Yleensä pyrin viestintätilanteissa huomioimaan sekä tunteen että järjen. Oli se sitten pitchatessa, face-to-face myynnissä tai markkinointitekstiä kirjoittaessa, molemmat puolet on otettava huomioon.

Pitch

Pelkkää faktaa sisältävä pitch ei jää mieleen, mutta ei tunnettakaan kannata liikaa korostaa. Riittää, että tunnepuoli tuodaan esiin. Se voi olla vaikka tekemisen tarkoituksen avaaminen tai syvempi syy idean syntyyn tai tekijän oma taustatarina. Tunnereaktiolla erotutaan joukosta ja jäädään mieleen. Olen kuitenkin todennut, että paras tapa on heti tunneosuuden jälkeen siirtyä puhtaasti asiaan ja tarjota järkiperusteet. Päätökset tehdään tunteella, mutta perusteella järjellä. Eräskin pitch teki aluksi lähtemättömän vaikutuksen, koska puhujasta huomasi intohimon ja omistautumisen asialle. Jälkikäteen yritin miettiä, millä perusteella kukaan sijoittaisi kyseiseen tiimiin ja ideaan, ja pääni löi tyhjää. Tunnereaktio jäi vahvasti mieleen, mutta pitchaaja ei ollut antanut työvälineitä perustella järjelle uskoa ideaan. Asiasisältö ontui ja pahasti.

Oma pitchaustyylini painottaa positiivista, rauhallista ja lempeää sävyä sekä asiapitoista ja tiivistä sisältöä. Tämä on erittäin opittu ja opeteltu tyyli, koska luonnostaan höpötän paljon (liikaa) ja sekavasti, tunnepitoisesti ja määrätietoisen vakavalla äänellä. Määrätietoisuuteni ja intohimoni kyllä välittyy joka tapauksessa rivien välistä ja olemuksestani, joten puhtaasti siitä syystä tasapainotan tyyliäni rankasti. Ääneni on erittäin kantava ja olemukseni suhteellisen itsevarma, joten lempeys ja rauhallisuus täytyy tietoisesti pitää mielessä.

Valintoja

Olen äärimmäisen analyyttinen ihminen, mutta silti pohjimmiltani arvostan päätöksenteossa tunnetta yli kaiken. Tai sanotaanko näin, että elämän isoja linjoja koskevissa asioissa pyrin välttämään järkiperusteiden ylipainotuksen. Tiedättekö, kun mietitään, että ei voi lähteä vaikka vuodeksi Peruun, kun sehän nyt maksaa ja eihän sitä tiedä, mitä tapahtuu ja vuodessa voisi tienata vaikka kuinka paljon rahaa mukavassa työssä Suomessa ja ties kuinka vaarallinenkin se reissu olisi. Tai tyypillisempi esimerkki: pysytään siinä vanhassa, tutussa, tylsässä työssä, koska kuukauden kesäloma ja siellä on oltukin jo niin kauan ja eihän sitä tiedä, millainen se uusi työ olisi? Tai kesämökki jätetään hankkimatta, koska viehän se rahaa ja paljon järkevämpää olisi ostaa sijoitusasunto?

Ennemmin painotan tunnetta, rohkeutta ja onnellisuutta kuin sitä, mikä on ehkä helpompi perustella järjellä. Eihän nämä toisiaan sulje pois, mutta toivottavasti saatte pointista kiinni. Liian monta vuotta perustelin päätöksiä velvollisuuden tunteella ja varsinkin rahan kohdalla järjellä eli kannattavuudella. Sitten päätäni vähän ravisteltiin ja tilanne heitti sekä elämäni että asenteeni ympäri. Nyt ykkösenä elämääni ohjaa tunne, nautinto ja vapaus. Pyrin pysymään irti normeista ja kyseenalaistamaan olettamuksia, etten vain taas päätyisi tekemään asioita, koska ”näin kuuluu tehdä” tai ”tämä on turvallisin ja järkevin vaihtoehto”.

