Pää on aivan pyörällä, kun mietin sivuaineita ja maisterivaihetta ja kaikkia opiskeluun liittyviä valintoja. Mihin suuntaan haluan ammatillista osaamistani ja elämääni viedä? Syvennänkö minulle ennestään vahvoja osa-alueita vai laajennanko osaamistani?

Tavoilleni uskollisesti otin paperin esiin ja aloin selvittää sotkua kirjoittamalla ja piirtämällä. Mistä oikeasti innostun ja kiinnostun? Mikä motivoi ja koukuttaa? Mikä vie mennessään? Minkä parissa voisin viettää loppuelämäni? Lopulta yläteemat tiivistyivät neljään aiheeseen.

ART
COMPUTER SCIENCE
PEOPLE
BUSINESS

Mark Manson kysyy eräässä blogitekstissään: ”What is true about you today that would make your 8-year-old self cry?”Aina välillä mietin tuota(kin) kysymystä. Voiko olla, että meidän syvin sisin määrittyy jo hyvin varhaisessa vaiheessa? Vaikka kuinka kasvan, opin ja koen kaikenlaista, pysynkö loppujen lopuksi kuitenkin hyvin samanlaisena? Välillä ehkä jokin osa minusta unohtuu tai jää jonkin elämäntilanteen tai ihmisen jalkoihin, mutta pian laiva taas keikahtaa suoraan tai hieman toiseen suuntaan kallelleen.

Pieni Selina oli kiinnostunut tietokoneesta, taiteilusta, elokuvista ja ihmisistä. Isäni opetti 9-vuotiaalle minulle yksinkertaisimmat html-koodit, jotta sain Jyrki.comin profiiliini kuvia lisättyä. Sittemmin tuli virtuaalikennelit, kuvankäsittelykilpailut (kuka muistaa blendaus-termin? :)) ja keskustelufoorumit. Oma keskustelufoorumini oli arkeni merkittävin asia ala-asteen lopun ja yläasteen alun aikana. Se oli henkireikä. Niiltä ajoilta on pari ystävää jäänyt elämääni vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Elokuvat, TV-sarjat ja taide hallitsivat yläasteen lopun ja lukion aikaa. Lukiossa muistan olleen 11 tuntia kuvataidetta viikossa. Jälkikäteen olen harmitellut vähän turhankin rentoa suhtautumistani taiteen tekemiseen.

Lukion jälkeen yritin päästä TTY:lle opiskelemaan arkkitehtuuria. Lisäksi hain TAMKiin liiketalouteen, tietojenkäsittelytieteisiin ja kuvataiteisiin, mutta niiden pääsykokeet menivät päällekkäin arkkitehtuurin pääsykokeiden kanssa. Näin jälkikäteen hymyilyttää, koska en edes muista ajatusprosessiani TAMK-hakujeni suhteen, mutta nyt ne tuntuvat niin luontevilta vaihtoehdoilta. Silloin keskityin vain arkkitehtuurin. Hain sinne kolme kertaa ennen kuin muu elämä vei mennessään.

Huolimatta kaikesta haahuilusta, mitä melkein 30 ikävuoteen on mahtunut, samat asiat kiinnostavat edelleen. Art, computer science, people, business. Business ei ehkä näkynyt lapsuudessa muuten kuin neuvottelutaitoina, periksiantamattomuutena ja uteliaisuutena, mutta eihän siltä yrittäjäperheessä voinut välttyäkään. Vasta Proakatemialla tajusin, että yrittäjyys on juuri se suuri mysteeri, jossa riittää minulle loputtomasti ratkottavaa.

Viime viikot olen ratkonut mm. tietokantojen perusteisiin liittyviä tehtäviä yliopistolla. Samalla olen näyttänyt huvittavan paljon pikkuiselta lapselta innostukseni kanssa. Asiat ovat ihanan selkeitä, kauniin yksiselitteisiä ja mustavalkoisia. Ainakin toistaiseksi. Verrattuna vaikkapa viestintään, markkinointiin ja johtamiseen tässä on hyvin vähän harmaasävyjä. Kun tehtävä on oikein, se on oikein. Yrityksien toiminnassa löytyy aina parannettavaa ja kehitettävää. Jatkuvasti on luotettava omaan intuitioon. Tottakai tämäkin tästä vielä hankaloituu ja aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta nyt nautin tästä.

