Kaikista hääohjelmanumeroista mun suosikkini on ollut parin kaverini häissä. Heillä oli vuokrattu polaroid-tyylinen kamera ja vieraat saivat itse ottaa toisistaan kuvat vieraskirjaan. Ohjeistus oli, että pareittain tai pienissä ryhmissä kuviin. Naurua ja jännitystä piisasi, kun odotimme kuvien kehittymistä. Muistan vieläkin, kun nappasin ystäväpariskunnasta kuvan varoittamatta, kun he vielä nauroivat kovaan ääneen. Onnellisuutta ja iloa huokuva kuva. Näistä kaikista kuvista tuli aika näyttävä vieraskirja.

Hyvällä ystävälläni, Sinnalla, oli pari viikkoa sitten polttarit ja päätimmekin polttariporukalla, että toteutaan samalla idealla polttareiden vieraskirja. Olin kyllä jo etukäteen (lievästi sanottuna) innoissani kameralla leikkimisestä polttaritilanteessa, mutta ohjelmanumerona se ylitti silti odotukseni. Kuinka hauskaa se olikaan! Polaroid-kuvissa on aina ihan oma tunnelmansa, kun jännitetään kuvan ”valmistumista”. Ja tässä tapauksessa uusintoja ei ole, eikä jälkikäteen voi avata Photaria ja korjailla lopputulosta. Se tekee kuvanottohetkistä ainutlaatuisempia. Oli myös hauska yllätys, että monelle polttarivieraista tällainen kamera oli vielä uusi tuttavuus. Tosin ainakaan omalla kohdalla innostus ja ihastus ei ole lakannut ajan myötä.

Vieraskirjan suhteen teimme niin, että jokainen kirjoitti sivun mittaiset terveiset Sinnalle. Sai kirjoittaa mitä mieleen tuli – ohjeita avioliittoon, onnen toivotuksia, yhteisiä muistoja ja niin edelleen. Samalle sivulle tietysti yhteiskuva sankarittaren kanssa. Laitoimme myös Sinnan harjoittelemaan nimmaria tulevalla sukunimellä vieraskirjan sivuille. Se onkin aika perinteinen polttariohjelmanumero.

Suomalaisesta kirjakaupasta löytyi tuo täydellinen vieraskirja mustilla kartonkisivuilla sekä valkoinen kynä. Kamera sen sijaan löytyi Plastic Camerasilta. Se on Fujifilm Instax Wide 300. Niitä on sekä myynnissä että tarjolla vuokralle. Vähän painin eri kokojen välillä. Samasta kamerasta on siis olemassa Fujifilm Instax Mini 90 -malli, jonka kuvat ovat noin pankkikortin kokoisia. Päädyin kuitenkin tuohon isompaan malliin, koska luvassa oli ryhmäkuvia ja vieraskirjalla oli sen verran kokoa, että isoilla kuvilla siihen saa paremmin näyttävyyttä.

Aloin jo ideoimaan mökille samanlaista vieraskirjaa. Miettikää, mitä muistoja eri vierailijoista, mökkiremppailujen eri vaiheista, rapujuhlista, juhannuskokoista ja koiran uintijännityksistä! Kuvan saa heti ottamisen jälkeen lisätä vieraskirjaan kirjoituksen kaveriksi. Olen juuri sellainen nostalgisoija, että odotan jo innolla, että vuosien päästä voi sitten muistella millainen mökki on milloinkin ollut (remppaaminenhan ei lopu ikinä) ja keitä siellä on ollut ja mitä puuhattu. Vieraskirjat <3

Täytyy vaan vielä päättää minkä kameran valitsen. Ja tietysti, mistä löydän vieraskirjan, jossa on kierrekannet ja kuitenkin tarpeeksi sivuja? Vinkkejä otetaan vastaan. Voihan se toki muunkinlainen olla, mutta itse tykkään kierrekansista.

Selina Kustula

// Toinen kuva: Anne Lamminen, viimeinen kuva: Elina Kilpijärvi

Kuvitus ei liity nyt mitenkään asiaan, mutta halusin ehdottomasti jakaa nämä juhannuksena otetut kuvat kuitenkin. Olen edelleen aivan onnessani noista tummista seinistä. Kaikki näyttää paremmalta niitä vasten. Kukat, koivunoksat, pirttipöytä, kaikki.

