Rakastan postikorttien lähettämistä. Joulukortteja tosin en lähetä kuin muutamia, jos siltä sattuu tuntumaan. Lähetän noin kerran viikossa postikortin ystävälleni, Hennalle. Mutta miksi? Kun kirjoitan postikortin, olen hyvin perinteisten asioiden äärellä. On Stabilo-tussi, huolella valittu postimerkki ja juuri vastaanottajalle sopivalla kuvalla varustettu kortti. Kaikki on käsinkosketeltavaa, fyysistä. Joku saattaisi naureskellen todeta minun nostalgisoivan. Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä.
Kyse on pysähtymisestä. Kortin saaja ei tiedä, että kirjoitan. Missään ei näy ”Selina kirjoittaa…” tai ”paikalla”. On vain minä ja tyhjä kortti. Hän ei myöskään tule saamaan viestiä heti. Minun ei tarvitse olla valmis välittömästi reagoimaan ystäväni vastaukseeni – mikäli vastausta edes tulee. Usein kirjoitan vain muutamia ajatuksia, jotka eivät välttämättä edes kaipaa vastausta. Saatan kirjoittaa oivallukseni elämästä, itsestäni, työskentelystäni, ihmissuhteista. Tai sitten saatan ilahduttaa ystävää jakamalla nolon kömmähdyksen, joka minulle tapahtui aiemmin päivällä. Joskus myös ihan perinteisesti vain jaan kuulumisiani tai kyselen Hennan mietteitä.
Toisaalta taas, kun saan kortin ystävältäni, on siinäkin jotain aivan erityistä. Yleensä olen juuri tullut kotiin pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen. Takki, jättiläishuivi, epämukavat kengät, painava läppärilaukku ja kaikki muu tavara päälläni tuntuu painavan tuhat kiloa. Puhelin, kuulokkeet, sormikkaat, rillit, kaikki. Kun kaikki on heitetty pois ja tilalla on pehmoinen neule, mukavat housut ja lämpimät villasukat, on ihana poimia eteisen lattialta postiluukun alta postikortti ja istua alas. Päivän kiireet unohtuvat hetkessä ja mieli matkustaa kaukana asuvan ystävän luo. Aivan kuin istuttaisiin hetki yhdessä kahvilla.
Viestiä tuskin on kirjoitettu hätäisesti kuten useimmat WhatsApp-viestit, twiitit ja statuspäivitykset. Se ei ole vain pikainen reagointi. Se on kirjoitettu käsin. Sitä varten on valittu kortti, merkki, tussi ja se on viety tuulessa ja tuiskussa tai iloisesti auringon paisteessa postilaatikkoon. Se on saattanut kulkea useankin päivän laukussa mukana ja kotona aina huomattu, ettei sitä muistanutkaan jättää postilaatikkoon. Se on merkityksellinen.
Postikorttiin ei mahdu montaa välilehteä tai ikkunaa, ei montaa keskusteluryhmää tai eri kanavien notifikaatioita. Siihen mahtuu vain kynän jälki ja ystävän ajatukset.
Kuvan korteista kaksi päällimmäistä on ystäväni Pikkumusteen käsialaa :) Ostin nuo Tullintorilta Gideestä, mutta niitä voi tilata myös verkosta.