Selina Kustula

Kuvat: Suvi-Marja Tuulia

Rapujuhlat, venetsialaiset, virkistävän pimeä ilta, kylmä vesi, eka koulupäivä, uusi reppu, bussikortin lataaminen. Sieltä se taas tulee. Arki.

Jännittää aika paljon. Lähinnä sen takia, että mennyt vuosi on ollut aivan kamala. Vanha ystäväni sanoi: ”Sometimes when things go south you’re just amazed by how much south there is to be found.” Naurahdin sen luettuani. 

Selasin eilen noin vuoden verran taaksepäin kuvia puhelimestani ja muistelin kaikkea. Loppujen lopuksi on tapahtunut valtavasti hyvää. Kaiken sumun keskellä se ei saisi unohtua.

Yliopistoarki alkaa pian. 28-vuotiaana kokee edelleen samanlaista 7-vuotiaan innostusta ensimmäisestä koulupäivästä. Niitä harvoja päiviä, joiden suhteen saattaa jopa etukäteen miettiä, mitä pukee päällensä. Samanlainen tunne tulee helposti myös kesäloman jälkeen töihin palatessa tai uuden työn alkaessa. Kiva kutkutus ja uuden ajan tuoksu.

Nyt nojataan eteenpäin. Tai ehkä hieman nautin ihan vain tästäkin hetkestä. Olen opetellut hengittämään syvään. Opetellut, mutten ehkä vielä oppinut.

Selina Kustula

Oletteko pelanneet Ylen Suomi100-hengessä rakentamaa Olivia17-peliä? En ollut kuullut koko projektista aiemmin ollenkaan ennen kuin yliopiston kurssilla oli tehtävänä etsiä peleihin liittyvä tuore artikkeli.

Löydät artikkelin täältä:
Suomalaiset teinitytöt pelaavat nyt mobiilipeliä, jossa selvitetään, mitä vuonna 1917 elänyt tubettaja Olivia tekee, kun kaveri pettää tai kun ensimmäinen seksikerta lähestyy

Lyhyesti sanottuna kyse on 13-17-vuotiaille tytöille suunnatusta onlinepelistä, johon liittyy myös TV-sarja. Pelin päähenkilö on 17-vuotias Olivia, joka on Suomen ensimmäinen tubettaja sadan vuoden takaisessa Suomessa. Kyllä, luit oikein.

Uppouduin kurssikavereideni kanssa tutkimaan tätä ihmetystä. Idea kuulostaa aika villiltä varsinkin perinteikkään Yleisradion toteuttamaksi. Toisaalta se on linjassa kulttuurin muutoksen kanssa. Onhan pelit ja pelillistämin yhä vahvemmin läsnä myös luokkahuoneissa ja työpaikoilla.

Ylelle produktio oli mittava ja sitä oli tekemässä parin vuoden aikana satakunta työntekijää. Toki pelin lisäksi luotiin sarja, mutta se ei vähennä panostuksen mittavuutta. Peliä oli myös testaamassa 200 kohderyhmään edustajaa – kaikki nuoria tyttöjä. Pelin kehitykseen on suoraan vaikuttanut testauksista saatu palaute. Mahtavaa kuulla, että nuorten ääni otetaan huomioon pelikasvatuksessa.

Opettajille löytyi Edusta infopaketti Olivia17-pelin hyödyntämisestä opetuksessa. Nyt juuri uudet, erilaiset opetustavat kasvattavat suosiotaan, mikä on todellinen helpotus minunkaltaisille oppijoille. Niiden hyödyntäminen ei kuitenkaan välttämättä ole itsestäänselvyys tai helppo muutos kaikille opettajille. Onkin ilahduttavaa nähdä, että Yle huolehtii myös opettajille viestimisestä

Mitä me sitten ajattelimme Olivia17-pelistä? Voit itse tutustua peliin täällä. Ensivaikutelma on hieman huvittunut lastenpelejä muistuttuvan grafiikan vuoksi. Kiinnostus kuitenkin herää näyteltyjen keskusteluiden, monologien, WhatsApp-keskusteluiden ja muun mielenkiintoisen sekoituksen myötä.