Mutta se siitä! Asiaan. Nyt nimittäin pyörii päässä mökkiä huomattavasti pohjoisempi sijainti: Seinäjoki.

Asuntomessut alkavat pian. Selasin taaksepäin ja tuntui hassulta lukea omaa tekstiä, jossa olin laskenut, että 72 päivää messujen alkuun. Nyt on niin vähän aikaa, että turha laskea päiviä. Viime viikolla julkaistiin virallinen messuluettelo, tällä viikolla on viimeinen lehdistöpäivä ja perjantaina alkaakin jo messut. Vihdoin!

Oli muuten hieman kummallinen tunne avat uusin Deko ja nähdä oma kuva siellä. Siis eihän se yllätys ollut ja ajatukseen on saanut totutella jo aika pitkän aikaa. Silti se oli hieman epätodellista. Mutta vielä siistimpää oli päästä viimeinkin kurkkimaan myös muihin taloihin. Onhan tuota kohdetta 35 tullut katseltua jo aika hyvä tovi :D Odotan jo innolla, että pääsen kiertämään kaikki talot.

Selina Kustula

Jos et pääse itse vierailemaan Seinäjoella, kannattaa kurkata Instagramista #asuntomessut2016. LKV vaisto postaa myös omalla tilillään kuvia paikan päältä koko messujen ajan.

Lapsena juhannus tarkoitti lentokoneiden jyrinää ja upeita lentonäytöksiä eli Kauhavan Lentäjien Juhannusta. Peltojen laidalla, tien vieressä oli parkissa asuntoautoja ja henkilöautoja. En tiedä, kuinka kaukaa ihmiset tulivat katsomaan esityksiä. Aikuisiällä en ole sen kummempia perinteitä luonut juhannusta koskien, enkä niitä oikein kaipaakaan. Kunhan on hyvää seuraa, se piisaa.

Viime juhannus oli ensimmäinen kunnon mökkijuhannus. Henna halusi tehdä juhannustaikoja ja keräsi kukkia tyynyn alle. En tosin muista, vietiinkö idea loppuun asti. Ötökkäinen kimppu samassa sängyssä ei tainnut houkutella Sasaa. Vieläkin hymyilyttää tuo muisto.

Tällä kertaa aloitimme juhannuksen suuntaamalla Etelä-Pohjanmaalle Maijan ja Jonin tupareihin.

Meillä on iso kaveriporukka ja olin innoissani päästessäni viettämään juhannusta sillä porukalla. Olemme tunteneet yli 10 vuotta. Illasta jäi mieleen uskomattoman lämmin takapiha, herkulliset juustokakut, Terapia-lautapeli ja Jelly Belly Bean Boozled -karkkipelin, jossa on eri makuisia karkkeja. Karkeista ei ulkoisesti voi arvata maistuuko se persikalle vai oksennukselle, limelle vai nurmikolle ja niin edelleen. Yllättävän hauska ohjelmanumero! Paljon naurua, grillaamista, saunomista sekä valoisa kesäyö. Taisin nukahtaa joskus neljän aikoihin.

Lauantaina vielä mökille ja Sasa ja Henna mukaan jälleen kerran. Lisää saunomista, nauramista ja grillaamista. Porin säätiedotus meni pahasti mönkään ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Kokko paloi hienosti ja merivesi oli lämmintä. Koira yritti kovasti paimentaa ihmisiä pois vedestä, koska onhan se selvää, että me kaikki hukutaan, jos hän ei ole meitä vahtimassa. Gussehan ei siis itse osaa uida.

Kroppa oli aivan loppu tämän juhannuksen jälkeen, mutta mieli lepäsi.

Selina Kustula

Aivan kuin olisi koko pääkoppa lukossa. Pari viikkoa on mennyt sairastaen ja tuntuu, että kropan lisäksi ajatuksetkin ovat aivan jumissa. Mutta kokemukseni mukaan kirjoittaminen auttaa aina. Varsinkin silloin, jos kirjoittaminen tuntuu vaikealta.

Jonkin illanistumisen yhteydessä tuli puhetta erilaisista työskentely-ympäristöistä. Eräs keskusteluun osallistuneista kertoi, ettei hän pystyisi tekemään luovaa työtä yhtä kurinalaisesti, jos hän ei meditoisi säännöllisesti, normaalina arkena päivittäin. Luova työ nimittäin harvemmin toimii kellokortin mukaan. Usein kroppaa on helpompi komentaa tekemään töitä kuin omaa pääkoppaa.

