Uusi alku, uusia ihmisiä, uusia kokemuksia. Rakastan näitä hetkiä. Tänään oli taas sellainen päivä. Vatsan pohjassa tuntuu, että nyt on alkamassa jotain siistiä. Tiedän, että tulen yllättymään, hämmästymään, ilahtumaan, ahdistumaan ja turhautumaan. Tulen varmasti oppimaan paljon.

Tapasimme tänään ensimmäistä kertaa Tiimimestarit-ryhmämme kanssa. Meitä on parikymmentä henkeä eri puolilta Suomea ja erilaisilla taustoilla. Odotukset 1,5 vuoden valmennukselle olivat kuitenkin hyvin innostuneet ja loppujen lopuksi aika samanlaiset. Puheissa nousi esiin muutosjohtaminen, raikkaiden ajatusten hakeminen, uusien tuulien etsiminen, valmentava johtaminen, totuttujen tapojen hylkääminen, organisaation kehittyminen ja ajan antaminen ajattelulle.

Omalla kohdalla yksi syy lähteä mukaan Tiimimestarit-valmennukseen oli tarve saada aikaa ajattelulle. Eikä vain aikaa ajattelulle vaan myös erilaisia ihmisiä ympärille valmiina innostumaan, yllättymään ja kehittymään. Tulevan vuoden aikana elämässäni on luvassa paljon muutoksia ja kaiken sen keskellä tekee hyvää välillä vetäytyä irti normaalista arjesta ja pysähtyä.

Valmennukseen kuuluu kolmen päivän lähikertoja maatilamatkailukohteissa. Silloin keskitytään kulloiseenkin aiheeseen intensiivisesti teorian ja dialogin keinoin.  Aihe saa iskostua tajuntaan ja sen jälkeen omassa arjessa käytetään hyväksi oppeja ja oivalluksia rohkeasti kokeillen. Arki on olennainen osa prosessia. Ihana kuitenkin tietää, että nyt kalenterissani on yhteensä kuusi reissua, jolloin aikani ja resurssini kohdistuvat vain oppimiseen ja oivaltamiseen. Lähikertojen aiheet ovat oppiminen, johtaminen, asiakkuudet, innovointi, brändi ja tarjooma sekä karaktäärin synnyttäminen.

Odotan tätä niin kovasti. Olen koukussa itseni kehittämiseen, ja on mukava tietää, että se ei jää vain yksinopiskelun varaan. Tottakai jatkossakin tulevissa työkuvioissa arvioin omaa kehitystäni ja pyydän ahkerasti palautetta. Luen kirjoja ja artikkeleita sekä käyn seminaareissa ja katson niitä netistä. Se on minulle luontaista. Siitä huolimatta pidän ajatuksesta, että pääsen oppimaan myös valmennuksen muodossa niin, että minulla on joukko ihmisiä, joiden kanssa jakaa ajatuksia ja kokemuksia.

Tavoitteet Tiimimestareihin

Pyrin kirjoittamaan blogiini välillä ajatuksia Tiimimestareiden etenemisestä, toimii mukavasti oppimispäiväkirjana. Tämä olkoon sen ensimmäinen osa. Yleensä teen selkeät tavoitteet tämänkaltaisille ”matkoille”. Nyt kuitenkin tavoitteiden tekeminen tuntuu jotenkin… turhalta. En usko hetkeäkään, että osaisin sanoa, mihin minun pitäisi suunnata nyt. Ainakaan niin hyvin, että osaisin tehdä tavoitteita. Yritetään kuitenkin.

1. Luen kirjoja kaikkien lähikertojen välillä.
2. Kirjoitan kaikkien lähikertojen välillä.
3. Opin jokaiselta Tiimimestarit 71 -ryhmän jäseneltä jotain.
4. Löydän oman tyylini johtaa ja valmentaa.
5. Otan rohkeita askeleita omien hullujen ideoiden viemisessä käytäntöön.

Kerta toisensa jälkeen yllätän itseni innostuksella ja ideoilla, joita saan lukemalla. Haaste on vain rauhoittaa itsensä pysähtymään. Sen vuoksi lukeminen tavoitteisiin. Tähän liittyen olenkin jo kirjoittanut kirjahaasteesta.