Pirkkala

No, mihin tämä jaarittelu nyt on menossa? Se on menossa Pirkkalaan. Apua, nauroin ääneen tuolle lauseelle :D Varmaan kaikki minut vähänkin tuntevat ihmiset tietävät, että olen jo pitkään ajatellut, että seuraavaksi suuntana olisi joko Helsinki tai Tukholma. Olen elämäni aikana muuttanut jo lähemmäs parikymmentä kertaa ja paikoillaan pysyminen on aina ollut vaikeaa. Tunnepuoli siis veti kovaa kohti uusia asuinalueita. Valitettavasti järki kuitenkin hoki (molempien) töiden vuoksi Pirkanmaata ja lopulta se oli todettava, että nyt on kyllä pysyttävä täällä. Ja onhan täällä toki suurin osa kavereistakin. Voitte kuitenkin varmaan kuvitella, kuinka vaikea oli myöntää itselleen, että on nyt tekemässä tylsän ja turvallisen järkipäätöksen.

Ja koska olen erittäin analyyttinen ihminen, jäin ihmettelemään tätä. Mitä hittoa? Miten tässä nyt näin kävi? Totuus kuitenkin on, että suuremmat tunteet kohdistuvat juuri nyt omaan liikeideaan ja sen kannalta on parasta pysyä täällä, missä huipputiimi on ja missä oma draivi on parhaimmillaan. Järkipäätös, joka perustellaan tunteella? Parastahan tässä on, että uusi koti ei edes ole Tampereella vaan muutamme Pirkkalaan. Kuulostaa tilanteelta, jossa voisin nähdä itseni vasta kymmenen vuoden päästä. Kaikella rakkaudella kaikille Tampereen lähikunnissa asuville. Kai se on myönnettävä, että on tullut vanhaksi, kun kaipaa kotona tilaa koiralle ja autolle ja töilleen. On myös aika kiva ajatus, että kesällä saisi nukuttua yön heräilemättä torin pesemiseen, ravintolalaivojen ysärisoittolistoihin tai humalaisten ihmisten raivoamiseen.

Ehkä yrittäjyys tuo nyt tarpeeksi jännitystä ja asuinalue saa tarjota pikemminkin rauhaa ja hiljaisuutta. Ja nyt kun viimein pääsin näkemään tulevan kodin livenä, olen aivan rakastunut siihen. Niiin paljon tilaa ja uudet pinnat ja kaikin puolin ihana asunto ja talo. En malta odottaa muuttoa.

Että terkut vaan tältä tulevalta pirkkalalaiselta! Niin vaan pääsin yllättämään itsenikin tällä tempulla.

Selina Kustula

Kaikista hääohjelmanumeroista mun suosikkini on ollut parin kaverini häissä. Heillä oli vuokrattu polaroid-tyylinen kamera ja vieraat saivat itse ottaa toisistaan kuvat vieraskirjaan. Ohjeistus oli, että pareittain tai pienissä ryhmissä kuviin. Naurua ja jännitystä piisasi, kun odotimme kuvien kehittymistä. Muistan vieläkin, kun nappasin ystäväpariskunnasta kuvan varoittamatta, kun he vielä nauroivat kovaan ääneen. Onnellisuutta ja iloa huokuva kuva. Näistä kaikista kuvista tuli aika näyttävä vieraskirja.

Hyvällä ystävälläni, Sinnalla, oli pari viikkoa sitten polttarit ja päätimmekin polttariporukalla, että toteutaan samalla idealla polttareiden vieraskirja. Olin kyllä jo etukäteen (lievästi sanottuna) innoissani kameralla leikkimisestä polttaritilanteessa, mutta ohjelmanumerona se ylitti silti odotukseni. Kuinka hauskaa se olikaan! Polaroid-kuvissa on aina ihan oma tunnelmansa, kun jännitetään kuvan ”valmistumista”. Ja tässä tapauksessa uusintoja ei ole, eikä jälkikäteen voi avata Photaria ja korjailla lopputulosta. Se tekee kuvanottohetkistä ainutlaatuisempia. Oli myös hauska yllätys, että monelle polttarivieraista tällainen kamera oli vielä uusi tuttavuus. Tosin ainakaan omalla kohdalla innostus ja ihastus ei ole lakannut ajan myötä.

