”Oh my god, Selina! I love your arm hair. They’re so beautiful.”

Varmaan yksi oudoimmista kohteliaisuuksista, joita olen aikoihin kuullut. Sattumoisin se koski vielä asiaa, jota olen hävennyt lapsesta saakka. Ja kehun sanoja oli upea, pirskahteleva italialainen nainen, jota kovasti ihailen.

Muistan, miten lapsena jo varhain opin häpeämään karvoja ja tartuttamaan tuota häpeää muihinkin. Hiukset saivat olla paksut ja kulmakarvat tummat (mutta siistit, mieluiten ohuet!), mutta kaikkialla muualla karvojen olisi pitäneet olla maagisesti poissa.

Sheivasin joskus yläkoulussa tummat käsivarsikarvani ja sitten kuulin käsityötunnilla parin muun tytön juttelevan: ”ajatelkaa, jos joku sheivaisi käsikarvojaan! sitten olisi kädessäkin sänki, hahaha.” Lisäsin karvahäpeän päälle vielä häpeän karvojen sheivaamisesta.

Tuo kummallinen kehu kuitenkin laittoi jonkin rattaan liikkeelle ja sai minut yllättäen ajattelemaan toisin. Värikkään tatuointini myötä uudetkin tuttavuudet ovat saattaneet tulla tutkimaan läheltä käsivarttani, eikä mielessäni häivähdä edes hetkeä ajatus, että käsikarvoissani olisi jotain outoa tai epänaisellista. Näin ei aina ole ollut.

Ajatella, miten suuri valta meillä on vaikuttaa toistemme kehonkuvaan. Miten tuo kehu sai minut kyseenalaistamaan yhden totuuden itsestäni ja muuttamaan suhtautumiseni vielä yli 30-vuotiaana. Yhtäkkiä vapauduin taas yhdestä häpeästä.

Mitä kaikkea voisimmekaan saada aikaan sillä kapasiteetilla, mitä nyt kulutamme häpeämiseen?

”Thanks, I love them too!”