Kirjoittaminen on tavoitteissa, koska olen huomannut sen selventävän omaa ajatusteni sekamelskaa. Välillä aivoni tosiaan ovat kuin televisio, jossa on tuhat kanavaa päällä yhtä aikaa. Kirjoittaminen kuitenkin selkeyttää sitä. Enkä oikein muutenkaan usko oivalluksiin ja ajatuksiin, jotka pidetään itsellä. Paljon mielenkiintoisempaa jakaa ajatukset ja ehkä jopa saada aikaan keskustelua.

Kolmas tavoite liittyy vahvasti omaan suhtautumiseeni oppimisessa. Jokaiselta ihmiseltä voi oppia jotain. Käytiin tänään vasta lyhyt esittelykierros, mutta osaan jo nyt sanoa, että näiltä ihmisiltä opin varmasti paljon. Niin erilaisia ihmisiä ja kuitenkin samanlaisia.

Neljäs tavoite liittyy omaan tyyliini johtaa. Voisin väittää tuntevani jo oman johtamistyylini. Olen innostava ja kannustava, ja johdan valmentavalla otteella enemmän oivalluttaen kuin käskien. Tämän kaiken lisäksi minulla on erittäin vahvat mielipiteet ja välillä liiankin suora puhe. Ristiriitojen nainen. Haluaisin kuitenkin ehkä vielä hieman järjestelmällisemmin hahmottaa, mikä tapa sopii minulle parhaiten ja miten hyödyntää sitä erilaisiin ihmisiin.

Nuo neljä tavoitetta tuntuivat vielä jotenkin pliisuilta ja epämääräisiltä, joten viimeisenä tavoitteena on rohkeat harppaukset. Seuraavan 1,5 vuoden aikana on tapahduttava jotain niin suuria asioita, että sydäntä kouraisee. En salli itselleni muuta tapaa elää nyt. Suututtaa, jos minusta tulee nyt jo turvallisiin vaihtoehtoihin tukeutuva rauhallinen persoona. Sille on oma aikansa joskus paljon myöhemmin.

”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa puolikuollutta elämää.”

– Minna Canth

 ENG // Team Mastery journey beginning. Fresh ideas coming soon.

Nyt täytyy puhua pari sanaa onnellisuudesta. Luvassa ajatuksenvirtaa eri kanteilta. Koittakaahan pysyä matkassa.

Ensimmäinen onnellisuuden este on mielestäni stressi. Omalla kohdallani olen huomannut sen aiheuttajan olevan turha perfektionismi ja asioiden yliajattelu. Elämäni uusi motto, ohjenuora ja tukipylväs on kerrassaan mainio Mark Mansonin kirjoittama artikkeli: Subtle Art of Not Giving a Fuck. Suosittelen. Varsinkin, jos tulee ajateltua, että pitäisi olla tietynlainen tai asiat kuuluisi hoitaa juuri oikealla tavalla. Oikeastaan se ei ole kauhean uusi minulle. Varmaan vuosi sitten luin ensimmäisen kerran ja palaan siihen aina, kun meinaan itse aiheuttaa itselleni stressiä. Suosittelen varsinkin niille, jotka työskentelevät välillä vähän liiankin huolettomien ja spontaanien ihmisten parissa. Toimii myös silloin, kun kyseessä on vaikkapa oma poikaystävä. Kröhöm…

Tiedättekös kaikki hienot lainaukset ja sanonnat, joita nykyihminen tuntuu rakastavan etenkin somessa. No, jotkin lainaukset vaan jää päähän ja ihan hyvästä syystä. Omalla kohdalla yksi vanha hyvä on ”kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan.” Niin se vaan menee. Seuraavaksi sanon itselleni, että kaikesta on tähänkin asti selvitty, joten miksei selvittäisi jatkossakin. Proakatemialla hieman samaan ajatukseen suosikkilauseeni on ollut ”Luota prosessiin.” Toimii tuokin hienosti. Olen myös kehitellyt stressierkkien kanssa keskustellessa järkeen vetoavan taktiikan. Kaikki ei nimittäin ihan vaan automaattisesti luota sokeasti. Tämä logiikkaan vetoava mantrani voisi olla nimeltään ”Five times of So What”. Kun siis jokin stressaa, kysyn kysymyksen: ”Mikä on pahinta, mitä siitä voisi seurata?” Harvemmin se pahin nyt niin kamala asia on. Jatkokysymyksenä mietitään, että mitäs sitten. Onko sillä niin väliä? Onko se loppujen lopuksi niin paha? Tätä sitten vaan kysellään niin kauan, että järkikin sanoo, että tästä kyllä selvitään. Yleensä perfektionismin, tarkkuuden ja varmuuden suuntaan on helpompi säätää ajatuksiaan takaisin kuin tuonne hullunrohkean luottamuksen suuntaan

