Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, syntyykö siitä ääni? Tuo ikivanha arvoitus tuli mieleeni Princen kuoleman yhteydessä. Kuolema ei hetkauttanut minua mitenkään, koska en ole musiikki-ihmisiä, eikä mieleeni tullut ainuttakaan Princen biisiä. Huomasin kyllä nopeasti, että hyvin moni muu koki Princen kuoleman suurena uutisena. Somessa tuli vastaan erilaisia päivityksiä, joissa viitattiin Princen biiseihin tai jaettiin Princestä tehty gif. Jotkut jopa summailivat tämän vuoden puolella kuolleita suuria ihmisiä.

Hesari uutisoi, että Prince yllätti myös kuolemallaan (HS 23.4.2016). Artisti ei sinänsä kiinnosta minua, mutta artikkelissa nostettiin esiin mielenkiintoinen seikka. Viimeisinä vuosinaan Prince teki kovasti töitä hallitakseen sitä, miten hänen musiikkiaan levitettiin netissä.

”Prince taisteli levy-yhtiöiden ja kustannusyhtiöiden valtaa vastaan ja ja pyrki asemaan, jossa taiteen tekijä voi määrätä mahdollisimman tarkasti, miten hänen työnsä tuloksia myydään ja levitetään. Sopimuksiin liittyvien erimielisyyksien keskellä hän turvautui omintakeisiin ratkaisuihin.”

Kuultuani Princen kuolemasta, tajusin, etten muista ainuttakaan biisiä, vaikka nimi ja naama olivat tuttuja. Yritin löytää YouTubesta ja Spotifysta tiettyjä musiikkivideoita ja biisejä siinä onnistumatta. Eipä tultu tutummiksi etsintöjeni jälkeenkään. Mietinkin, olisiko Princen maine laajempi ja pitkäkestoisempi, jos hän ei olisi taistellut levy-yhtiöitä ja kustannusyhtiöitä vastaan niin kovasti. Vaikuttaisiko hänen musiikki useampiin ihmisiin?

Tänä päivänä menestykseen vaikuttaa entistä enemmän näkyvyys ja tunnettuus. Netin kautta tavoittaa koko maailman ja oman osaamisen ja tunnettuuden tuotteistaminen osataan jo aika hyvin. Seuraajilla on merkitystä. Tästä hyviä esimerkkejä löytyy vaikkapa ammattibloggaajista, artisteista ja jopa pienpanimoista. Tästä huolimatta meillä on paljon aloja, jotka nojaavat apurahoihin, tukiin ja sponsorointiin. Esimerkkejä löytyy etenkin teatterin, kirjallisuuden, kuvataiteen ja elokuva-alan parista. Korjatkaa, jos olen väärässä! Ei ole heittää mitään tilastoja kehiin.

Kun David Bowie kuoli tammikuussa, sosiaalinen media täyttyi hänen hienoimmista kappaleistaan ja konserttivideoistaan. Princen aikaista poismenoa surraan muutamalla yleisön joukosta kuvatulla konserttitaltioinnilla ja uutisvideolla.

Hän olikin viimeisiä mystiseksi jääneitä supertähtiä. Hän ei päästänyt tiedotusvälineitä lähelleen, eikä lähtenyt näyttäytymään sponsorilakanan eteen silloinkaan, kun menot olivat suuremmat kuin tulot.

Princeä käsittelevä artikkeli piirtää kuvan vapaasta ja omaehtoisesta taiteilijasta. Tunnistan saman piirteen monissa luovan alan tekijöissä. Halutaan pysyä lahjomattomina ja erilaiset sponsorit aiheuttavat usein myös pelon siitä, että rahoittajat alkavat vaatimaan asioita ja vaikuttamaan taiteilijan toimenpiteisiin. Omaa tekemistä ei haluttaisi liiaksi kaupallistaa. Ymmärrän huolenaiheen. Erilaiset yhteistyöt, näkyvyys ja teosten vapaampi jakaminen tuovat kuitenkin mukanaan paljon hyvääkin.

