Pää on aivan täynnä opparia. Miten hölmö idea oli sijoittaa samalle kesälle opparin lisäksi vielä toinen kirjoitusprojekti e-kirjan muodossa? Toisaalta loistava, koska kesällä oma pää rauhoittuu, kun jopa Proakatemia näyttää hiljaiselta ja kaikki huitelee kuka missäkin.

Opparin aiheuttaman mökkihöperyyden jäljiltä olin aivan ihmeissäni lähdettyäni kävelylle yksin. Tampereen keskusta oli täynnä elämää jopa arki-iltana. Terassit olivat viimeistä paikkaa myöten täynnä ihmisiä, aurinko paistoi ja musiikki soi. Olin jo aivan unohtanut, miten ihana Tampere on kesällä.

Pakkohan sitä oli mennä selvittämään, millainen ravintolalaiva Ratinassa on vastuussa olohuoneeseeni kantautuvasta musiikista. Metelinsä vuoksi lähtökohtaisesti kyseinen laiva kiinnosti kaikista vähiten, mutta siinä on ehkä kaikista paras syy lähteä tutustumaan tarkemmin.

Puhelias baarimikko, pari työstään silminnähden nauttivaa DJ:tä, liian kovalla oleva musiikki ja kiireetön meininki. Kyllähän siihen ihastui. Istuttiin vaan hiljaa ja nautittiin metelistä ja iloisten ihmisten luomasta tunnelmasta.

Ajatella, että näitä ravintolalaivoja ei ollut juuri lainkaan vielä pari vuotta takaperin. Ihana päästä veden äärelle keskellä kaupunkia.

On tapahtunut paljon. Kasvua ja muutoksia. Joskus tulee aikoja, jolloin muuttuu paljon. Välillä aivan ihmettelee, miten täysin erilainen ihminen voi olla yhden vuoden jälkeen.

Vuosi sitten pysähdyin samalla tavalla kuin nyt tutkimaan, missä mennään. Hassua, miten voikaan elää yli 20 vuotta pysähtymättä todenteolla katsomaan omaa elämäänsä. Vuosi sitten takana oli ensimmäinen vuosi Proakatemialla. Koko elämä oli pyörähtänyt ympäri. Olin löytänyt itsestäni määrätietoisuuden ja rohkeuden – toivottavasti myös nöyryyden ja itsekkyyden sopivassa suhteessa. Sen vuoden jälkeen minua on ohjannut vahvasti suuret tavoitteet ja vahva usko, että ihminen pystyy mihin vain tahtoessaan.

Tämä kevät on kuitenkin muuttanut minua jälleen. Ehkä se vaatiikin ensin rakastumisen kiireeseen, työhön ja itsensä kehittämiseen, jotta voi myös herätä rakastamaan rauhallisuutta ja pysähtymistä. Olen viime aikoina pohtinut paljon pinnallisuutta, kuluttamista, elämyksiä ja kokemuksia.

Olen aina kiintynyt helposti tavaroihin ja rakastanut kauniita asioita. Nyt se kuitenkin tuntuu aika hullulta, kun katsoo ympärilleen ja miettii, mihin rahansa on käyttänyt. Vähän jopa hirvittää, kuinka paljon määrittelemmekään itseämme ostamisen kautta, eikä mikään riitä. Mitään täältä ei kuitenkaan viimeisenä päivänä mukaansa saa. Muistot, elämykset ja kokemukset sekä ystävät, joiden kanssa ne jaetaan ovat paljon arvokkaampia. Kun raadamme tehdäksemme lisää rahaa, jotta voimme ostaa lisää tavaroita, menetämme jotain paljon tärkeämpää.

Saa nähdä kauanko mun maailmaa rakastava vaihe kestää, mutta ainakin jotain on pysyvästi muuttunut. Työorientoitunut luonteeni ei ole koskaan johtunut rahanhimosta vaan pikemminkin haaveesta jonkin suuren luomisesta sekä ihmisiin vaikuttamisesta. Tavoitteiden keskellä tulisi kuitenkin muistaa pitää nykyhetkikin mielessä.

