Sain ensimmäisen oman kameran ennen kuin osasin lukea. Tein kummeilleni perinteisen joululahjatoivelistan, joka oli käytännössä aanelonen täynnä kuvia leluista ja yksi kuva mustasta filmikamerasta. Kummeillani oli tapana ostaa joululahjaksi toiveistani järkevin. Samasta syystä sain edellisenä jouluna shakkipelilaudan. Niinpä lahjapapereista kuoriutui filmikamera.

Valokuvaaminen on innostanut aivan pienestä saakka. Valitettavan vähän jaksan innostua teknisten ominaisuuksien ymmärtämisestä, opettelusta ja harjoittelusta. Vilkas mieleni tarttuu ennemmin sommitteluun, tilanteeseen, valoon ja rajaukseen. Eniten olen oppinut tekniikasta valokuvauskursseilla tai kaverin kanssa yhdessä valokuvaten. En ole niin tavoitteellinen tai säntillinen, että jaksaisin yksin opetella.

Valokuvaajan vastuu

Ylioppilasjuhlistani on useita satoja kuvia, mutta käytännössä minä näyn vain muutamassa, koska olin yleensä kameran toisella puolella. Se on minulle tutuin puoli. Se on turvallinen paikka, jossa pystyn olla luova ja tarkkailla sekä hallita ja ohjata. Minun ei tarvitse luottaa kehenkään muuhun kuin itseeni ja kameraan.

Kuvatessa tulee taltioitua ihmisien eleitä, ilmeitä ja asentoja kaikessa kirjossaan. Jostain syystä olen aina suhtautunut aika tarkkaan siihen, että en kovinkaan herkästi jaa kaikkea kameraan tarttunutta esimerkiksi isolle ryhmälle. Mielestäni se on osa valokuvaajan vastuuta. Ihmisestä tarttuu vain minimaalinen osa valokuvaan ja kuva ei liiku. Se ei selitä, ei etene, ei katoa hetkessä. Valokuva on usein niin armoton.

Luottamus kuvaajaan

En osaa olla kameran edessä. Rakastan kyllä esiintymistä ja huomion keskipisteenä olemista, eikä esimerkiksi Snapchattiin videolle puhuminen tuota mitään ongelmia vaan lähinnä iloa ja innostusta. Kuitenkin kameran edessä oleminen, kun kamera on jonkun muun käytössä, on aina jännittävää.

Ilahduin suuresti, kun alkukeväästä ystäväni Suvi-Marja pyysi minua kuvattavaksi. Itseään harvoin pääsee näkemään kovin etäältä ja tiesin tämän olevan minulle haaste. Yritän parhaani mukaan tehdä mahdollisimman usein ja paljon jännittäviä asioita, jotta jännittävät tilanteet olisivat ehkä vähän vähemmän jännittäviä. Kuvattavana oleminen olisi ihan eri tavalla epämukava ajatus minulle.

Järjellä kuitenkin perustelin itselleni, että valokuvaajana on nyt ammattilainen ja ystävä, johon voin luottaa. Eikä rumaan kuvaan ole tietääkseni kukaan kuollut. Edellisenä päivänä saatoin vielä vähän panikoida Suvi-Marjalle ja kirota koko vaatekaappini, mutta pieni rauhoittelu WhatsAppin välityksellä auttoi.

Painuimme siis metsään viileänä kevätpäivänä. Edellisenä päivänä satoi kaatamalla, mutta meitä sää suosi. Taitava kaverini Mandi oli vielä kihartanut hiukseni kunnon kikkurakiharalle ja nappasin säkillisen vaatteita mukaan, jotta voi sitten pusikossa vaihtaa niin kuin mikäkin muotibloggaaja.

