiemmin ystävieni kanssa aiheesta keskustellessa nostimme esiin tunteen tavoitteen saavuttamisesta. Harvemmin siitä kauhean pitkään jää tuntemaan yletöntä onnellisuutta tavoitteen saavuttamisesta. Päähän nousee pikemminkin kysymys, mitä seuraavaksi? Tavoitteet eivät jostain syystä helpota tyytymättömyyden tunnetta lainkaan. Pitäisikö tavoitteiden asettaminen unohtaa kokonaan? Onko se paljon puhuttu hetkessä eläminen avain onneen? En ainakaan itse pysty kuvittelemaankaan elämää, jossa en edes jossain määrin eläisi tulevaisuuden tavoitetta varten.

Ehkä sukupolveni kirous on olla jatkuvasti tyytymätön ja jahtaamassa seuraavaa tavoitetta. Tai ehkä se ei ole kirous lainkaan. Voisiko olla, että onnellisuuden kaava tälle sukupolvelle on tavoitteiden jatkuva kasvu sitä mukaan, kun niistä tulee todellisuutta.

”Here’s my advice for Lucy:

1) Stay wildly ambitious.  The current world is bubbling with opportunity for an ambitious person to find flowery, fulfilling success.  The specific direction may be unclear, but it’ll work itself out—just dive in somewhere.

2) Stop thinking that you’re special.  The fact is, right now, you’re not special.  You’re another completely inexperienced young person who doesn’t have all that much to offer yet.  You can become special by working really hard for a long time.

3) Ignore everyone else. Other people’s grass seeming greener is no new concept, but in today’s image crafting world, other people’s grass looks like a glorious meadow. The truth is that everyone else is just as indecisive, self-doubting, and frustrated as you are, and if you just do your thing, you’ll never have any reason to envy others.”

// Tämän blogitekstin valokuvat ovat eräältä Kokkolan matkalta, jolloin valvoin ystäväni Hennan kanssa aamuun ja ajoimme kukkulalle katsomaan auringonnousua. Tuolloin tunsin itseni todella onnelliseksi. Kamerana toimi Lumia 930.

ENG// Happiness. WTF. Check this out.

Ensimmäinen kuva minusta ja kirjasta on sellainen, missä olen syönyt kirjan nurkan pyöreäksi. Opittuani lukemaan, luin pikkuveljelleni tavutettuja kirjoja. Pikkuveli vain valitti, että Selina lukee tyhmästi. Siitä se kuitenkin lähti. Muistan myös kuinka ensimmäinen kuvaton kirja, jonka luin, oli Aarresaari tai jokin vastaava. Olin silloin todella ylpeä itsestäni. Jotenkin siitä muistosta tulee myös mieleen vanhan talomme keittiö ja vanha keittiön pöytä.

Kauhavan kirjasto tuli tutuksi jo pienenä. Tästä varmasti kiitos kuuluu vanhemmilleni, mutta myös koululle. Ensimmäiset kirjat, joita lainasin, liittyivät pitkälti eläimiin, etenkin lemmikkeihin. Taisin lukea myös jonkin kirjan suklaan historiasta. Pikkuhiljaa kirjoissa kuvat vähenivät ja sivumäärä lisääntyi. Lasten kirjojen osastolta siirryin vähitellen nuorten kirjallisuuteen, joka sijaitsi kirjaston perällä. Muistaako joku vielä Vihreä Varis -sarjan, Goosebumpsin, Sweet Valley Highn, Neiti Etsivän tai Replican? Muistikuvieni mukaan myös kaikki ystäväni lukivat kirjoja suhteellisen paljon. Taisin olla yhdeksänvuotias, kun kaverini suositteli Harry Potteria minulle. Nyt naurattaa, kun muistelen miten paljon suutuin siskolleni, kun hän paljasti Dumbledoren kuolevan. Kyllä oli suuret ongelmat, kun saatiin siitäkin valtava riita aikaiseksi. Silloin ei kyllä naurattanut. Potterit kuuluvat niihin kirjoihin, joiden jälkeen on ollut vähän tyhjä olo. Tässäkö tää nyt oli? Mitäs nyt? Löytäisinpä helpommin kirjoja, joihin vaan katoaa tuntikausiksi.

Proakatemialla opiskellessa lukee paljon kirjoja, mutta niin sanotusta tavallisesta opiskelusta poiketen, kaikki kirjat saa valita itse. Kiinnostuksen kohteet opiskeluiden aikana olivat pitkälti johtamisessa, erilaisissa liiketoimintamalleissa, yritystarinoissa ja itsensäjohtamisessa. Sen mukaan tuli valittua kirjallisuuskin ja nyt on ollut kyllä mielenkiintoista lueskella vanhoja esseitä. Rakastan lukemista ja kirjoittamista. Täytyy kuitenkin myöntää, että on aika rentouttavaa, kun näitä ei tarvitse enää pakolla yhdistää. Proakatemian aikana oli aina huono omatunto, jos lueskelin jotain ilman, että kirjoitin siitä esseetä. Olinkin jo innolla odottanut, että saan opinnot kasaan ja pääsen lukemaan ihan mitä vaan ilman, että kirjoitan lukemastani mitään.