Nyt uskon löytäneeni hieman tasapainoa tulevaisuuden ja tämän hetken välille. Vaikka suhtaudunkin intohimoisesti tavoitteisiin, täytyy muistaa tehdä myös matkasta sinne nautittava ja onnellinen. Ja tällä hetkellä on erittäinen onnellinen olo.

Kuvat Kroatian Splitistä ensimmäiseltä kunnon lomamatkaltani vuosiin. Pari päivää ennen palamista.

// Right now feeling quite peaceful and good about my life. No rush even though there’s tons of work to do. Pictures taken in Split, Croatia where I spent my first real vacation in years. 

Pääsiäisenä oli mukavasti kevättä ilmassa. Luonto toipuu talvesta.

Käytiin autolla vähän tutkimassa Tamperetta. Ajeltiin ympäri Pispalaa ja Pyynikkiä ja päädyttiin Tahmelan rantaan käveleskelemään. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä. Tekee kyllä hyvää päästä veden äärelle ja luonnon lähelle. Pohojalaasena olen tottunut näkemään kauas, joten Tampereella järvimaisema on lähin vastine lakeuksien peltomerelle.

Olen itse Tampereella asuessani kutsunut kodikseni Laukontoria, Hervantaa, Tammelan ja Kalevan risteystä ja Tammelan torin lähistöä. Jotenkin aina Tammela kuitenkin tuntuu eniten kodilta ja sinne aina kaipaan.

Jos koiraihmiset miettii, mistä tuo Gussen pinkki panta on peräisin, vastaus on positiivinen yllätys. Noita tekee tamperelainen startup, Dogs of Joy. Kannattaa kurkata. Mukava porukka taustalla ja huippuhyvä tuote.

Automatka taittuu ilmeisesti mukavimmin huuli hieman rutussa.

Paras mahdollinen kehityskeskustelu

”Plevnaan tai lenkille?” Se oikeastaan riittää kysymyksenä kertomaan molemmille, mistä on kyse. Käyn silloin tällöin kaverini, Jukan, kanssa keskusteluja, joista voisi käyttää nimitystä kehityskeskustelu eli tuttavallisemmin keke tai kehari.

Ainut vain, että tässä tapauksessa siihen ei liity ennalta suunniteltua kaavaketta tai kolkkoa toimistoa. Meidän keskusteluihin ei myöskään kuulu esimies-alainen-suhdetta. Kumpikaan ei koe tilannetta vaivaannuttavaksi tai pakkopullaksi. Haluamme vain kumpikin välillä vähän selvittää ajatuksia ja usein se on helpompaa, kun on joku jonka kanssa keskustella asiasta vaikkapa Plevnan pyttipannun äärellä.

Keskustelussa saattaa nousta esiin kysymykset: Miten opinnäytetyö etenee? Mihin sitä oikein suuntaa valmistumisen jälkeen? Mitä tälle meidän tiimille kuuluu? Voiko tilanteeseen jotenkin vaikuttaa? Miten tyypilliset työpäivät kuluvat? Onko se hyvä? Haastanko itseäni tarpeeksi?

Kehityskeskustelut todellisuudessa

Toki meidän kehityskeskustelut ovat aika utopistinen ajatus monessa yrityksessä. Esimiehen ja alaisen suhde ei välttämättä ole tarpeeksi vahva, jotta saataisiin aikaan vastaava luottamuksen ilmapiiri. Alainen ei välttämättä näe hyötyä tai saattaa jopa kokea tilanteen kuulusteluna tai epäluottamuslausekkeena. Esimiehellä saattaa olla kiire ja paljon sanottavaa. Taustalla voi olla pettymyksiä toisen toimintaan molemmin puolin.