Vieraskirjan suhteen teimme niin, että jokainen kirjoitti sivun mittaiset terveiset Sinnalle. Sai kirjoittaa mitä mieleen tuli – ohjeita avioliittoon, onnen toivotuksia, yhteisiä muistoja ja niin edelleen. Samalle sivulle tietysti yhteiskuva sankarittaren kanssa. Laitoimme myös Sinnan harjoittelemaan nimmaria tulevalla sukunimellä vieraskirjan sivuille. Se onkin aika perinteinen polttariohjelmanumero.

Suomalaisesta kirjakaupasta löytyi tuo täydellinen vieraskirja mustilla kartonkisivuilla sekä valkoinen kynä. Kamera sen sijaan löytyi Plastic Camerasilta. Se on Fujifilm Instax Wide 300. Niitä on sekä myynnissä että tarjolla vuokralle. Vähän painin eri kokojen välillä. Samasta kamerasta on siis olemassa Fujifilm Instax Mini 90 -malli, jonka kuvat ovat noin pankkikortin kokoisia. Päädyin kuitenkin tuohon isompaan malliin, koska luvassa oli ryhmäkuvia ja vieraskirjalla oli sen verran kokoa, että isoilla kuvilla siihen saa paremmin näyttävyyttä.

Aloin jo ideoimaan mökille samanlaista vieraskirjaa. Miettikää, mitä muistoja eri vierailijoista, mökkiremppailujen eri vaiheista, rapujuhlista, juhannuskokoista ja koiran uintijännityksistä! Kuvan saa heti ottamisen jälkeen lisätä vieraskirjaan kirjoituksen kaveriksi. Olen juuri sellainen nostalgisoija, että odotan jo innolla, että vuosien päästä voi sitten muistella millainen mökki on milloinkin ollut (remppaaminenhan ei lopu ikinä) ja keitä siellä on ollut ja mitä puuhattu. Vieraskirjat <3

Täytyy vaan vielä päättää minkä kameran valitsen. Ja tietysti, mistä löydän vieraskirjan, jossa on kierrekannet ja kuitenkin tarpeeksi sivuja? Vinkkejä otetaan vastaan. Voihan se toki muunkinlainen olla, mutta itse tykkään kierrekansista.

Selina Kustula

// Toinen kuva: Anne Lamminen, viimeinen kuva: Elina Kilpijärvi

Kuvitus ei liity nyt mitenkään asiaan, mutta halusin ehdottomasti jakaa nämä juhannuksena otetut kuvat kuitenkin. Olen edelleen aivan onnessani noista tummista seinistä. Kaikki näyttää paremmalta niitä vasten. Kukat, koivunoksat, pirttipöytä, kaikki.

Mutta se siitä! Asiaan. Nyt nimittäin pyörii päässä mökkiä huomattavasti pohjoisempi sijainti: Seinäjoki.

Asuntomessut alkavat pian. Selasin taaksepäin ja tuntui hassulta lukea omaa tekstiä, jossa olin laskenut, että 72 päivää messujen alkuun. Nyt on niin vähän aikaa, että turha laskea päiviä. Viime viikolla julkaistiin virallinen messuluettelo, tällä viikolla on viimeinen lehdistöpäivä ja perjantaina alkaakin jo messut. Vihdoin!