Se stressistä. Mites sitten onnellisuus ylipäätään. Miksi on niin tyytymätön olo jatkuvasti? Kotona odotti nytkin ihana mies nukkumasta sohvalla, koira hyppimässä onnesta ja kämppäkin on kuin pieni unelma suoraan 20-luvulta keskellä Tampereen keskustaa. Kädessä on tradenomin paperit maailman parhaasta koulusta ja elämä edessä. Kaksi huippumielenkiintoista projektiakin on nyt käsillä. Miksi silti tuntuu vähän onnettomalta? Mikä tässä mättää? Ikäisteni kanssa keskustellessa olen huomannut samankaltaista epäonnellisuutta. Periaatteessa kaikki hyvin ja juuri niin kuin toivoikin, mutta silti ei ole mitenkään erityisen onnellinen olo. Juuri kun tätä pähkäilin illan, Noora Toivo linkittää Facebookiin: Why Generation Y is unhappy. On muuten sekin yhdestä suosikkiblogistani, Wait But Why:sta.

Artikkeli esittelee yksinkertaisen laskutoimituksen onnellisuudesta. Onnellisuus on todellisuus miinus odotukset. Baby Boomers -sukupolvea edeltänyt sukupolvi koki toisen maailmansodan ja suuren laman. Tavoitteet ja unelmat keskittyivät taloudellisesti vakaaseen ympäristöön. Tällä mentaliteetilla kasvatettiin seuraava sukupolvi. Vakaan ja turvallisen uran luominen oli kaikki kaikessa ja se saavutettiin vain kovalla työllä. Ennennäkemätön taloudellinen kasvu johti siihen, että odotukset ylittyivät. Onnellisuuslaskuopin mukaan siis todellisuus oli parempaa kuin odotukset. Tämä johti positiiviseen ja optimistiseen ympäristöön, johon Y-sukupolvi syntyi. Ja nyt päästään asiaan.

Sukupolvemme on huomattavan tavoitteellinen, eikä ajatus urasta keskity enää vakaaseen taloudelliseen tilanteeseen. Me haluamme toteuttaa itseämme. Uskomme vahvasti pystyvämme mihin vain, eikä ole roolia, johon emme voisi päästä. Tsekatkaapa tuosta artikkelista, kuinka internetistä löytyvien fraasien ”a secure career” ja ”a fulfilling career” määrä on muuttunut vuosien mittaan. Ero on huima. Hauska myös huomata, kuinka ”follow your passion” -fraasin käyttö on moninkertaistunut 20 viimeisen vuoden aikana. Tämä sukupolvi,  meidän sukupolvemme, uskoo vahvasti omaan erinomaisuuteensa. Jokainen meistä kuvittelee yksilönä olevansa jotenkin parempi, kauniimpi, ainutlaatuisempi ja erikoisempi kuin muut. Loistava ura on kuin itsestäänselvyys, pitäisi vain päättää, mihin suuntaan lähteä.

Kaikki tämä naurattaa, koska se on niin totta. Maksamme innoissamme kalliista seminaareista, joissa onnistujat kertovat ilosanomaa menestyksestä ja upeista mahdollisuuksista. ”Voit olla mitä vain. Pystyt mihin vain.” Puhutaan tavoitteista, unelmista, visioista. Työn tulee olla hauskaa ja ajatuskin vain rahan vuoksi työskentelystä tuntuu vieraalta. Nauran, koska olen yksi näistä ihmisistä. Pohdin muulloinkin kuin vuoden vaihtuessa tavoitteita. Pääsinkö aiempiin? Minne nyt? Mitä vaaditaan? Miksi en onnistuisi? Mitä haluan elämältäni? Miten olen onnellisin? Onhan tavoitteeni tarpeeksi suuria?