Raha mahdollistaa paljon asioita, mutta oman tekemisen tuotteistaminen ja kaupallistaminen tuovat myös suuremman yleisön. Banksy totesi: ”Art should comfort the disturbed and disturb the comfortable.” Ihmiset tekevät taidetta eri syistä. Kuitenkin, oli syy mikä hyvänsä, taide useinmiten vaatii yleisön. Vai onko taidetta ilman taiteen kokijaa? Musiikkia ilman kuuntelijoita, teatteria ilman yleisöä, kirjallisuutta ilman lukijoita?

Mitä Prince loppujen lopuksi saavutti yrityksillään rajoittaa musiikkinsa nettijakelua? Ehkä joitain dollareita enemmän levymyyntiä. Olisiko hän taiteilijana päässyt vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja pidempään, jos hänen musiikkinsa olisi saanut elää netissä vielä paljon pidempään kuin hän itse. Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, syntyykö siitä ääni?

Varmasti jokainen on törmännyt artikkeliin, jossa annetaan 5 / 10 / 50 vinkkiä, mitä menestyneet ihmiset tekevät ennen nukkumaan menoa / aamuisin / joka päivä / säännöllisesti / paremmin kuin muut. Ja me koitamme innoissamme muuttaa toimintatapojamme samankaltaisiksi. Nuku enemmän, nuku vähemmän, älä multitaskaa, kirkasta suuri visiosi, keskity tavoitteisiin päivittäin, ole läsnä… Mutta entä jos tämä ei ole lainkaan luontaista? Kenen tapoja me kopioimme ja miksi? Onko touhussa mitään järkeä?

Luin sunnuntaina Aamulehteä kahvin kera ja innostuin valtavasti yhdestä artikkelista. Jätin lehden kesken ja avasin koneen, jotta pääsin keskustelemaan aiheesta lisää. Avattuani Twitterin silmiin osunut linkki johdatti uudelle välilehdelle. Sieltä sain idean, jonka vuoksi avasin sähköpostin ja siellä taas oli mielenkiintoinen sähköposti, jonka vuoksi aukesi jälleen uusi välilehti. Oli sunnuntai, joten päästin irti multitaskausestoista ja pakko keskittyä -ajattelusta. Miten ihanalta se tuntuikaan. Aivot kävivät kovilla kierroksilla ja tartuin kaikkiin innostuksen aiheisiin ja heittäydyin virran vietäväksi. Sain neljässä tunnissa enemmän aikaiseksi kuin koko viikolla. Ja ennen kaikkea parempaa jälkeä.

Olen pitänyt Duracell-henkistä ajatusten säntäilyä yhtenä suurimmista heikkouksistani. Alan kuitenkin yhä vahvemmin uskoa, että se on ehkä myös yksi suurimmista vahvuuksistani. Tämä sai minut miettimään itsensäjohtamista ylipäätään. Mistä lähtien olen ollut tyrannijohtaja? Muita ihmisiä johtaessani painotan vapautta ja yhteistä visiota. Uskon ehdottomasti siihen, että alaisella tulisi olla vapaus määrittää itse työskentelytapansa. Työntekijän pitäisi kokea itse valinneensa mihin pyrkii ja miten ja mitä varsinainen tekeminen on. Jos omalla kohdallani multitaskaus ja kaaoksenomainen hyppiminen tehtävästä toiseen on minulle luontaista, miksi pakotan itseni keskittymään yhteen asiaan kerrallaan? Kuitenkin hommat tulee tehdyksi kummallakin tavalla, mutta jälkimmäinen on itselleni paljon tuskallisempi.