Kylläpä vaan jännitti silti! Huomasin vieläpä jännittäväni yllättävän paljon, saako Suvi-Marja kuvauksesta varmasti nyt irti jotain ja mitähän hän haluaisi minun pukevan ja tekevän. Ehkä tunne johtui siitä, että ammattilainen kuvaa ilmaiseksi minua, tällaista vaivaannuttavaa kuvattavaa. Pelkäsin tuhlaavani Suvi-Marjan aikaa ja toimivani jotenkin väärin. Suvi-Marja onneksi sanoi ääneen itsestäänselvyyden, että tässä nyt kuvataan ihan vaan huvin vuoksi, että ei mitään paineita :D

Kuvattavana sitten huomasinkin todella olevani erilaisessa tilanteessa, kun en hallitse lopputulosta. Voin toki ilmeillä miten vain ja vääntyä haluamiini asentoihin. Voin myös etukäteen meikata ja laittaa hiuksiani ja valita vaatteeni. Siitä huolimatta kamera ei ole minun kädessäni vaan Suvi-Marjan. Tämä saattaa kuulostaa monen korvaan hölmöltä, mutta minulle se oli iso juttu. Olen tottunut hallitsemaan tilanteita. Haluan vaikuttaa kaikkeen.

Valokuvien suhteen olen vieläpä tottunut olemaan se, jolla on valta rajaukseen ja kuvakulmaan. Se, joka varmistaa, että kuvattava on edukseen kameran edessä. Se, joka varmistaa, että epäonnistuneita ei julkaista. Nyt ohjat oli annettava jollekin toiselle. Osittain kyse on siis hallinnantarpeesta, mutta osittain myös omasta kokemuksesta. Muutama toimittaja on todistanut minulle, että minusta saa aivan järkyttäviä kuvia ja joku vielä tosissaan päättää julkaista sellaisia. Onneksi olen osannut repiä niistäkin tilanteista huumoria. Tottakai epämukavat kokemukset kuitenkin lisäävät epävarmuutta olla kameran edessä.

Naurattaa kirjoittaa tätä näin jälkikäteen, mutta nuo jännitykset olivat aitoja tunteitani ennen kuvausta. Kameran edessä sitten pikku hiljaa rentoutui. Niinhän se usein on, että tekeminen saa jännityksen katoamaan. Esiintyminenkin jännittää aina etukäteen, mutta ei sitten lavalla enää.

Loppujen lopuksi oli todella mukavaa, kun sai vain luottaa kuvaajaan ja olla kerrankin se, jonka pärstä tallentuu muistikortille. Miten mahtava tunne, kun tekee jotain aivan erilaista kuin yleensä. Enkä varmasti opi olemaan kuvattavana millään muulla tavalla kuin olemalla kuvattavana.

Huomasin monesti myös ihmetteleväni jotain asentoa tai sijaintia, että miten ihmeessä tämä voi näyttää nätiltä kamerassa ja miksi se Suvi-Marja on nyt niin innoissaan juuri tästä kohdasta. Ja tottakai se sitten siellä kameran ruudulla näytti upealta ja varsinkin viime viilausten jälkeen koneella.

Tekisi mieli riipustaa vielä pitkästi ajatuksiani parhaan kuvan valitsemisesta ja siitä, miten pitäisi aina antaa jonkun muun valita se paras kuva – miltä tuntuu katsoa omaa kuvaa ja miten eri tavoin muut sen näkevät. Nyt tulee kuitenkin jo liian pitkä tarina ja pitäisi tämän sunnuntain aikana tehdä vielä paljon muutakin, joten pistetään tästä nyt poikki.

Kertokaas omia ajatuksianne kuvattavana olemisesta. Kummalla puolella kameraa viihdytte paremmin? Samaistuitteko yhteen tuntemuksiini?

Selina Kustula

Kuvat: Suvi-Marja Tuulia

Tommy Tabermann kirjoitti: ”Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle!”