Ollaanpa siis raa’an rehellisia. Minä kuvittelen olevani keskivertoa parempi ja välkympi ja monipuolisempi ja kaikin puolin ihana. Olen myös varmasti useammankin kerran sanonut ääneen, että nyt pitäisi vain päättää, mitä teen elämälläni. Menestyminen on kuin itsestäänselvyys. Suosikkisanontani tänä syksynä on ollut ”You get what you tolerate.” Voisiko tätä ajatteluani paremmin tiivistää yhteen lauseeseen? Kuka minut on saanut näin hullun itsevarmaksi ja optimistiseksi? Ehkä kaikki ihmiset ympärilläni. Tutut ja tuntemattomat. Nyt on aika positiivista suhtautumista ilmassa, vaikka muuta tunnutaan väittävän. Optimistisen asenteen lisäksi huomaan pitäväni vanhemmille sukupolville itsestäänselviä asioita aivan kummallisina. Tekisinkö oikeasti töitä vain ja ainoastaan rahan vuoksi? Olisin yrityksessä, jossa ihmisiä motivoidaan rahan avulla? Kuulostaa joltain satuolennolta tuollaiset yritykset. Miten ne edes voivat säilyä hengissä? Jep, tällainen kupla minulla on.

Aloin miettiä. Artikkeli ja tämä koko onnelisuusaihe laittoi pohtimaan tavoitteita. Aiemmin ystävieni kanssa aiheesta keskustellessa nostimme esiin tunteen tavoitteen saavuttamisesta. Harvemmin siitä kauhean pitkään jää tuntemaan yletöntä onnellisuutta tavoitteen saavuttamisesta. Päähän nousee pikemminkin kysymys, mitä seuraavaksi? Tavoitteet eivät jostain syystä helpota tyytymättömyyden tunnetta lainkaan. Pitäisikö tavoitteiden asettaminen unohtaa kokonaan? Onko se paljon puhuttu hetkessä eläminen avain onneen? En ainakaan itse pysty kuvittelemaankaan elämää, jossa en edes jossain määrin eläisi tulevaisuuden tavoitetta varten.

Ehkä sukupolveni kirous on olla jatkuvasti tyytymätön ja jahtaamassa seuraavaa tavoitetta. Tai ehkä se ei ole kirous lainkaan. Voisiko olla, että onnellisuuden kaava tälle sukupolvelle on tavoitteiden jatkuva kasvu sitä mukaan, kun niistä tulee todellisuutta.

”Here’s my advice for Lucy:

1) Stay wildly ambitious.  The current world is bubbling with opportunity for an ambitious person to find flowery, fulfilling success.  The specific direction may be unclear, but it’ll work itself out—just dive in somewhere.

2) Stop thinking that you’re special.  The fact is, right now, you’re not special.  You’re another completely inexperienced young person who doesn’t have all that much to offer yet.  You can become special by working really hard for a long time.

3) Ignore everyone else. Other people’s grass seeming greener is no new concept, but in today’s image crafting world, other people’s grass looks like a glorious meadow. The truth is that everyone else is just as indecisive, self-doubting, and frustrated as you are, and if you just do your thing, you’ll never have any reason to envy others.”

// Tämän blogitekstin valokuvat ovat eräältä Kokkolan matkalta, jolloin valvoin ystäväni Hennan kanssa aamuun ja ajoimme kukkulalle katsomaan auringonnousua. Tuolloin tunsin itseni todella onnelliseksi. Kamerana toimi Lumia 930.

ENG// Happiness. WTF. Check this out.

Opin joskus yläasteella, ettei kenenkään ystävä kannata olla vain sen takia, että on aina ollut. Kannattaa ennemmin antaa aikansa niille, jotka sen ansaitsee. Samalla mentaliteetilla olen koittanut suhtautua myöhemminkin elämässäni ihmissuhteisiin, työpaikkoihin, perinteisiin ja paikkoihin. Muutos on usein hyvästä. Sitä mietin usein uudenvuodenaattona.