Opiskeluiden yhteydessä oppi paljon dialogista, erilaisista persoonista, kuuntelemisesta ja toisen nopeuteen asettautumisesta. Väittäisin olevani jo todella hyvä asettumaan keskustelussa samaan nopeuteen kuin toinen osapuoli. Välillä mennään hitaasti ja pohditaan asioita rauhassa. Toisinaan taas juostaan kuin kilparadalla eteenpäin tukka hulmuten. Tässäkin olen kuitenkin todennut, että pidemmän päälle se käy tuskalliseksi. Lähimpien työkavereiden olisi hyvä olla edes jotenkin samassa tahdissa. Ja täytyy myöntää, että on myös hyvä, kun kotoa ja ystävistä löytyy ihmisiä, joiden seurassa ei aina tarvitse olla niin järkevä, kohtelias ja looginen.

Huomaan hivuttautuneeni itsensäjohtamisen opeista itsensähallitsemiseen. Hillitse, hallitse, pysy aisoissa, rauhoitu. Miten tässä näin kävi ja mitä se itsensäjohtaminen oikeasti on? Luin aikoinaan Pentti Sydänmaanlakan kirjan Älykäs itsensäjohtaminen, jossa itsensäjohtamiselle on listattu seitsemän periaatetta: merkitys, fokus, aitous, uudistuminen, itsekuri, herkkyys ja nöyryys. Kuitenkin itsekuri ja fokus nousevat käytännössä paljon suurempaan ja arvostetumpaan rooliin kuin muut osa-alueet. Itsekin koin ne suurimmiksi kehityskohteikseni analysoidessa omaa tilannettani reilu vuosi takaperin. Mennäänkö kuitenkin jossain pieleen, kun kuri nousee itseisarvoksi ja selättää ominaiset työskentelytavat? Aitous edellyttää kuitenkin rehellisyyttä itselleen ja kova itsekuri rokottaa helposti myös herkkyyttä.

Merkitys: etsi elämäsi syvempi merkitys (pysähdy)
Fokus: keskity olennaiseen ja elä yksinkertaisesti
Aitous: ole aito ja rehellinen itsellesi
Uudistuminen: ole rohkea ja uudistu jatkuvasti
Itsekuri: älä anna periksi ja ole kärsivällinen
Herkkyys: herkkyydet ovat ikkunoita maailmaan
Nöyryys: tunnista keskeneräisyytesi

Yksi suosituimpia mantroja menestyneiden ihmisten ihannoinnissa on tavoitteiden merkitys. Pitäisi tehdä pitkän tähtäimen tavoitteita ja kirkastaa visio. Pitäisi päivittäin keskittyä tavoitteisiin ja mieluiten luoda myös viikolle ja päivälle omat tavoitteet. Tähänkin koitin itseäni pakottaa, mutta totuus on, että vapaus on niin paljon mukavempaa. Mietin kyllä, mitä toivon elämältäni ja missä toivoisin olevani esimerkiksi viiden vuoden päästä. En kuitenkaan aseta liian tarkkoja tavoitteita saati sitten mitään mitattavia lupauksia. Sydänmaanlakka toteaa kirjassaan loistavasti: ”Luota, että kaikki tärkeät asiat elämässäsi tapahtuvat ajallaan.” Suosittelen lukemaan myös Elina Ruuskasen blogikirjoituksen tavoitteiden sokaisevasta vaikutuksesta.

Oliko tämä nyt loppujen lopuksi oodi vapaudelle? Ehkäpä.

Selina Kustula

Halusin nyt tähän maanantaiaamuun sanoa yksinkertaisen asian. Ihmiset, antakaa persoonan näkyä ja unohtakaa välillä se oman imagon tarkka rakentaminen. Kyllä siellä työpaikoillakin puhutaan kahvitauolla muustakin kuin työstä ja alan uusimmista tuulista. Se tekee ihan hyvää ihmiselle. Saa se muukin elämä näkyä myös sosiaalisessa mediassa – ja siis ihan julkisesti kaikelle kansalle.

