Halusin nyt tähän maanantaiaamuun sanoa yksinkertaisen asian. Ihmiset, antakaa persoonan näkyä ja unohtakaa välillä se oman imagon tarkka rakentaminen. Kyllä siellä työpaikoillakin puhutaan kahvitauolla muustakin kuin työstä ja alan uusimmista tuulista. Se tekee ihan hyvää ihmiselle. Saa se muukin elämä näkyä myös sosiaalisessa mediassa – ja siis ihan julkisesti kaikelle kansalle.
Usein jutellessani työnhakijoiden kanssa sosiaalisesta mediasta, LinkedInistä ja blogeista, nousee esiin ajatus siitä, mitä potentiaalinen työnantaja ajattelee. Mitä jos pomoni näkee päivitykseni? Mitä jos en ajattelekaan samoin 10 vuoden päästä ja joku lukee kirjoitukseni? Mitä jos joku todistaa ajatukseni ihan tyhmiksi? Mitä jos menen työhaastatteluun ja haastattelija on googlettanut minut ja ensivaikutelma onkin jotain muuta kuin vakavasti otettava ammattilainen?
Niin mitäpä jos. Toisaalta voikin olla niin, että juuri sen vuoksi jäät mieleen. Olet muutakin kuin jaettuja artikkeleita ja toistettuja tarinoita. Tänään Twitter ilmoitti minulle, että moni seuraamani henkilö on tykännyt Sisko Savonlahden twiitistä. Kyseessä oli aitoa iloa tihkuva twiitti tädiksi tulemisesta. Tsekkasin Siskon tilinkin. Minulle ennestään tuntematon ammattilainen, jonka profiilikuvassa oli banaani naamalla. Jäi mieleen ja sai myös kurkkaamaan blogiin, jonka linkki Twitter-profiilissa oli. Siellä aito persoona näkyi myös elämänmakuisessa tekstissä, joka kävi käytännössä läpi puhelinkeskustelun samalla summaten kirjoittamisen tuskaa.
”Mä sanoin, että kirjotan sinne vähintään kerran viikossa ja sitten aloin sanoa, että kirjotan sinne vähintään kerran kuukaudessa ja hyvä on, nyt on mennyt kaks kuukautta kun sinne kirjotin viimeks ja sekin kirjotus oli täyttä paskaa mutta silti! Etkö sä tajua, että kynnys kirjottaa uus juttu kasvaa koko ajan, se kasvaa tälläkin hetkellä ja mua ahistaa koko ajan enemmän! MUA AHISTAA! Se sivu on siellä ja odottaa, että sinne ilmestyis jotain mahtavaa, joten nytkö mä sitten alan yhtäkkiä kirjottaa sinne, miltä musta tuntuu?! Kirjotan sinne, että mä oon kilahtamassa ja sitten kaiken maailman päätoimittajat eksyy lukemaan sen tekstin ja ne ajattelee, että jaaha, ton sekopään juttuja me ei ainakaan osteta tähän lehteen enää ikinä! Ne kyselee toimituskokouksissa toisiltaan: ’Luitteko sen Siskon nettisivuilta sen tekstin?’ ja huokailee, että voi hyvä jumala mikä hullu se on! ’Sääliksi käy kun vapaalla toimittajalla menee noin huonosti.’ Sitäkö sä haluat?! Sehän olis ammatillinen itsemurha! Minkälainen ystävä edes ehdottaa tollasta?! ’Kirjota miltä susta tuntuu’!? Minkälainen ihminen sä oikein olet?!”
Se Siskon teksti, joka ei huokunut vakavasti otettavan ammattilaisen vakavuutta, sai minut kirjoittajana samaistumaan (ja lukijana nauramaan). Kirjoittamisen kynnys nousee entistä korkeammaksi, jos kirjoittamista lykkää. Vähän niin kuin salilla käyminen. Itsekin ajattelin aluksi, että olisi hienoa kirjoittaa blogia, jossa otan älykkäästi kantaa polttaviin kysymyksiin ja nostan esiin uusia näkökantoja herättäen keskustelua. Ehkä välillä niinkin, mutta mikäli kirjoittaisin vain silloin, kun on mahtipontista sanottavaa, en saisi varmaan sitäkään kirjoitettua. Kirjoittamalla kirjoittamisen ilosta erilaisista asioista, tästä tulee tapa ja sitten kun on oikeasti isommin sanottavaa se ei mene sanojen takelteluksi. Sitä paitsi, mikä minä olen sanomaan, mikä lukijoitani kiinnostaa tai mikä kenellekin on ”painavaa” tai ”tärkeää” asiaa.
Olkaa siis hulluja ja puhukaa hölmöistäkin asioista. Tuskin Siskokaan olisi jäänyt samalla tavalla mieleen, jos ei olisi ollut persoona pelissä kaikissa väreissä.