Uusi vuosi on ollut pitkään suosikkijuhlapyhäni. Rakastan sitä uuden alun tunnelmaa. Jokin siinäkin kiehtoo, kun kaikki pysähtyy hurraaamaan samalla hetkellä. Raketit räiskyy, pariskunnat suutelee, hymyillään, iloitaan ja kilistellään. Itse olen yleensä hiljaa sillä hetkellä, kun vuosi vaihtuu. Yleensä skumppalasi kädessä ja katse kohti ilotulituksia. Mietin, mitä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana ja mihin olen menossa. Onko hyvä olla?

Viimeisen vuoden aikana olen matkannut kaksi kertaa rakastamaani kaupunkiin Pietariin, Venäjälle. Lisäksi kävin Madridissa kolmen upean naisen kanssa. Koin myös ensimmäisen täysin puhtaasti lomailuun tarkoitetun reissun Kroatiassa rakkaan Aleksini kanssa. Syksyllä lensimme 16 hengen Incore-tiimimme kanssa Brasiliaan, jossa toteutimme kaksi projektia. Toinen Vitóriassa ja toinen Salvadorissa. Siellä viihdyimme 2,5 viikkoa. Ei toki pidä unohtaa myöskään elämäni ensimmäistä Tallinnan reissua, joka toteutettiin koko Proakatemian voimin tammikuussa. Haha, aikamoinen reissu olikin.

Matkustamisen lisäksi tein opparin asenteiden muodostumisesta ja niihin vaikuttamisesta. Valmistuin tradenomiksi. Ennen näitä Proakatemia muutti uusiin tiloihin, jotka ovat upeat. Oma koti kuitenkin pysyi paikoillaan, mutta levottomana luonteena olen jo aivan kyllästynyt tähän kotiin. Mieheen en kuitenkaan. Edelleen ihmettelen, miten olen löytänyt Aleksin. Kotiin tullessani minun ei tarvitse olla hiljainen, rauhallinen, järkevä, järjestelmällinen tai harkitseva. Olen löytänyt vertaiseni. Tämä vuosi on jälleen kasvattanut ja muuttanut minua. Ei ehkä yhtä paljon kuin edellinen, mutta paljon kuitenkin. Olen itsevarma ja rohkea, mutta herkkä ja havainnoiva. Ilmassa väreilee odottava tunnelma ja olen valmis liikkumaan eteenpäin, kovempaa, korkeammalle.

Juuri nyt muutos on ilmassa eikä vain vuoden vaihteen vuoksi. Valmistuminen on takana. Reilun viikon päästä on Proakatemialla vuosigaala, joka on samalla Incoren ja Volumin potkiaiset. Sanon haikeat hyvästit Proakatemialle, mutta olen kyllä täysin valmis siirtymään alumnin rooliin. Uudet seikkailut odottavat. Ensi vuoden aikana aloitan Tiimimestarit-koulutuksen, joka varmasti opettaa minulle paljon yrittäjänä, johtajana ja ihmisenä. Sisustan asuntomessuille Seinäjoelle kaksikerroksisen omakotitalon, joka kantaa nimeä LKV vaisto -talo. Hoidan myös taloon ja asuntomessuihin liittyvää viestintää LKV vaistossa, joka on perheyrityksemme. Samalla haen töitä Helsingistä. Edessä on siis myös muutto Helsinkiin. Tampere jää melkein seitsemän vuoden asuminen jälkeen taakse. Uusi kotikaupunki ja uudet kuviot odottavat. Suunnitelmat ovat suurimmalta osalta auki, mutta kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista.

Muutos on hyvästä, mutta olen myös oppinut aika hyvin tuntemaan itseni ja tietämään, mistä ja kenestä kannattaa pitää kiinni. Onneksi vietänkin vuodenvaihteen Aleksin ja rakkaan kaveriporukkani kanssa. Porukan, joka on ollut kasassa jo yli 10 vuotta ja kasvanut vain entisestään tyttöystävillä ja Aleksilla. Tällä kertaa juhlitaan samalla Pekan ja Suvin tupareita. Parempaa päätöstä vuodelle 2015 en voisi toivoa.