Usein jutellessani työnhakijoiden kanssa sosiaalisesta mediasta, LinkedInistä ja blogeista, nousee esiin ajatus siitä, mitä potentiaalinen työnantaja ajattelee. Mitä jos pomoni näkee päivitykseni? Mitä jos en ajattelekaan samoin 10 vuoden päästä ja joku lukee kirjoitukseni? Mitä jos joku todistaa ajatukseni ihan tyhmiksi? Mitä jos menen työhaastatteluun ja haastattelija on googlettanut minut ja ensivaikutelma onkin jotain muuta kuin vakavasti otettava ammattilainen?

Niin mitäpä jos. Toisaalta voikin olla niin, että juuri sen vuoksi jäät mieleen. Olet muutakin kuin jaettuja artikkeleita ja toistettuja tarinoita. Tänään Twitter ilmoitti minulle, että moni seuraamani henkilö on tykännyt Sisko Savonlahden twiitistä. Kyseessä oli aitoa iloa tihkuva twiitti tädiksi tulemisesta. Tsekkasin Siskon tilinkin. Minulle ennestään tuntematon ammattilainen, jonka profiilikuvassa oli banaani naamalla. Jäi mieleen ja sai myös kurkkaamaan blogiin, jonka linkki Twitter-profiilissa oli. Siellä aito persoona näkyi myös elämänmakuisessa tekstissä, joka kävi käytännössä läpi puhelinkeskustelun samalla summaten kirjoittamisen tuskaa.

”Mä sanoin, että kirjotan sinne vähintään kerran viikossa ja sitten aloin sanoa, että kirjotan sinne vähintään kerran kuukaudessa ja hyvä on, nyt on mennyt kaks kuukautta kun sinne kirjotin viimeks ja sekin kirjotus oli täyttä paskaa mutta silti! Etkö sä tajua, että kynnys kirjottaa uus juttu kasvaa koko ajan, se kasvaa tälläkin hetkellä ja mua ahistaa koko ajan enemmän! MUA AHISTAA! Se sivu on siellä ja odottaa, että sinne ilmestyis jotain mahtavaa, joten nytkö mä sitten alan yhtäkkiä kirjottaa sinne, miltä musta tuntuu?! Kirjotan sinne, että mä oon kilahtamassa ja sitten kaiken maailman päätoimittajat eksyy lukemaan sen tekstin ja ne ajattelee, että jaaha, ton sekopään juttuja me ei ainakaan osteta tähän lehteen enää ikinä! Ne kyselee toimituskokouksissa toisiltaan: ’Luitteko sen Siskon nettisivuilta sen tekstin?’ ja huokailee, että voi hyvä jumala mikä hullu se on! ’Sääliksi käy kun vapaalla toimittajalla menee noin huonosti.’ Sitäkö sä haluat?! Sehän olis ammatillinen itsemurha! Minkälainen ystävä edes ehdottaa tollasta?! ’Kirjota miltä susta tuntuu’!? Minkälainen ihminen sä oikein olet?!”

Se Siskon teksti, joka ei huokunut vakavasti otettavan ammattilaisen vakavuutta, sai minut kirjoittajana samaistumaan (ja lukijana nauramaan). Kirjoittamisen kynnys nousee entistä korkeammaksi, jos kirjoittamista lykkää. Vähän niin kuin salilla käyminen. Itsekin ajattelin aluksi, että olisi hienoa kirjoittaa blogia, jossa otan älykkäästi kantaa polttaviin kysymyksiin ja nostan esiin uusia näkökantoja herättäen keskustelua. Ehkä välillä niinkin, mutta mikäli kirjoittaisin vain silloin, kun on mahtipontista sanottavaa, en saisi varmaan sitäkään kirjoitettua. Kirjoittamalla kirjoittamisen ilosta erilaisista asioista, tästä tulee tapa ja sitten kun on oikeasti isommin sanottavaa se ei mene sanojen takelteluksi. Sitä paitsi, mikä minä olen sanomaan, mikä lukijoitani kiinnostaa tai mikä kenellekin on ”painavaa” tai ”tärkeää” asiaa.