Oli muuten hieman kummallinen tunne avat uusin Deko ja nähdä oma kuva siellä. Siis eihän se yllätys ollut ja ajatukseen on saanut totutella jo aika pitkän aikaa. Silti se oli hieman epätodellista. Mutta vielä siistimpää oli päästä viimeinkin kurkkimaan myös muihin taloihin. Onhan tuota kohdetta 35 tullut katseltua jo aika hyvä tovi :D Odotan jo innolla, että pääsen kiertämään kaikki talot.

Selina Kustula

Jos et pääse itse vierailemaan Seinäjoella, kannattaa kurkata Instagramista #asuntomessut2016. LKV vaisto postaa myös omalla tilillään kuvia paikan päältä koko messujen ajan.

Lapsena juhannus tarkoitti lentokoneiden jyrinää ja upeita lentonäytöksiä eli Kauhavan Lentäjien Juhannusta. Peltojen laidalla, tien vieressä oli parkissa asuntoautoja ja henkilöautoja. En tiedä, kuinka kaukaa ihmiset tulivat katsomaan esityksiä. Aikuisiällä en ole sen kummempia perinteitä luonut juhannusta koskien, enkä niitä oikein kaipaakaan. Kunhan on hyvää seuraa, se piisaa.

Viime juhannus oli ensimmäinen kunnon mökkijuhannus. Henna halusi tehdä juhannustaikoja ja keräsi kukkia tyynyn alle. En tosin muista, vietiinkö idea loppuun asti. Ötökkäinen kimppu samassa sängyssä ei tainnut houkutella Sasaa. Vieläkin hymyilyttää tuo muisto.

Tällä kertaa aloitimme juhannuksen suuntaamalla Etelä-Pohjanmaalle Maijan ja Jonin tupareihin.

Meillä on iso kaveriporukka ja olin innoissani päästessäni viettämään juhannusta sillä porukalla. Olemme tunteneet yli 10 vuotta. Illasta jäi mieleen uskomattoman lämmin takapiha, herkulliset juustokakut, Terapia-lautapeli ja Jelly Belly Bean Boozled -karkkipelin, jossa on eri makuisia karkkeja. Karkeista ei ulkoisesti voi arvata maistuuko se persikalle vai oksennukselle, limelle vai nurmikolle ja niin edelleen. Yllättävän hauska ohjelmanumero! Paljon naurua, grillaamista, saunomista sekä valoisa kesäyö. Taisin nukahtaa joskus neljän aikoihin.

Lauantaina vielä mökille ja Sasa ja Henna mukaan jälleen kerran. Lisää saunomista, nauramista ja grillaamista. Porin säätiedotus meni pahasti mönkään ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Kokko paloi hienosti ja merivesi oli lämmintä. Koira yritti kovasti paimentaa ihmisiä pois vedestä, koska onhan se selvää, että me kaikki hukutaan, jos hän ei ole meitä vahtimassa. Gussehan ei siis itse osaa uida.

Kroppa oli aivan loppu tämän juhannuksen jälkeen, mutta mieli lepäsi.

Selina Kustula

Aivan kuin olisi koko pääkoppa lukossa. Pari viikkoa on mennyt sairastaen ja tuntuu, että kropan lisäksi ajatuksetkin ovat aivan jumissa. Mutta kokemukseni mukaan kirjoittaminen auttaa aina. Varsinkin silloin, jos kirjoittaminen tuntuu vaikealta.

Jonkin illanistumisen yhteydessä tuli puhetta erilaisista työskentely-ympäristöistä. Eräs keskusteluun osallistuneista kertoi, ettei hän pystyisi tekemään luovaa työtä yhtä kurinalaisesti, jos hän ei meditoisi säännöllisesti, normaalina arkena päivittäin. Luova työ nimittäin harvemmin toimii kellokortin mukaan. Usein kroppaa on helpompi komentaa tekemään töitä kuin omaa pääkoppaa.