***

Edelleen opettelen vaikuttamaan tehokkuuteeni. Hyvänä päivänä flow-tilassa saan valtavasti aikaiseksi. Inspiraation iskiessä saattaa puolen päivän aikana tehdä neljän päivän työt. Tätä voi tietysti monin tavoin pyrkiä hallitsemaan. Osalle toimii selkeä tasapainotus eli vapaa-ajalla esimerkiksi urheillaan, remontoidaan ja käydään keikoilla. Käytännössä siis tehdään jotain, mikä ei liity mitenkään työhön. Toisille taas merkittävämpää on työympäristöön vaikuttaminen. Hakeudutaan oikeanlaisten ihmisten pariin, luodaan inspiroiva työtila ja tehdään etätöitä vaikka kotoa tai mökiltä käsin.

Omalla kohdallani väittäisin tärkeimmässä roolissa olevan sopiva sykli eri osa-alueiden välillä. Marssijärjestys voisi olla suurin piirtein seuraavanlainen.

1. Informaatio- / inspiraatioähky.
2. Sulattelu.
3. Uuden luominen.
4. Tekeminen.

Havainnoin ympäristöäni kuin ADHD-diagnosoitu. Kaikki mahdollinen on kiinnostavaa ja usein vielä aivan yhtä kiinnostavaa keskenään. Ei ole olemassa vähemmän relevantteja tekijöitä. Imen joka suunnalta informaatiota ja huomioin pieniä yksityiskohtia ja pyrin luonnostaan löytämään asioiden väliltä yhteyksiä. Kaikki tämä vieläpä todella tehokkaasti, mikä voi välillä dialogitilanteissa olla haasteellista. Huomaan tarkastelleeni asiaa jo kymmeneltä eri kantilta ja miettineeni erilaiset vaihtoehdot toimenpiteiden suhteen, kun keskustelukumppani vasta sulattelee asiaa.

Koen usein myös haasteelliseksi selittää ajatukseni kulun sanallisesti, koska ajatukseni haluaisivat jo juosta pidemmällä kuin suuni ehtii selittää. Vanha tiimikaverini Proakatemialla totesi joskus, että vaikka puhun paljon, sanottavani on usein perusteltua ja siitä huomaa, että olen analysoinut asiaa jo syvällisesti ennen sen sanomista. Vauhdissa on vahvuutensa sekä heikkoutensa. Olen onneksi opettelut myös odottamaan. Pidän muistivihkoa mukana tilanteissa, joissa on useampi keskustelija ja suunvuoroa ei saa aina välittömästi. Helpottaa, kun voin kirjoittaa nopeasti ylös jonkin ajatukseni. Silloin siitä voi päästää irti ja keskittyä paremmin kuuntelemaan ja antaa toisten sanojen vaikuttaa omaan ajatteluun.

***

Keskustelut eivät toki ole ainoat tilanteet, joissa koen meteliä aivoissani. Sama tunne tulee eri kulttuureista, uusista paikoista, taiteesta, televisiosarjoista, elokuvista, kaupungilla kävellessä, sosiaalisesta mediasta, uutisista, kirjallisuudesta… Mistä ikinä ajatuksia herääkin. Inspiraatiota löytää kaikkialta. Ehkä kuitenkin eniten ihmisistä.

Kun pää on täynnä tavaraa, täytyy se saada sieltä jotenkin ulos. Järjestellä syttyneitä hehkulamppuja paikoilleen johtopäätöksiksi. Pikkuhiljaa hakien selkeyttä kokonaisuuteen. Ehkä johtuen suuresta kaaoksesta, joka päässäni yleensä vallitsee, koen tarvetta löytää yhteyksiä ja samankaltaisuuksia. Välillä se, mitä olen oppinut toisesta asiasta, saattaa toimia myös aivan toisenlaisessa yhteydessä. Kaikesta kiinnostuminen kääntyy usein eduksi, kun ratkaisu löytyy yllättävän nurkan takaa.

Periaatteessa sotkun selvittämistä voi tehdä myös keskustelemalla, mutta ihmiset – kuten sanoin – herättävät lisää ajatuksia. Ja välillä siinä kohtaa saattaa tulvia jo yli. Välillä tulee tietyille kavereille pidettyä monologi omasta ajatuksen kulusta ja siinä ajatus kirkastuukin, kun sitä yrittää selkeästi selittää ulkopuoliselle. Toimii samalla tavalla kuin tavoitteellisempi blogikirjoitus. Tarkoitan siis kirjoitusta, jossa todella yritän saada pointtini kirkkaasti esiin. Ei siis sellaista kirjoitusta kuin tämä. Tämä on vain ajatuksenvirtaa, jolla teen kevätsiivousta päässäni.