Voi kuinka samaistunkaan tuohon. Harvemmin koen ikäkriisiä ja syntymäpäiviinkin suhtaudun aina innolla. On hienoa vanhentua. Joka vuosi on kasvanut ja kokenut – muuttunut. Nyt mietin tätä ihan ilman syntymäpäivääkin.

Huomaan vanhentumisen tuovan mukanaan jo varovaisuutta. Varoivaisuutta, jota en haluaisi kokea. En haluaisi olla pelokas. Liian harkitseva. En halua sensuroida liikaa sanomisiani ja asetella niitä kaikille sopivaksi.

Haluan olla vahvasti jotain mieltä. Ehdoton. Kertoa, miten asiat on ja miten kuuluu toimia. Pitää mustan mustana ja valkoisen valkoisena.

Mutta iän myötä. Mitä enemmän tiedän, mitä enemmän olen kokenut. Sitä vaikeampi on olla ehdoton. Naiivi ja rohkea. Ajattelematon.

Sitä alkaa miettiä niin paljon seurauksia ja eri näkökulmia. On paljon vähemmän ehdottomasti mitään mieltä. On vain ympäripyöreä möllykkä. Mitään sanomaton ja hajuton. Niin varovainen.

Selina Kustula

Yleensä pyrin viestintätilanteissa huomioimaan sekä tunteen että järjen. Oli se sitten pitchatessa, face-to-face myynnissä tai markkinointitekstiä kirjoittaessa, molemmat puolet on otettava huomioon.

Pitch

Pelkkää faktaa sisältävä pitch ei jää mieleen, mutta ei tunnettakaan kannata liikaa korostaa. Riittää, että tunnepuoli tuodaan esiin. Se voi olla vaikka tekemisen tarkoituksen avaaminen tai syvempi syy idean syntyyn tai tekijän oma taustatarina. Tunnereaktiolla erotutaan joukosta ja jäädään mieleen. Olen kuitenkin todennut, että paras tapa on heti tunneosuuden jälkeen siirtyä puhtaasti asiaan ja tarjota järkiperusteet. Päätökset tehdään tunteella, mutta perusteella järjellä. Eräskin pitch teki aluksi lähtemättömän vaikutuksen, koska puhujasta huomasi intohimon ja omistautumisen asialle. Jälkikäteen yritin miettiä, millä perusteella kukaan sijoittaisi kyseiseen tiimiin ja ideaan, ja pääni löi tyhjää. Tunnereaktio jäi vahvasti mieleen, mutta pitchaaja ei ollut antanut työvälineitä perustella järjelle uskoa ideaan. Asiasisältö ontui ja pahasti.

Oma pitchaustyylini painottaa positiivista, rauhallista ja lempeää sävyä sekä asiapitoista ja tiivistä sisältöä. Tämä on erittäin opittu ja opeteltu tyyli, koska luonnostaan höpötän paljon (liikaa) ja sekavasti, tunnepitoisesti ja määrätietoisen vakavalla äänellä. Määrätietoisuuteni ja intohimoni kyllä välittyy joka tapauksessa rivien välistä ja olemuksestani, joten puhtaasti siitä syystä tasapainotan tyyliäni rankasti. Ääneni on erittäin kantava ja olemukseni suhteellisen itsevarma, joten lempeys ja rauhallisuus täytyy tietoisesti pitää mielessä.

Valintoja

Olen äärimmäisen analyyttinen ihminen, mutta silti pohjimmiltani arvostan päätöksenteossa tunnetta yli kaiken. Tai sanotaanko näin, että elämän isoja linjoja koskevissa asioissa pyrin välttämään järkiperusteiden ylipainotuksen. Tiedättekö, kun mietitään, että ei voi lähteä vaikka vuodeksi Peruun, kun sehän nyt maksaa ja eihän sitä tiedä, mitä tapahtuu ja vuodessa voisi tienata vaikka kuinka paljon rahaa mukavassa työssä Suomessa ja ties kuinka vaarallinenkin se reissu olisi. Tai tyypillisempi esimerkki: pysytään siinä vanhassa, tutussa, tylsässä työssä, koska kuukauden kesäloma ja siellä on oltukin jo niin kauan ja eihän sitä tiedä, millainen se uusi työ olisi? Tai kesämökki jätetään hankkimatta, koska viehän se rahaa ja paljon järkevämpää olisi ostaa sijoitusasunto?