Päätin pitää johtamalleni Proakatemian markkinointi- ja viestintätiimille 30 minuutin minikehityskeskustelut päästäkseni paremmin perille jokaisen yksilön tarpeista johdettavana ja saadakseni heidän näkemyksen tiimimme kevääseen. Tästä innostuneena nostin kehityskeskustelut myös aiheeksi Pormestareissa, joka on johtajuudesta kiinnostuneiden proakatemialaisten ryhmä. Vieläkään en osaa täysin varmaksi sanoa, miten kehityskeskustelut saadaan onnistumaan, mutta uskon, että minulla on jonkinlainen aavistus asiasta.

Palautteen antamisen ihanuus

Kehityskeskusteluilla on monia ongelmia, mutta ne voidaan selättää pienillä teoilla. Sen sijaan, että kehityskeskustelu pidettäisiin esimiehen toimistossa, se kannattaa viedä ympäristöön, jossa osapuolet kokevat olonsa tasavertaisiksi. Usein myös ajatus kulkee vapaammin ja olo on rentoutuneempi, kun kehityskeskustelu muuttuu vaikka kävelylenkiksi. Tämän toteuttaminen ei loppujen lopuksi vaadi paljon.

Taito antaa palautetta ja ottaa sitä vastaan on tulevaisuuden työmarkkinoilla entistä tärkeämpi tekijä. Oman kokemukseni pohjalta olen miettinyt tähän erilaisia keinoja. Kun palautteeseen suhtaudutaan havaintona toiminnasta ja sen vaikutuksesta muihin*, on sitä helpompi käsitellä. Yhdenvertaisuuden tunnetta kehityskeskustelussa pystyy lisäämään, pyytämällä alaiselta sekä palautetta omasta esimiestoiminnasta että kysymällä mielipidettä ja ajatuksia tiimin ja/tai yrityksen toiminnasta. Tällä tavalla yrityksen menestymisestä tulee yhteinen projekti, johon kummankin näkemyksiä kaivataan.

Välillä tulee tilanteita, joissa työntekijän suoritukseen ei olla tyytyväisiä tai jostain syystä työntekijä ei tunnu olevan sitoutunut tavoitteisiinsa. Miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia? Olen itse huomannut, että usein esimiehet pyrkivät oikaisemaan alaisen toimintaa antamalla käskyn toimia tietyllä tavalla jatkossa tai moittimalla vääränlaisesta toiminnasta. Olen myös huomannut, että hedelmällisempi tapa on selvittää syitä toiminnan taustalla. Miksi työntekijä ei ole motivoitunut? Mikä tappaa hänen motivaationsa? Miten saisin hänet motivoitumaan? Pitäisikö minun johtaa häntä eri tavoin? Käsky, kielto, rangaistus, moittiminen… Tapoja on monia, mutta noilla tuskin päästään pitkälle.

Työntekijän ääni kuuluviin

Usein kuulee myös sanottavan, että työntekijä ei koe voivansa vaikuttaa asioihin. ”Turha ottaa kantaa, kun ei asioille tehdä mitään. Ei sitä ole ennenkään kiinnostanut mun ajatukset ja tekemiset.” Työskennellessäni lähemmäs 300 henkeä työllistävässä yrityksessä, koin vahvasti, että sain ääneni kuuluviin ja työnantajaa kiinnosti, mitä minulle kuuluu. Jäin pohtimaan, mistä tämä johtui. Oman esimieheni lisäksi, muut saman tason esimiehet saattoivat tulla juttelemaan ohimennen kahvia hakiessaan ja törmätessämme käytävällä. Keskustelut poukkoilivat työstä opiskeluihini, suomalaiseen koulujärjestelmään, harrastuksiin, uusimpiin villityksiin, viikonloppuna tv:stä tulleeseen elokuvaan ja päivän Hesarin pääkirjoitukseen. Käytännössä siis keskustelimme milloin mistäkin. Vaikka työpaikalla oli kiire ja tehtävät vakavia, aina oli kuitenkin aikaa kohdata ihminen ihmisenä.