***

Vaikka asian puhuminen, kirjoittaminen tai vaikka mindmapiksi piirtäminen auttavat selkeyttämään ajatuksen, tarvitsen yleensä ennen sitä hetken sulattelemiseen. Jotkut kuulemma käyttävät siihen liikuntaa ja se varmasti olisi terveellisempi vaihtoehto. Omalla kohdalla valinta osuu kuitenkin johonkin muuhun hiljaiseen tekemiseen. Sushin näpertäminen toimii siihen hyvin, samoin villasukkien neulominen. Pyykkien ripustaminen, bussimatkat, junamatkat, pyykkääminen, kotimatkat, valokuvaaminen, maalaaminen. Tärkeintä kuitenkin on, että virikkeet vähenee ja ajatuksille on aikaa ja hiljaisuutta. Välillä tuntuu, että tälle tulee aivan pakottava tarve, mutta joskus taas virikenarkkarin voi olla hyvinkin vaikea luopua Snapchatistä, Netflixistä ja Whatsappistä.

Sulattelun jälkeen tulee yleensä aika luonnostaan uuden luominen. Minulla on pakottava tarve saada sekasorrosta jokin johtopäätös aikaiseksi. Jokin selkeä mallinnos, uusi ajatus, erilainen näkökulma, vanhan todeksi toteaminen. Jokin ratkaisu on luotava. Tai edes uusi kysymys. Myös tämä on usein tehtävä yksin tai ainakin yksinpuheluna. Joissakin tilanteissa onnistuu myös porukalla, kun saadaan oikeanlainen rytmi ja ihmiset toimivat hyvin yhteen. Jos se ei onnistu porukassa, haluan ennemmin hakeutua kokoamaan palasia yksin tai parina. Suurien kokonaisuuksien järjestäminen ja kaaoksen keskellä selkeyden näkeminen on ehkäpä se minulle ominaisin ja mieluisin työtehtävä.

***

Viimeisenä vaiheena on tekeminen. Tämä on varmaankin haastavin osuus minulle, koska aivoni toimivat edelleen yhtä levottomasti kuin ensimmäisessä vaiheessa. Inspiroidun uusista asioista ja etsin niihin päässäni ratkaisuja, visioin tulevaa. Tämä saattaa olla osittain syynä siihen, että mieluiten johdan. Jollain muulla on paremmin malttia siihen itse toteutusvaiheeseen. Omat aivoni etsivät jo uutta sotkua. Jos kuitenkin olen myös toteuttajan roolissa, etsin yleensä itselleni kaverin siihen. Seura ja yhdessä tekeminen motivoivat.

Kuulostavatko vaiheet tutuilta? Onko teillä jotain konkreettisempia kikkoja luovan työn tekijänä oman flown hallitsemiseen? Aihe kiinnostaa, mutta en ole tämän oman mutuiluni lisäksi perehtynyt asiaan.

Selina Kustula

// Kuvissa näette villasukat, jotka tein ystävälleni Annelle alkukeväästä. En ollut koskaan tehnyt tuollaisia sukkia, mutta ihan hyvin onnistui Novitan ohjeella. Äärimmäisen palkitsevaa, kun tekee jotain uutta ja näkee koko ajan konkreettista valmista jälkeä.

Hyvin järjestetyt tilaisuudet ovat hyvin järjestettyjä tilaisuuksia. Olin tänään yhdessä sellaisessa – nimittäin Unfairin liinillä aamupalalla. Unfair on Suomen ensimmäinen liiniin markkinointiin keskittynyt toimisto. Nyt on aivan pakko koota ajatuksia, jotta saa ne järjestykseen.

Lean startupista liiniin markkinointiin

Liinin markkinoinnin pääidea on kokeilla pienesti, oppia (asiakkaan) asiakkailta ja kehittää sen mukaan eli aivan kuten lean startupissa: build, measure, learn. Lean startupista tuttu MVP (minimum viable product) muuttuu liinin markkinoinnin yhteydessä MVC:ksi eli minimum viable campaigniksi. Ja kaikki alkaa tekemisen tarkoituksesta. Ei nimittäin ole mitään järkeä lähteä luomaan suuria kampanjoita ja polttaa paljon rahaa markkinointitoimenpiteisiin pureutumatta ensin syvemmälle itse asiaan. Fiksumpaa on lähteä kokeilemaan pienesti ja oppimaan asiakkailta.

