Istun tässä juuri itsekseni Coco Leaf -ravintolassa Nusa Penidan saarella (tarkka sijainti täällä). Juon jackfruitmehua ja dragonmehua. Ei hajua, mitä ovat suomeksi, mutta maistuvat todennäköisesti paremmalta kuin mikään mehu koko 27-vuotiaan elämäni aikana. Tällaiset hiljaiset hetket yksin ihmetellen on aika kivoja, kun matkustaa kaksin. Oma rauha on välillä tarpeen – oli sitten missä puolella maailmaa hyvänsä.

Kuulemma vielä viisi vuotta sitten tällä saarella ei kukaan puhunut englantia, eikä ravintoloitakaan ollut kuin yksi. Ravintoloita on toki jo enemmän, vaikka niitä ei välttämättä Google Mapsistä löydäkään. Englantia puhuu ainakin hotellimme henkilökunta ja tämän kahvilan tarjoilija yrittää kovasti. Hän esitteli minulle YouTube-videota, jonka avulla hän opettelee kieltä. Välillä käytämme Google-kääntäjää, jotta saamme englannin kääntymään edes jotenkuten indonesiaksi, jota en tietenkään puhu sanaakaan.

Kävimme eilen tässä ravintolassa syömässä ja kuvasin varmaan kaiken, mitä tästä voi kuvata. Tien toisella puolella on hotellimme Singabu Bungalows ja siihen liittyvä työmaa. Välissä kulkeva tie on tämän saaren päätie, joka muistuttaa lähinnä Suomen pikkukylän pienintä asfalttitietä, jonka ympärillä jostain syystä on kaikki kaupungin ravintolat ja liikkeet.

Tässä istuskellessa olo on kuin katsoisi formuloita ihmisten ajaessa vauhdilla ohi. Tai ehkä pikemminkin MotoGP, koska yli 95% ajaa skootteria tai moottoripyörää. Kyydissä on myös taaperoikäisiä ja välillä koko perhe. Kaiken ikäisiä, kokoisia ja näköisiä kuskeja. En tiedä, mikä nopeusrajoitus on todellisuudessa, mutta käytännössä jokainen valitsee nopeutensa itse. Nopeammat kyllä ohittavat kohteliaasti varoitukseksi töötäten. Liikenne on rauhallisempaa kuin Sanurin alueella Balin pääsaarella. Tiet ovat kuitenkin huonokuntoisempia.

Juuri äsken katsoin sattumalta tielle ja hotellimme omistaja lähti skootterilla viemään hotellivierasta asioille. Hassu näky näin suomalaisen silmin. En ihan heti näe Tampereen Torni-hotellin johtajaa nappaamassa pyörää alle, jotta voi heittää vieraan käymään Postissa.

Alunperin suunnittelimme olevamme Nusa Penidalla vain kolme yötä ja sen verran olemme öitä varanneetkin. Saavuimme tänne eilen noin kello 12 ja ihastuimme paikkaan puolessa tunnissa jo niin suuresti, että ajatus muhi iltaan mennessä muotoon: ”olisikohan hotellissa tilaa vähintään yhdeksi yöksi lisää”.

Ihmiset ovat ystävällisiä. Olivathan ne Sanurissakin, mutta siellä tuntui enemmän olevan kova tarve manipuloida meidät käyttämään enemmän rahaa. Täällä ihmiset hymyilevät ja ehkä jopa vähän nauravatkin nähdessään meidät. Kaksi turistia täällä, missä niitä ei juurikaan ole. Tälläkin hetkellä istuessani tässä ravintolassa tuttu tarjoilijamme tuli tähän istumaan viereiselle penkille ja naureskelee, kuinka valkoinen olen ja kuinka musta hän on. ”Is he still asleep?”, hän kysyy nauraen Aleksin unenlahjoille.

Ihmettelen kyllä, miksi tämä saari jää viereisen Nusa Lembongan varjoon. Kun yritin googlettaa majoituksia ja tekemistä täältä, tuloksissa tuli enemmän Nusa Lembongania kuin Nusa Penidaa. Myös Sanurissa huomasi, että päiväretket keskittyivät enemmän naapurisaareen kuin tähän. Ehkä tämä vaikuttaa liian suurelta monen silmiin. Kiitos Reetta blogiteksteistäsi, sillä olisi varmaan jäänyt minultakin tämä kokematta ilman niitä. Juuri nyt kaipaan enemmän rauhaa ja etäisyyttä turistirannoista, joten tämä saari sopii meille täydellisesti.

Eilen juttelimme tuon tarjoilijan kanssa hotellistamme ja hän oli aivan järkyttynyt hinnasta, joka on siis 28 euroa yhdeltä yöltä. Selitin, että Suomessa yksi yö maksaisi vähintään kolme kertaa sen verran. Tänä aamuna hän on tullut juttelemaan vielä paljon enemmän kuin eilen. Johtunee siitä, että olen yksin, joten ei koe häiritsevänsä. Kyseli paikallisille tuttuun tapaan, että olemmeko naimisissa. Juttelimme myös Gussesta ja hän oli kiinnostunut millaisessa talossa asumme. Ihmetteli (kerros)talon suuruutta verrattuna heidän taloihinsa. Tällä saarella ei ole kerrostaloja näkynyt.

Ja nyt kirjoittamiseni keskeytyi yllättävään photoshoottiin. Paikan omistaja tuli paikalle. Tähän asti hän on aina nauranut iloisesti ja huikannut ”thank you, thank you” nähdessään minut sekä näyttänyt peukkua. Yrittäjänä samaistuin tunteeseen, haha. Tällä kertaa hän tuli heti istumaan tarjoilijan viereen ja tarjoilija kertoi, että tässä on hänen pomonsa. Kysyin, saanko ottaa heistä yhteiskuvan. He innostuivat koko jutusta niin, että lopulta he halusivat minusta yhteiskuvia ja kaikkea seurasi suuri naurunremakka. Välillä vielä kommentti: ”you are so white!”

Tulin takaisin koneen äärelle kirjoittamaan ajatuksiani ulos ja pian omistaja tuli vielä tablettinsa kanssa luoksenj, jotta saa meistä kuvan myös sillä. Niinpä istuimme vieretysten penkillä ja näytin hänen opettamaansa käsimerkkiä, jossa osoitamme toisiamme. En voi lakata nauramasta hänen innostukselleen. Näytti vielä kuvaa tabletilta ja nauroi sille kuin se olisi paras ja hauskin juttu vuosikausiin.

Ai että. Hauska paikka. Nämä kuvat sopivat mainiosti Kalenterikarjun starttaamaan #OikeaMinä-haasteeseen. Siinä sitä ollaan hikisenä ja huonosta kulmasta kuvattuna, mutta en voi lakata nauramasta tuolle tilanteelle. Nytkin kun kyseinen pomo käveli kaueampana ohi ja näki minut, hän hymyili niin leveästi, että ei oikein leveämmin voi hymyillä. Sellaista hymyä, että se näyttää enemmän naurulta.

Selina Kustula

Tämän blogitekstin kuvia ei ole muokattu mitenkään ja ne ovat kaikki kuvattu puhelimellani. Kirjoittaessa taustalla soi Ed Sheeranin Shape of you, jonka on saanut Balilla ollessa kuulla joka päivä vähintään pari kertaa.

//ENG. Fell in love with Nusa Penida and this Coco Leaf restaurant is definitely my favorite. Thank you for your hospitality and all the laughter <3