Miten siis saadaan alainen tuntemaan oma mielipide merkitykselliseksi ja oma ääni kuulluksi? Vastaus on yksinkertainen: olemalla aidosti läsnä ja kuuntelemalla. Ei riitä, että kerran ilmoittaa, että tulkaa sanomaan, jos jotain tulee mieleen. Sitä täytyy toistaa säännöllisesti ja annetut ehdotukset on hyvä käsitellä avoimesti. Jos jokin muutoksista viedään käytäntöön, tulee muutosta ehdottanut työntekijä nostaa jalustalle. Arvostusta on annettava julkisesti: ”Kiitos tästä loistavasta kehitysehdotuksesta Maijalle. Muutoksen myötä asiakkaidemme on entistä helpompi lähestyä meitä. Laittakaa jatkossakin ideoita tulemaan, niin katsotaan, mitä voimme viedä käytäntöön.”

Pidettyäni viisi kehityskeskustelua, koin saaneeni suurimman hyödyn siitä, että pääsin sisälle tiimin jäsenien ajatuksiin. Sain heiltä paljon hyviä ideoita ja ajatuksia tiimin tulevaisuuteen. Kehityskeskusteluiden jälkeen tunsin myös olevani valmiimpi johtamaan kaikkia niitä erilaisia persoonia, joita tiimiimme kuuluu. Myös tiimin jäsenet tuntuivat olevan innostuneempia ja sitoutuneempia tehtäviinsä, kun olimme yhdessä pohtineet, miten he kehittyisivät niiden kautta parhaiten. Tarkkaa pohjaa minulla ei ollut, mutta jälkikäteen katsoin, että kysymykset, joilla pääsimme eteenpäin olivat seuraavat.

1. Milloin olet kokenut olosi kaikista motivoituneimmaksi?
2. Mikä motivoi sinua?
3. Mikä tappaa motivaatiosi?
4. Missä epäonnistuit? Miten voisin auttaa sinua kehittymään tässä?
5. Mitä haluaisit oppia? Missä haluaisi kehittyä?
6. Miten voisit tämän työn kautta kehittyä siinä?

Kehityskeskustelu on mahdollisuus

Kehityskeskusteluun tulisi suhtautua mahdollisuutena. Esimiehellä on hieno mahdollisuus selvittää, miten hänen tulisi johtaa päästäkseen parhaisiin tuloksiin. Hän voi selvittää, miten tätä yksilöä kannattaisi johtaa ja miksi hän toimii niin kuin toimii. Alainen saa tilaisuuden rauhassa kertoa ajatuksiaan yrityksen ja esimiehen toiminnasta ja omista haasteista työssään. Se on myös molemmille mahdollisuus kiittää ja kehua sekä antaa vinkkejä toiselle oman toiminnan kehittämiseen.

Jotta kehityskeskustelussa vallitsisi luottamuksen ilmapiiri ja dialogi toimisi, on kummankin osapuolen kannettava vastuu lopputuloksesta. On unohdettava ajatus keskustelun suorittamisesta ja aikataulusta ja pakollisista aiheista. Paras tapa on antaa keskustelun edetä pääosin omalla painollaan. Jos jokin asia jää käsittelemättä, aina voi tulla juttelemaan toiselle myöhemmin uudestaan – ihminen ihmiselle.

Tähän blogiin tulee tekstiä sitten, kun pääni on jälleen pyörällä kaikista ihmeellisistä ajatuksista, jotka on saatava järjestykseen.

Nyt ei onneksi ole niin. Olen kaikista deadlinesta huolimatta nauttinut pääsiäisestä lomailemalla ja se tarkoitti omalla kohdallani ystävän häitä, museokierrosta, valokuvaamista ja kotona oleskelua.

Aloitan siis blogini kuvilla. Tekstiäkin tulee varmasti jatkossa, mutta ei nyt.

ps. Tuo upea kimppu Sokoksen kukkakaupasta 16 euroa! Loistava palvelu.