Peli muistuttaa Hidden Agendan, Firewatchin ja Until Dawnin kaltaisia pelejä, joissa on elokuvamainen tarina ja pelaaja vaikuttaa tarinan etenemiseen. Tämänkaltaisia pelejä tulee varmasti tulevaisuudessa entistä enemmän.

Olivia17 yhdistää hienosti nykyhetken ja 1917 vuoden Suomen. Aluksi meitä hieman nauratti vanhanaikaiset vaatteet yhdistettynä tubettajatyylisesti kameralle höpöttävään Oliviaan, joka kriiseilee WhatsAppin välityksellä ihmissuhdehuolia kaverinsa kanssa. Toisaalta taas kohderyhmää ajatellen se on varmasti hyvä ratkaisu. Onhan kuvaustyyli nuorille hyvin helposti samaistuttava, luonteva ja tuttu. Historialliset tapahtumat on näin ollen helpompi vastaanottaa.

Jäimme myös ihmettelemään pelin tapahtumien lapsellisuutta. Onko yli 13-vuotiaat tytöt tosiaan näin lapsenomaisia. Lopulta muistelimmekin jo omia nuoruuden kriisejä ja ehkä nyt oli aika vain kullannut muistot. Luotan 200 testaajaan tässä tapauksessa. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan peliä suunnitellessa oli tutustuttu myös tuon ajan pöytäkirjoihin, jotta voitiin tietää paremmin, millainen sen ajan nuoren naisen elämä on ollut. Arvostan tällaista huolellisuutta.

Olivia17 kirvoitti meidät miettimään myös neljännen seinän rikkomista. YouTube-videoillahan on aivan arkipäivää, että puhutaan suoraan katsojille. Sen sijaan TV-sarjoissa se edelleen hieman yllättää tai ainakin siihen kiinnittää huomiota. Meille tuli ensimmäisinä esimerkkeinä mieleen House of Cards ja Deadpool.

Neljännen seinän rikkominen on oikeastaan ensimmäinen askel katsojan osallistamisessa. Hahmo puhuukin sinulle. Et olekaan vain salaa tarkkailemassa tilannetta. Tästä seuraava vaihe onkin laittaa katsoja töihin. Teatterissa ja standupissa osallistamista on nähty varmaan aikojen alusta. Muutama askel pidemmälle ja katsojasta onkin tullut pelaaja ja elokuvasta on tullut peli.

Olisipa muuten hienoa, jos joskus pääsisi katsomaan teatteriesityksen, joka on käsikirjoitettu samalla tavalla kuin tällaiset pelit. Teatterivieraat äänestäisivät, millaisia päätöksiä hahmot tekevät ja juoni muutguisi sen mukaan. Ei siis improvisaatiota vaan käsikirjoitettu näytelmä, jonka juoneen pääsee vaikuttamaan. Vai onko tätäkin jo tehty? Jos ei, saa vapaasti ottaa idean käyttöön. Lupaan tulla katsomoon.

Kehumme
– 100-vuotiaasta Suomesta on kerrottavana muutakin kuin miehekkäät sankaritarinat
– Ylen rohkeat kokeilut ja niihin panostaminen
– Kasvatuspeli, joka oikeasti osuu kohderyhmään
– Nuorten ääni otettu huomioon pelikasvatuksessa

Moitimme
– Lapsellinen grafiikka, josta johtuen huono ensivaikutelma

Lisää tietoa produktiosta https://yle.fi/aihe/1917

Tämä blogiteksti liittyy Pelit ja pelillisyys -kurssiin. Tekstiä olivat luomassa minun lisäksi Pekka Hautanen, Matilda Kälvinmäki ja Riikka Anttonen. Ryhmässämme yhdistyivät tietojenkäsittelytieteet ja kasvatustieteet.

Asia, joka en uskonut koskaan olevani: yliopisto-opiskelija. En ole koskaan kaivannut itselleni maisteritutkintoa tai nähnyt yliopistoa itselleni sopivana paikkana. Täällä sitä kuitenkin nyt ollaan. Ainakin vähäsen. Työ on edelleen ykkönen, mutta siinä sivussa opiskelen tietojenkäsittelytieteitä Tampereen yliopistossa. Mitenkähän tässä näin kävi.