Nyt siis tuli aloitettua Harry Potter and the Philosopher’s Stone. Lopetin kolmannen Potter-elokuvan jälkeen sarjan elokuvien katsomisen. Tavoitteena oli unohtaa koko kirjasarjan juonenkäänteet mahdollisimman hyvin, jotta pääsisin lukemaan melkein kuin uusina kaikki kirjat uusiksi. Tällä kertaa luen kuitenkin englanniksi. Haluan päästä treenaamaan englantiani tai lähinnä parantamaan englannin kirjoitustaitoani lukemalla enemmän englanniksi. Aiemmin lukemistani kirjoista on englanniksi olleet ainoastaan Twilight-sarja ja The Lean Startup. On siinä taas ääripäät!

Nyt Proakatemia on ohi ja niin sanottu pakko lukemiseen on päättynyt. En halua kuitenkaan päästää lukuharrastusta lopahtamaan. Lukiossa tavoitteeni oli kymmenen kirjaa vuodessa, mikä onnistui kaunokirjallisuudella suhteellisen helposti (tällöin tuli luettua myös ne Twilightit). Innostuin vuositavoitteista nyt uudestaan, kun kaverini kertoi laittaneensa 2015 vuoden tavoitteekseen 12 kirjaa vuodessa. Tällä hetkellä on menossa Matti Alahuhdan Johtajuus – kirkas suunta ja ihmisten voima, joka on kirja numero 20/12. Hatun nosto tästä. Kopioin siis innolla tämän 12 kirjaa vuodessa haasteen, mutta vielä en rajoita lukemista tietokirjallisuuteen. Nyt nautitaan Potterista in English!

Kuka muu ottaa haasteen vastaan? 12 kuukautta, 12 kirjaa.

”Kun on valinnut jonkin ammantin, siihen on panostettava kaikkensa. Sitä pitää rakastaa, antaa sen vangita itsensä. Jos näkee vain esteitä, ei voi tehdä kunnollista työtä. Kun on tehnyt päätöksen, pitää nähdä vaivaa ja antaa parastaan. Se johtaa menestykseen ja sinusta tulee kunnioituksen arvoinen henkilö. Näin ajattelen.” – Jiro Ono

Kesä on mennyt töiden ohella kriiseillen tulevaisuutta. Yhtäkkiä kyseenalaistan kaikki kiinnostuksenkohteeni. Kiinnostaako mikään ja mikä kiinnostaa oikeasti? Kaikki kirjat toitottavat, että menestyksen salaisuus on keskittyminen yhteen asiaan ja siinä itsensä huippuun kehittäminen. Samalla kuitenkin kaivataan monialaisia taitureita.

Enemmän kuulee ihmisten valittavan, että oikein mikään ei sytytä niin paljon, että voisi kuvitella tekevänsä samaa työtä kovin pitkään. Omalla kohdalla ongelma on enemmän siinä, että kaikki innostaa niin paljon, että on vaikea keskittyä yhteen asiaan. Välillä työskennellessä tulee miettineeksi, onko tässä pienessä ihmisessä ADHD, jota ei ole koskaan testattu.

Parin viimeisen vuoden aikana olen kiinnostunut valtavasti liikeideoiden kehittämisestä, yrittäjyydestä, viestinnästä, valmentamisesta ja etenkin johtamisesta. Näissä olen myös kehittänyt osaamistani kovalla tahdilla.  Valmistumisen lähestyessä on mieleeni palannut myös intohimo sisustamista ja taidetta kohtaan. Elokuvat, maalaminen ja valokuvaus ovat palanneet arkeeni. Nyt tuntuu kuitenkin, että pitäisi jo valita yksi, johon pääsääntöisesti keskittyy. Mutta mikä on se, mikä eniten kiinnostaa?

”Jos yksinkertaisen riisuu, jäljelle jää vain tärkein.” – Masuhiro Yamamoto

Tavaroiden ja ihmisten kohdalla huomaa nopeasti, kuinka luopumalla ylimääräisestä näkee, mikä todella merkitsee. Asuntoa tyhjentäessä olokin kevenee, kun luopuu kaikista turhista hankinnoistaan ja miettii, mitä oikeasti tarvitsee. Ystävien kohdalla olen jo pitkään pyrkinyt noudattamaan omaa sääntöäni: mitä enemmän aikaa annat ihmisille, jotka eivät sitä ansaitse, sitä vähemmän sinulla on aikaa ihmisille, jotka oikeasti sen ansaitsevat.