1. Selvitä yrityksen ”why”.
2. Tunnista asiakas.
3. Kiteytä arvolupaus.
4. Rakenna ja testaa MVC.
5. Mittaa ja opi.
6. Skaalaa onnistumiset.

Unfairin Johanna ja Taru esittelivät yllä esitetyn kaltaisen polun aamun keskusteluissa. Tuijotin sitä ajatellen omia bisnesideoitani. Periaatteessa tekemääni Facebook-päivitystä voisi verrata erittäin pelkistettyyn MVC:hen. Esittelin yhdellä lauseella ideani kohderyhmän Facebook-ryhmässä ja kysyin, lähtisikö joku kahville myllyttämään ajatuksia. Ilmeisesti arvolupaus oli jo siinä vaiheessa jotenkuten selkeästi kiteytetty, koska vastaanotto oli todella innokas.

Voisin kuvitella, että MVC:n kohdalla täytyy samalla tavalla haastaa perinteistä ajatteluaan, ja etenkin perfektionistiluonteita, kuin MVP:n kohdalla. Onko kampanja nyt oikeasti minimi? Voisiko sen toteuttaa vielä pienemmin? Riittäisikö vähempikin oppimisen saavuttamiseen? Keskusteluissa nousi esiin myös tärkeä ajatus kaiken toiminnan tavoitteellisuudesta. Ei siis tuutata vain kaikenlaista kivaa eetteriin vaan tavoitteen täytyy olla selkeä.

Liinin markkinoinnin ajattelussa minua erityisesti miellyttää strategiaan tiiviisti kietoutunut lähtökohta. Turha lähteä liikkeelle, jos suunta on ihan hukassa. Ensin on pureuduttava yrityksen sisäiseen tarkoitukseen. Miksi tehdään, mitä tehdään? Miksi ollaan olemassa? Sen jälkeen voidaan lähteä ajattelemaan kohderyhmää ja sille tuotettavaa arvoa. Ja sitten testataan pienesti. Näin kirjoitettuna kuulostaa itsestään selvältä, mutta alalla tuntuu kyllä vallitsevan erilainen käytäntö. On yllättävän tavallista, että asiakas kertoo, mitä haluaa ja toimisto toteuttaa. Sitten vaan toivotaan parasta.

Tähän ajatteluun ei välttämättä ole kaikkien helppo hypätä noin vain. Itselleni tuli tästä mieleen paljon puhuttaneet oppimisen että johtamisen muutokset. Olen itse opiskellut tiimioppimismallissa ja huomannut, että alkuun monille vaati totuttelua, ettei opettaja enää kertonutkaan suoria vastauksia tai antanut käskyjä. Opettaja onkin valmentajan roolissa eikä mikään kaikkitietävä nero.  Samaa ajattelua kaipaan myös johtajalta. Liinissä markkinoinnissa on myös oltava nöyrää poikaa ja lähdettävä rohkeasti opin tielle. Aivan varmasti epäonnistutaan ja niin sopii myös toivoa. Silloin saadaan rikottua vääriä ennakko-olettamuksia. Perfektionistille riittää kovastikin haastetta. Onneksi brändit tuntuvat somen myötä jo omaksuneen tällaista kokeilukulttuuria enemmän kuin ennen.

Miksi teet, mitä teet?

Liini markkinointi itsessään oli minulle tuttu Unfairin e-kirjan kautta ja lean startupiin rakastuin jo pari vuotta sitten (ja kyllä olen niin fanaattinen, että puhutaan rakkaudesta). Tänään kuitenkin hyvä seura, eri näkökulmat ja innostunut ilmapiiri pöllyttivät ajatuksia ihan uudella tavalla.

Erityisesti jäin miettimään sitä, kuinka ennen yrityksen whyn selvittämistä olisi yksilön tunnettava oma tekemisen tarkoitus. Miksi teen, mitä teen? Vastaus harvemmin enää on vain raha. Taustalla on jokin suurempi syy. Tätä jäin miettimään.

Build, measure, learn -kuva, Unfair