Ensimmäinen viikko alkaa olla lopuillaan ja tutuksi on tullut 2,60 maksava lounas, ainejärjestön toimiston kahvi ja jotenkuten joitain ihmisiä. Ehkä innostavinta tähän mennessä on ollut tulevien kurssien sisältöjen ihmettely, sivuainepähkäilyt ja erilaiset ihmiset. En malta odottaa, mitä kaikkea voinkaan päästä oppimaan.

Samalla tottakai olen aivan kauhuissani, että sopiiko tällainen opiskelutyyli lainkaan itselleni. Motivoiko se? Onko tarpeeksi käytännönläheistä? Onhan tarpeeksi nopeaa/hidasta? Pystynkö tähän lainkaan? Ja ennen kaikkea, miten sovitan sen yrittäjän arkeeni?

Mutta kyllä optimisti minussa elää edelleen. Asioilla on tapana järjestyä ja niin pois päin. Tähän vielä viikon totaalinen nollaus väliin (also known as loma) ja olen valmis mihin vain.

Selina Kustula

// Kuvat mahtavalla Samsung Galaxy S8 Plussalla! It’s amazing. Ja näin aurinkoista oli viikko sitten, vaikka saikin olla jo villapaita päällä.

Viime viikkoina olen pähkäillyt paljon sitä, miten saisin nyt elämäni, arkeni ja kotini sekä ruokavalioni, työpäiväni ja tehtäväni järjestykseen, hallintaan. Pitäisikö ostaa dymo ja laputtaa kaikki hyllyt, rasiat ja laatikot kotona niin pysyy tavarat paikoillaan. Karsia kaikki mahdolliset menot, jotka eivät elämääni mahdu ja varata kiveen hakattu paikka kalenterista niille, jotka haluan säilyttää. Se varmasti auttaisi valmistautumaan syksyyn.

Minua Snapchatissa tai Facebookissa seuraavat tietävätkin jo, että aikamoinen syksy on luvassa. Startup-yritykseni MustRide sai Tekesiltä rahoituksen, jonka avulla kehitämme ensimmäisen version, tutkimme markkinoita ja testaamme konseptia. Töitä on edessä ja paljon. Vieläpä sellaisia asioita, joita teen ensimmäistä kertaa. Oikeastaan tuntuu jo viimeisen vuoden olleen arkeni jatkuvaa uuden opettelua, mikä toki omalla kohdalla on välttämättömyys motivaation kannalta.

Tähän lisäksi vielä sain Tampereen yliopistolta tiedon, että olen tullut hyväksytyksi tietojenkäsittelytieteiden koulutusohjelmaan. Hakeminen sinne oli osittain silloin tällöin päässäni pyörinyt ajatus ja osittain viime hetken päähänpistos. En uskonut hetkeäkään pääseväni sisään. Nyt koko ajatus kauhistuttaa ja jännittää. Mutta eiköhän se siitä. Suuntaan tai toiseen.

Tuota syksyä ajatellessa olen aina uudestaan palannut ajatukseen, että nyt täytyy jotenkin järjestää kaikki. Siis aivan kaikki. Että sillä tavalla se oma pääkin pysyy järjestyksessä ja asiat hoituu ajallaan ja on helppo keskittyä. Hassua, miten 27-vuotiaanakin koittaa vielä huijata itseään. Joku minua viisaampi osaa varmaan kertoa, miksi haluamme niin suuresti hallita elämäämme, työtämme, kumppaniamme, kotiamme, ruokavaliotamme… Lista on loputon.

Taidankin siis noudattaa Elina Tanskasen ohjetta ja ihan vain hyväksyä kaaoksen. Ihan hyvin on toiminut tähänkin saakka.

Selina Kustula

ps. Nyt muuten tajusin, että vähän läheltä liippuu vanha blogitekstini: Itsensäjohtamisesta itsensähallintaan. What went wrong? :D Mihinkäs kissa karvoistaan pääsisi.

// Kuvat otettu pitkin tätä kesää napsittu polttareissa, mökillä, Tönöllä, motoristitapaamisella, Helsingissä ja ensimmäisen pavlovani valmistuttua.