Olkaa siis hulluja ja puhukaa hölmöistäkin asioista. Tuskin Siskokaan olisi jäänyt samalla tavalla mieleen, jos ei olisi ollut persoona pelissä kaikissa väreissä.

Satuinpa aamun Twitter-feediä selatessa törmäämään Jani Wahlmanin oivallisen tekstiin bloggaamisesta. Aloin miettiä, mitä itse saan tästä. Viime aikoina olen kirjoittanut noin tekstin per viikko. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Aivan kuten Janilla myös minulla parhaat tekstit ovat syntyneet nopeasti flow-tilassa. Suosikkini on varmaankin Onnellisuudesta. Olen myös mielenkiinnolla seurannut, mitä reittejä pääsen kuulemaan ihmisten reaktioista teksteihini. Jotkin blogikirjoitukseni saavat aikaan henkilökohtaisesti minulle tulevia yksityisviestejä (Whatsapp, Facebook). Tykkäyksiä tulee välillä paljon ja välillä vain pari. Sen sijaan jotkin aiheet innostavat ihmiset kommentoimaan ja keskustelemaan (Blogi, Facebook, Twitter). Yritän kuitenkin olla kiinnittämättä näihin liikaa huomiota.

Blogi on minulle ensisijaisesti ajattelun apuväline ja luova harrastus, mutta myös henkilöbrändin rakentaja. Ajattelun apuvälineellä tarkoitan sitä, että se hidastaa sopivasti. Olen aiemminkin kirjoittanut tänne siitä, kuinka luova työ rauhoittaa yliaktiivista mieltäni. Lisäksi kirjoittaminen pakottaa laittamaan ajatukset järjestykseen. Lauseet voivat mennä vain peräkkäin. Tekstille tulee alku ja loppu. Ja vaikka kirjoitusta kirjoittaakin yksin, kirjoittaa sen aina lukijalle. Saatan kirjoittaa tekstin vartissa ja työstää sitä tunnin. Ymmärtääkö tekstistä pääpointtini? Mihin päädyn? Mitä yritän sanoa? Eteneekö asia suurin piirtein selkeässä ja loogisessa järjestyksessä? Onko sitä helppo lukea?

Mietin aika paljon kirjoittamista lukijan kannalta, mutta en suinkaan sen vuoksi, että pelkäisin tulevani väärinymmärretyksi. Olen oppinut, ettei ajatusten tarvitse aina olla valmiita tai valmiiksi pureskeltuja. Tässäkin pyrin ajattelemaan tavallista keskustelua. Kun ensimmäisen puheenvuoron käyttänyt ei jauha asiaa täysin halki, jää tilaa keskustelulle. Ei lukijoita kannata automaattisesti aliarvioida. Kyllä siellä ruudun toisella puolella on medialukutaitoa ja sympatiaa. Yhtä lailla tavallisissa keskusteluissakin voi tulla väärinymmärryksiä, eikä se silti ole hyvä syy vaieta.

Vaikka pidän blogiani myös henkilöbrändini rakentajana, se on sitä vasta toissijaisesti. Olen päättänyt nauttia vapaasti siitä, että kyseessä on oma blogini, eikä yrityksen blogi. Voin temmeltää aihealueista toisiin ja syvällisistä pohdinnoista fiilistelyyn sekä romaanin mittaisista teksteistä parin lauseen postauksiin. En juurikaan mieti blogin lukijoiden toiveita tai mitä he haluaisivat lukea, vaikka lukijaa mietinkin selkeyden kannalta. Nautin vapaudesta suoltaa tänne asioita, jotka kiinnostavat minua juuri nyt. Sopiva sekasorto ja rajattomuus istuvat tähän omaan blogiini hyvin. Sen kummempia tavoitteita ei ole. Nautin ammatillisessa mielessä tarkkaan mietittyjen kohderyhmien ja tavoitteiden luomista suuntaviivoista, mutta oma blogini saa olla niistä vapaa alue.