Ennemmin painotan tunnetta, rohkeutta ja onnellisuutta kuin sitä, mikä on ehkä helpompi perustella järjellä. Eihän nämä toisiaan sulje pois, mutta toivottavasti saatte pointista kiinni. Liian monta vuotta perustelin päätöksiä velvollisuuden tunteella ja varsinkin rahan kohdalla järjellä eli kannattavuudella. Sitten päätäni vähän ravisteltiin ja tilanne heitti sekä elämäni että asenteeni ympäri. Nyt ykkösenä elämääni ohjaa tunne, nautinto ja vapaus. Pyrin pysymään irti normeista ja kyseenalaistamaan olettamuksia, etten vain taas päätyisi tekemään asioita, koska ”näin kuuluu tehdä” tai ”tämä on turvallisin ja järkevin vaihtoehto”.

Pirkkala

No, mihin tämä jaarittelu nyt on menossa? Se on menossa Pirkkalaan. Apua, nauroin ääneen tuolle lauseelle :D Varmaan kaikki minut vähänkin tuntevat ihmiset tietävät, että olen jo pitkään ajatellut, että seuraavaksi suuntana olisi joko Helsinki tai Tukholma. Olen elämäni aikana muuttanut jo lähemmäs parikymmentä kertaa ja paikoillaan pysyminen on aina ollut vaikeaa. Tunnepuoli siis veti kovaa kohti uusia asuinalueita. Valitettavasti järki kuitenkin hoki (molempien) töiden vuoksi Pirkanmaata ja lopulta se oli todettava, että nyt on kyllä pysyttävä täällä. Ja onhan täällä toki suurin osa kavereistakin. Voitte kuitenkin varmaan kuvitella, kuinka vaikea oli myöntää itselleen, että on nyt tekemässä tylsän ja turvallisen järkipäätöksen.

Ja koska olen erittäin analyyttinen ihminen, jäin ihmettelemään tätä. Mitä hittoa? Miten tässä nyt näin kävi? Totuus kuitenkin on, että suuremmat tunteet kohdistuvat juuri nyt omaan liikeideaan ja sen kannalta on parasta pysyä täällä, missä huipputiimi on ja missä oma draivi on parhaimmillaan. Järkipäätös, joka perustellaan tunteella? Parastahan tässä on, että uusi koti ei edes ole Tampereella vaan muutamme Pirkkalaan. Kuulostaa tilanteelta, jossa voisin nähdä itseni vasta kymmenen vuoden päästä. Kaikella rakkaudella kaikille Tampereen lähikunnissa asuville. Kai se on myönnettävä, että on tullut vanhaksi, kun kaipaa kotona tilaa koiralle ja autolle ja töilleen. On myös aika kiva ajatus, että kesällä saisi nukuttua yön heräilemättä torin pesemiseen, ravintolalaivojen ysärisoittolistoihin tai humalaisten ihmisten raivoamiseen.

Ehkä yrittäjyys tuo nyt tarpeeksi jännitystä ja asuinalue saa tarjota pikemminkin rauhaa ja hiljaisuutta. Ja nyt kun viimein pääsin näkemään tulevan kodin livenä, olen aivan rakastunut siihen. Niiin paljon tilaa ja uudet pinnat ja kaikin puolin ihana asunto ja talo. En malta odottaa muuttoa.

Että terkut vaan tältä tulevalta pirkkalalaiselta! Niin vaan pääsin yllättämään itsenikin tällä tempulla.

Selina Kustula