***

Edelleen opettelen vaikuttamaan tehokkuuteeni. Hyvänä päivänä flow-tilassa saan valtavasti aikaiseksi. Inspiraation iskiessä saattaa puolen päivän aikana tehdä neljän päivän työt. Tätä voi tietysti monin tavoin pyrkiä hallitsemaan. Osalle toimii selkeä tasapainotus eli vapaa-ajalla esimerkiksi urheillaan, remontoidaan ja käydään keikoilla. Käytännössä siis tehdään jotain, mikä ei liity mitenkään työhön. Toisille taas merkittävämpää on työympäristöön vaikuttaminen. Hakeudutaan oikeanlaisten ihmisten pariin, luodaan inspiroiva työtila ja tehdään etätöitä vaikka kotoa tai mökiltä käsin.

Omalla kohdallani väittäisin tärkeimmässä roolissa olevan sopiva sykli eri osa-alueiden välillä. Marssijärjestys voisi olla suurin piirtein seuraavanlainen.

1. Informaatio- / inspiraatioähky.
2. Sulattelu.
3. Uuden luominen.
4. Tekeminen.

Havainnoin ympäristöäni kuin ADHD-diagnosoitu. Kaikki mahdollinen on kiinnostavaa ja usein vielä aivan yhtä kiinnostavaa keskenään. Ei ole olemassa vähemmän relevantteja tekijöitä. Imen joka suunnalta informaatiota ja huomioin pieniä yksityiskohtia ja pyrin luonnostaan löytämään asioiden väliltä yhteyksiä. Kaikki tämä vieläpä todella tehokkaasti, mikä voi välillä dialogitilanteissa olla haasteellista. Huomaan tarkastelleeni asiaa jo kymmeneltä eri kantilta ja miettineeni erilaiset vaihtoehdot toimenpiteiden suhteen, kun keskustelukumppani vasta sulattelee asiaa.

Koen usein myös haasteelliseksi selittää ajatukseni kulun sanallisesti, koska ajatukseni haluaisivat jo juosta pidemmällä kuin suuni ehtii selittää. Vanha tiimikaverini Proakatemialla totesi joskus, että vaikka puhun paljon, sanottavani on usein perusteltua ja siitä huomaa, että olen analysoinut asiaa jo syvällisesti ennen sen sanomista. Vauhdissa on vahvuutensa sekä heikkoutensa. Olen onneksi opettelut myös odottamaan. Pidän muistivihkoa mukana tilanteissa, joissa on useampi keskustelija ja suunvuoroa ei saa aina välittömästi. Helpottaa, kun voin kirjoittaa nopeasti ylös jonkin ajatukseni. Silloin siitä voi päästää irti ja keskittyä paremmin kuuntelemaan ja antaa toisten sanojen vaikuttaa omaan ajatteluun.

***

Keskustelut eivät toki ole ainoat tilanteet, joissa koen meteliä aivoissani. Sama tunne tulee eri kulttuureista, uusista paikoista, taiteesta, televisiosarjoista, elokuvista, kaupungilla kävellessä, sosiaalisesta mediasta, uutisista, kirjallisuudesta… Mistä ikinä ajatuksia herääkin. Inspiraatiota löytää kaikkialta. Ehkä kuitenkin eniten ihmisistä.

Kun pää on täynnä tavaraa, täytyy se saada sieltä jotenkin ulos. Järjestellä syttyneitä hehkulamppuja paikoilleen johtopäätöksiksi. Pikkuhiljaa hakien selkeyttä kokonaisuuteen. Ehkä johtuen suuresta kaaoksesta, joka päässäni yleensä vallitsee, koen tarvetta löytää yhteyksiä ja samankaltaisuuksia. Välillä se, mitä olen oppinut toisesta asiasta, saattaa toimia myös aivan toisenlaisessa yhteydessä. Kaikesta kiinnostuminen kääntyy usein eduksi, kun ratkaisu löytyy yllättävän nurkan takaa.