Sekasorrosta huolimatta toivon blogin myös tukevan henkilöbrändiäni. Koen helpotuksen tunnetta, kun mielikuva minusta ei ole vain CV:n ja hakemuksen varassa. Blogi voi omalta osaltaan tuoda esiin millainen olen, mitä teen ja miksi. Käsittääkseni joillekin henkilöbrändin ajattelu aiheuttaa paineita ja mieleen nousee esittäminen, mutta itse en osaa näin ajatella. Kaikki sisältö mitä tänne (tai sosiaaliseen mediaan ylipäätään) tuotan, pohjautuu omiin ajatuksiini, jotka taas pohjautuvat omiin arvoihini. Kyllä minä niiden takana pystyn seisomaan ja mielelläni tuon ne julki. Oli se lukija sitten ystävä, asiakas, anoppi tai presidentti. Henkilöbrändistä ja henkilöbrändiasennevammoista olisi paljon juteltavaa, mutta Katleena Kortesuo kirjoittikin jo tässä ihan hiljan mielestäni kattavan paketin myytinmurtajia.

Kirjoittaminen jo itsessään tuottaa iloa ja selkeyttä ajatuksiin, mutta ei se ilman lukijaa ole oikein mitään. Tai olisihan se vähän niin kuin yksin tyhjässä huoneessa juttelisi, mutta enemmän nautin keskustelusta ja ajatusten vaihtamisesta. Kiitos siis kaikille lukijoille. Näissä mietteissä eteenpäin.

Uusi alku, uusia ihmisiä, uusia kokemuksia. Rakastan näitä hetkiä. Tänään oli taas sellainen päivä. Vatsan pohjassa tuntuu, että nyt on alkamassa jotain siistiä. Tiedän, että tulen yllättymään, hämmästymään, ilahtumaan, ahdistumaan ja turhautumaan. Tulen varmasti oppimaan paljon.

Tapasimme tänään ensimmäistä kertaa Tiimimestarit-ryhmämme kanssa. Meitä on parikymmentä henkeä eri puolilta Suomea ja erilaisilla taustoilla. Odotukset 1,5 vuoden valmennukselle olivat kuitenkin hyvin innostuneet ja loppujen lopuksi aika samanlaiset. Puheissa nousi esiin muutosjohtaminen, raikkaiden ajatusten hakeminen, uusien tuulien etsiminen, valmentava johtaminen, totuttujen tapojen hylkääminen, organisaation kehittyminen ja ajan antaminen ajattelulle.

Omalla kohdalla yksi syy lähteä mukaan Tiimimestarit-valmennukseen oli tarve saada aikaa ajattelulle. Eikä vain aikaa ajattelulle vaan myös erilaisia ihmisiä ympärille valmiina innostumaan, yllättymään ja kehittymään. Tulevan vuoden aikana elämässäni on luvassa paljon muutoksia ja kaiken sen keskellä tekee hyvää välillä vetäytyä irti normaalista arjesta ja pysähtyä.

Valmennukseen kuuluu kolmen päivän lähikertoja maatilamatkailukohteissa. Silloin keskitytään kulloiseenkin aiheeseen intensiivisesti teorian ja dialogin keinoin.  Aihe saa iskostua tajuntaan ja sen jälkeen omassa arjessa käytetään hyväksi oppeja ja oivalluksia rohkeasti kokeillen. Arki on olennainen osa prosessia. Ihana kuitenkin tietää, että nyt kalenterissani on yhteensä kuusi reissua, jolloin aikani ja resurssini kohdistuvat vain oppimiseen ja oivaltamiseen. Lähikertojen aiheet ovat oppiminen, johtaminen, asiakkuudet, innovointi, brändi ja tarjooma sekä karaktäärin synnyttäminen.