Mistä olen aina pitänyt? Mistä sytyn? Mikä on ollut läpi elämän ja tulee olemaan? Ensimmäisenä vastaan tähän elokuvat, maalaaminen, taide ja kaikki muu luova puoli. Toinen puoli on sosiaalisuus, ihmiset, johtaminen, yhdessä tekeminen ja tiimissä toimiminen. Luova työ tuo minulle harvinaista rauhaa pään sisälle. Yleensä ajatukset poukkoilee ympäriinsä, mutta esimerkiksi maalaaminen ja kirjoittaminen saavat minut pysähtymään. Luovan työn kautta saan harvinaisen rauhoittavan ja virkeän olon.

Valitettavan usein luova työ on myös yksin työskentelemistä, mikä ei sovi minulle. Jostain syystä teen usein projekteja yksin. Tiimissä päädyn helposti johtajaksi. Sain kerran palautteen: ”– Johtajuus on vahva osa sinua, sillä olet vahva persoona ja usein projekteissa vaikka et ole projektipäällikkö tuntuu että löydät itsesi silti ”piilojohtamasta” porukkaa. Lause, ”johtajuus on valinta, ei asema” osuukin kohdalleen. –” Johtaminenkin on loppujen lopuksi hyvin yksinäistä ja henkisesti raskasta työtä. Se tuottaa kaikkea muuta kuin rauhallisen olon sisälleni, mutta se on aivan valtavan palkitsevaa. Johtamistehtävissä sytyn haasteista, jotka vaativat tunneälyä ja psykologista silmää. Kun oikein onnistuu johtamaan ihmistä, onnistumisen tunne on niin suuri, että voin hetken uskoa pystyväni mihin tahansa. Esimerkiksi maalaaminen ei varmaan ikinä pysty tuottamaan minulle vastaavaa adrenaliiniryöppyä. Johtaminen myös aiheuttaa minussa suuren tarpeen kehittää itseäni.

”Hän ei tyydy koskaan. ’Voisiko se olla parempaa, voinko olla parempi?’” – Masuhiro Yamamoto Jirosta

Luonteeltani olen perfektionisti. Onnekseni olen oppinut antamaan anteeksi itselleni monessa tilanteessa. Uskon vahvasti, että avain aidosti onnistuneeseen stressinhallintaan, paineensietokykyyn sekä avoimeen palautteenvastaanottoon on oman vajavaisuuden hyväksyminen. Kun hyväksyy epäonnistumisen myös omalla kohdallaan, uskaltaa tehdä paljon enemmän ja isommin. Samalla oppii suhtautumaan palautteeseen suurena mahdollisuutena kehittyä.

”Minun on pakko huomioida kaikki yksityiskohdat. Alaiset eivät aina huomaa kaikkea, mutta minä huomaan, koska olen tehnyt tätä niin kauan. Minä määrään.” – Jiro Ono

Etenkin stressinsietokykyni on parantunut, kun olen ymmärtänyt, ettei mitään pysty ikinä tekemään aivan täydellisesti. Aina on parannettavaa, joten turha stressata. Tekee parhaansa niillä eväillä, mitä löytyy. Johtamisessa huomasin suuren eron johdettavien rohkeudessa ja oma-aloitteisuudessa, kun opin päästämään irti ja luottamaan sokeasti. Jos johtaja on liian perfektionisti, eivät alaiset uskalla toimia oma-aloitteisesti.

”Lopettaa? Pitäisikö lopettaa jokin, jonka vuoksi olen taistellut niin? En ole koskaan pitänyt työtä vastenmielisenä. Olen aina rakastanut sitä ja tehnyt parhaani ja jatkuvasti yrittänyt parantaa suoritustani. Vaikka olenkin 85, en todellakaan aio lopettaa.” – Jiro Ono

Toivoisin löytäväni työn, josta todella nautin vielä vuosienkin jälkeen. Olen aina ollut jotenkin levoton sielu. Ihailen suuresti ihmisiä, jotka osaavat valita yhden intohimon kohteen ja omistautua sille. Uskon myös, että valitseminen on varmasti yksi tie menestymiseen. Mitä suuremman osan ajasta panostaa yhdelle asialle, sitä parempi tulee olemaan siinä. Jos taas resurssejaan – henkisiä, fyysisiä ja ajallisia – jakaa useampaan suuntaan, on tottakai panostus aina pienempi. Mutta voinko todella rakastaa yhtä asiaa niin paljon, että jatkaisin sen parissa vielä 85-vuotiaanakin?

”Minä näen unta sushi-ideoista. Välillä herään niihin.” – Jiro Ono

PS. Netistä löytyi ADHD-testi http://karkia.me/adhd/ ja tulos oli 81/100, että saattaapi olla.

// Jiro dreams of Sushi and I’m trying to find out what should I be dreaming of.