// Learning and growing with the best people. Year 2016, I’m ready for you!

Follow my blog with Bloglovin

Ensimmäinen kuva minusta ja kirjasta on sellainen, missä olen syönyt kirjan nurkan pyöreäksi. Opittuani lukemaan, luin pikkuveljelleni tavutettuja kirjoja. Pikkuveli vain valitti, että Selina lukee tyhmästi. Siitä se kuitenkin lähti. Muistan myös kuinka ensimmäinen kuvaton kirja, jonka luin, oli Aarresaari tai jokin vastaava. Olin silloin todella ylpeä itsestäni. Jotenkin siitä muistosta tulee myös mieleen vanhan talomme keittiö ja vanha keittiön pöytä.

Kauhavan kirjasto tuli tutuksi jo pienenä. Tästä varmasti kiitos kuuluu vanhemmilleni, mutta myös koululle. Ensimmäiset kirjat, joita lainasin, liittyivät pitkälti eläimiin, etenkin lemmikkeihin. Taisin lukea myös jonkin kirjan suklaan historiasta. Pikkuhiljaa kirjoissa kuvat vähenivät ja sivumäärä lisääntyi. Lasten kirjojen osastolta siirryin vähitellen nuorten kirjallisuuteen, joka sijaitsi kirjaston perällä. Muistaako joku vielä Vihreä Varis -sarjan, Goosebumpsin, Sweet Valley Highn, Neiti Etsivän tai Replican? Muistikuvieni mukaan myös kaikki ystäväni lukivat kirjoja suhteellisen paljon. Taisin olla yhdeksänvuotias, kun kaverini suositteli Harry Potteria minulle. Nyt naurattaa, kun muistelen miten paljon suutuin siskolleni, kun hän paljasti Dumbledoren kuolevan. Kyllä oli suuret ongelmat, kun saatiin siitäkin valtava riita aikaiseksi. Silloin ei kyllä naurattanut. Potterit kuuluvat niihin kirjoihin, joiden jälkeen on ollut vähän tyhjä olo. Tässäkö tää nyt oli? Mitäs nyt? Löytäisinpä helpommin kirjoja, joihin vaan katoaa tuntikausiksi.

Proakatemialla opiskellessa lukee paljon kirjoja, mutta niin sanotusta tavallisesta opiskelusta poiketen, kaikki kirjat saa valita itse. Kiinnostuksen kohteet opiskeluiden aikana olivat pitkälti johtamisessa, erilaisissa liiketoimintamalleissa, yritystarinoissa ja itsensäjohtamisessa. Sen mukaan tuli valittua kirjallisuuskin ja nyt on ollut kyllä mielenkiintoista lueskella vanhoja esseitä. Rakastan lukemista ja kirjoittamista. Täytyy kuitenkin myöntää, että on aika rentouttavaa, kun näitä ei tarvitse enää pakolla yhdistää. Proakatemian aikana oli aina huono omatunto, jos lueskelin jotain ilman, että kirjoitin siitä esseetä. Olinkin jo innolla odottanut, että saan opinnot kasaan ja pääsen lukemaan ihan mitä vaan ilman, että kirjoitan lukemastani mitään.

Nyt siis tuli aloitettua Harry Potter and the Philosopher’s Stone. Lopetin kolmannen Potter-elokuvan jälkeen sarjan elokuvien katsomisen. Tavoitteena oli unohtaa koko kirjasarjan juonenkäänteet mahdollisimman hyvin, jotta pääsisin lukemaan melkein kuin uusina kaikki kirjat uusiksi. Tällä kertaa luen kuitenkin englanniksi. Haluan päästä treenaamaan englantiani tai lähinnä parantamaan englannin kirjoitustaitoani lukemalla enemmän englanniksi. Aiemmin lukemistani kirjoista on englanniksi olleet ainoastaan Twilight-sarja ja The Lean Startup. On siinä taas ääripäät!