Odotan tätä niin kovasti. Olen koukussa itseni kehittämiseen, ja on mukava tietää, että se ei jää vain yksinopiskelun varaan. Tottakai jatkossakin tulevissa työkuvioissa arvioin omaa kehitystäni ja pyydän ahkerasti palautetta. Luen kirjoja ja artikkeleita sekä käyn seminaareissa ja katson niitä netistä. Se on minulle luontaista. Siitä huolimatta pidän ajatuksesta, että pääsen oppimaan myös valmennuksen muodossa niin, että minulla on joukko ihmisiä, joiden kanssa jakaa ajatuksia ja kokemuksia.

Tavoitteet Tiimimestareihin

Pyrin kirjoittamaan blogiini välillä ajatuksia Tiimimestareiden etenemisestä, toimii mukavasti oppimispäiväkirjana. Tämä olkoon sen ensimmäinen osa. Yleensä teen selkeät tavoitteet tämänkaltaisille ”matkoille”. Nyt kuitenkin tavoitteiden tekeminen tuntuu jotenkin… turhalta. En usko hetkeäkään, että osaisin sanoa, mihin minun pitäisi suunnata nyt. Ainakaan niin hyvin, että osaisin tehdä tavoitteita. Yritetään kuitenkin.

1. Luen kirjoja kaikkien lähikertojen välillä.
2. Kirjoitan kaikkien lähikertojen välillä.
3. Opin jokaiselta Tiimimestarit 71 -ryhmän jäseneltä jotain.
4. Löydän oman tyylini johtaa ja valmentaa.
5. Otan rohkeita askeleita omien hullujen ideoiden viemisessä käytäntöön.

Kerta toisensa jälkeen yllätän itseni innostuksella ja ideoilla, joita saan lukemalla. Haaste on vain rauhoittaa itsensä pysähtymään. Sen vuoksi lukeminen tavoitteisiin. Tähän liittyen olenkin jo kirjoittanut kirjahaasteesta.

Kirjoittaminen on tavoitteissa, koska olen huomannut sen selventävän omaa ajatusteni sekamelskaa. Välillä aivoni tosiaan ovat kuin televisio, jossa on tuhat kanavaa päällä yhtä aikaa. Kirjoittaminen kuitenkin selkeyttää sitä. Enkä oikein muutenkaan usko oivalluksiin ja ajatuksiin, jotka pidetään itsellä. Paljon mielenkiintoisempaa jakaa ajatukset ja ehkä jopa saada aikaan keskustelua.

Kolmas tavoite liittyy vahvasti omaan suhtautumiseeni oppimisessa. Jokaiselta ihmiseltä voi oppia jotain. Käytiin tänään vasta lyhyt esittelykierros, mutta osaan jo nyt sanoa, että näiltä ihmisiltä opin varmasti paljon. Niin erilaisia ihmisiä ja kuitenkin samanlaisia.

Neljäs tavoite liittyy omaan tyyliini johtaa. Voisin väittää tuntevani jo oman johtamistyylini. Olen innostava ja kannustava, ja johdan valmentavalla otteella enemmän oivalluttaen kuin käskien. Tämän kaiken lisäksi minulla on erittäin vahvat mielipiteet ja välillä liiankin suora puhe. Ristiriitojen nainen. Haluaisin kuitenkin ehkä vielä hieman järjestelmällisemmin hahmottaa, mikä tapa sopii minulle parhaiten ja miten hyödyntää sitä erilaisiin ihmisiin.

Nuo neljä tavoitetta tuntuivat vielä jotenkin pliisuilta ja epämääräisiltä, joten viimeisenä tavoitteena on rohkeat harppaukset. Seuraavan 1,5 vuoden aikana on tapahduttava jotain niin suuria asioita, että sydäntä kouraisee. En salli itselleni muuta tapaa elää nyt. Suututtaa, jos minusta tulee nyt jo turvallisiin vaihtoehtoihin tukeutuva rauhallinen persoona. Sille on oma aikansa joskus paljon myöhemmin.

”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa puolikuollutta elämää.”

– Minna Canth

 ENG // Team Mastery journey beginning. Fresh ideas coming soon.