Periaatteessa sotkun selvittämistä voi tehdä myös keskustelemalla, mutta ihmiset – kuten sanoin – herättävät lisää ajatuksia. Ja välillä siinä kohtaa saattaa tulvia jo yli. Välillä tulee tietyille kavereille pidettyä monologi omasta ajatuksen kulusta ja siinä ajatus kirkastuukin, kun sitä yrittää selkeästi selittää ulkopuoliselle. Toimii samalla tavalla kuin tavoitteellisempi blogikirjoitus. Tarkoitan siis kirjoitusta, jossa todella yritän saada pointtini kirkkaasti esiin. Ei siis sellaista kirjoitusta kuin tämä. Tämä on vain ajatuksenvirtaa, jolla teen kevätsiivousta päässäni.

***

Vaikka asian puhuminen, kirjoittaminen tai vaikka mindmapiksi piirtäminen auttavat selkeyttämään ajatuksen, tarvitsen yleensä ennen sitä hetken sulattelemiseen. Jotkut kuulemma käyttävät siihen liikuntaa ja se varmasti olisi terveellisempi vaihtoehto. Omalla kohdalla valinta osuu kuitenkin johonkin muuhun hiljaiseen tekemiseen. Sushin näpertäminen toimii siihen hyvin, samoin villasukkien neulominen. Pyykkien ripustaminen, bussimatkat, junamatkat, pyykkääminen, kotimatkat, valokuvaaminen, maalaaminen. Tärkeintä kuitenkin on, että virikkeet vähenee ja ajatuksille on aikaa ja hiljaisuutta. Välillä tuntuu, että tälle tulee aivan pakottava tarve, mutta joskus taas virikenarkkarin voi olla hyvinkin vaikea luopua Snapchatistä, Netflixistä ja Whatsappistä.

Sulattelun jälkeen tulee yleensä aika luonnostaan uuden luominen. Minulla on pakottava tarve saada sekasorrosta jokin johtopäätös aikaiseksi. Jokin selkeä mallinnos, uusi ajatus, erilainen näkökulma, vanhan todeksi toteaminen. Jokin ratkaisu on luotava. Tai edes uusi kysymys. Myös tämä on usein tehtävä yksin tai ainakin yksinpuheluna. Joissakin tilanteissa onnistuu myös porukalla, kun saadaan oikeanlainen rytmi ja ihmiset toimivat hyvin yhteen. Jos se ei onnistu porukassa, haluan ennemmin hakeutua kokoamaan palasia yksin tai parina. Suurien kokonaisuuksien järjestäminen ja kaaoksen keskellä selkeyden näkeminen on ehkäpä se minulle ominaisin ja mieluisin työtehtävä.

***

Viimeisenä vaiheena on tekeminen. Tämä on varmaankin haastavin osuus minulle, koska aivoni toimivat edelleen yhtä levottomasti kuin ensimmäisessä vaiheessa. Inspiroidun uusista asioista ja etsin niihin päässäni ratkaisuja, visioin tulevaa. Tämä saattaa olla osittain syynä siihen, että mieluiten johdan. Jollain muulla on paremmin malttia siihen itse toteutusvaiheeseen. Omat aivoni etsivät jo uutta sotkua. Jos kuitenkin olen myös toteuttajan roolissa, etsin yleensä itselleni kaverin siihen. Seura ja yhdessä tekeminen motivoivat.

Kuulostavatko vaiheet tutuilta? Onko teillä jotain konkreettisempia kikkoja luovan työn tekijänä oman flown hallitsemiseen? Aihe kiinnostaa, mutta en ole tämän oman mutuiluni lisäksi perehtynyt asiaan.

Selina Kustula

// Kuvissa näette villasukat, jotka tein ystävälleni Annelle alkukeväästä. En ollut koskaan tehnyt tuollaisia sukkia, mutta ihan hyvin onnistui Novitan ohjeella. Äärimmäisen palkitsevaa, kun tekee jotain uutta ja näkee koko ajan konkreettista valmista jälkeä.