Nyt Proakatemia on ohi ja niin sanottu pakko lukemiseen on päättynyt. En halua kuitenkaan päästää lukuharrastusta lopahtamaan. Lukiossa tavoitteeni oli kymmenen kirjaa vuodessa, mikä onnistui kaunokirjallisuudella suhteellisen helposti (tällöin tuli luettua myös ne Twilightit). Innostuin vuositavoitteista nyt uudestaan, kun kaverini kertoi laittaneensa 2015 vuoden tavoitteekseen 12 kirjaa vuodessa. Tällä hetkellä on menossa Matti Alahuhdan Johtajuus – kirkas suunta ja ihmisten voima, joka on kirja numero 20/12. Hatun nosto tästä. Kopioin siis innolla tämän 12 kirjaa vuodessa haasteen, mutta vielä en rajoita lukemista tietokirjallisuuteen. Nyt nautitaan Potterista in English!

Kuka muu ottaa haasteen vastaan? 12 kuukautta, 12 kirjaa.

Tänään valmistun TAMKin Proakatemialta yrittäjyyden ja tiimijohtamisen tradenomiksi. Tuntuu todella hienolta sanoa tuo. Eikä pelkästään sen takia, että on käynyt ammattikorkeakoulun ja tutkinto on kädessä. En oikein kuulu niihin ihmisiin, jotka ilahtuvat tittelistä tai paperista. Ylpeä olo johtuu enemmänkin siitä, että olen ottanut kaiken irti tästä ajasta ja se on ollut aika unohtumaton kokemus. Olen oppinut liiketaloudellisen osaamisen lisäksi palautteesta, työelämälähtöisyydestä, tiimin voimasta, johtamisesta, dialogista, itsensäkehittämisestä, itsensäjohtamisesta, itsenäisyydestä, itsepäisyydestä, erilaisuudesta ja ihmisistä voimavarana. Näin muutaman tärkeimmän mainitakseni.

Sen sijaan että joku minulle tuntematon ihminen suuressa viisaudessaan osoittaisi, mitä minun kannattaa opiskella ja millä tavalla opin sen parhaiten, ohjat ovat olleet omissa käsissäni. Vapaus päättää tuo mukanaan monta kysymystä, joiden ansiosta on oppinut todella paljon itsestään. Kun rajoitteet poistetaan, joutuukin kysymään, mitä oikeasti haluaa tehdä ja millä tavoin sinne pääsee. Palaute tiimikavereilta, Proakatemia-yhteisöltä ja asiakkailta on kehittänyt, haastanut ja auttanut tunnistamaan omat vahvuudet ja heikkoudet.

Luin alkuviikosta Sami Sillanpään kolumnin Hesarista otsikolla ”Elämä on oppiaine – mutta opettaako suomalainen koulu sitä?”. Se ei ole pitkä, joten suosittelen lukaisemaan läpi, vaikka kiire olisikin. Mitä tulee Sillanpään kolumnin otsikkoon, voin kyllä todeta opiskelleeni suomalaisessa koulussa, joka on opettanut minulle elämää. Vaikka opin valtavasti johtamisesta, markkinoinnista, myynnistä, työhyvinvoinnista, taloudesta ja yrittäjyydestä ylipäätään, ennen kaikkea olen Proakatemian ansiosta oppinut itsestäni.

”None of us is as smart as all of us.”

Tuntuu, ettei meinaa omaan päähän mahtua, miten paljon on parissa vuodessa ehtinyt tapahtua ja miten paljon on voinut ihmisenä kasvaa ja muuttua. Miten erilaisten ihmisten parissa onkaan tullut tehtyä töitä ja oivallettua pieniä ja suuria asioita. Miten arki on voinut maistua niin hyvältä? Kun selaa Instagramissa #proakatemia -kuvia, sitä vain ihmettelee, kuinka se voi olla arkea. Kuvista tulee samanlainen nostalginen fiilis kuin jonkin ikimuistoisen reissun kuvia katsellessa. Kuvat ovat täynnä hienoja hetkiä ja ihmisiä, joiden kanssa ne tuli vietettyä.

Mutta eteenpäin sanoi mummo lumihangessa. Tänään Incore ja Volumi juhlii yhdessä. Varokaa Tampere.

// ENG. Graduating today from the best school in the whole world.