Naistenpäivästä tulee aina mieleen Pietari ja Venäjä. Siellä juhlinta tuntui jatkuvan useita päiviä ja kaupoista naiset saivat kukkia. Ja naistenpäivä on tottakai vapaapäivä. Jos se osuu viikonlopulle, tehdään maanantaista vapaa. Ihmettelin myös naistenpäiväkortteja, joita siellä näki myytävän.

Kukkia tuntui tosiaan saavan niin monesta paikkaa, että kadullakin niitä oli jätetty sinne tänne. Piti oikein tarkistaa, että nämä kuvat on otettu kaksi päivää naistenpäivän jälkeen ja sain silloinkin Singer-kirjakaupasta tulppaaneja lähtiessäni.

Hassua. Tulipa kyllä Pietari-ikävä tämän juhlapäivän ansiosta. Tälle keväälle ei reissua poikkeuksellisesti ole luvassa, mutta ehkä saan vielä tämän vuoden puolella edes pikavisiitin tehtyä.

Halusin nyt tähän maanantaiaamuun sanoa yksinkertaisen asian. Ihmiset, antakaa persoonan näkyä ja unohtakaa välillä se oman imagon tarkka rakentaminen. Kyllä siellä työpaikoillakin puhutaan kahvitauolla muustakin kuin työstä ja alan uusimmista tuulista. Se tekee ihan hyvää ihmiselle. Saa se muukin elämä näkyä myös sosiaalisessa mediassa – ja siis ihan julkisesti kaikelle kansalle.

Usein jutellessani työnhakijoiden kanssa sosiaalisesta mediasta, LinkedInistä ja blogeista, nousee esiin ajatus siitä, mitä potentiaalinen työnantaja ajattelee. Mitä jos pomoni näkee päivitykseni? Mitä jos en ajattelekaan samoin 10 vuoden päästä ja joku lukee kirjoitukseni? Mitä jos joku todistaa ajatukseni ihan tyhmiksi? Mitä jos menen työhaastatteluun ja haastattelija on googlettanut minut ja ensivaikutelma onkin jotain muuta kuin vakavasti otettava ammattilainen?

Niin mitäpä jos. Toisaalta voikin olla niin, että juuri sen vuoksi jäät mieleen. Olet muutakin kuin jaettuja artikkeleita ja toistettuja tarinoita. Tänään Twitter ilmoitti minulle, että moni seuraamani henkilö on tykännyt Sisko Savonlahden twiitistä. Kyseessä oli aitoa iloa tihkuva twiitti tädiksi tulemisesta. Tsekkasin Siskon tilinkin. Minulle ennestään tuntematon ammattilainen, jonka profiilikuvassa oli banaani naamalla. Jäi mieleen ja sai myös kurkkaamaan blogiin, jonka linkki Twitter-profiilissa oli. Siellä aito persoona näkyi myös elämänmakuisessa tekstissä, joka kävi käytännössä läpi puhelinkeskustelun samalla summaten kirjoittamisen tuskaa.

”Mä sanoin, että kirjotan sinne vähintään kerran viikossa ja sitten aloin sanoa, että kirjotan sinne vähintään kerran kuukaudessa ja hyvä on, nyt on mennyt kaks kuukautta kun sinne kirjotin viimeks ja sekin kirjotus oli täyttä paskaa mutta silti! Etkö sä tajua, että kynnys kirjottaa uus juttu kasvaa koko ajan, se kasvaa tälläkin hetkellä ja mua ahistaa koko ajan enemmän! MUA AHISTAA! Se sivu on siellä ja odottaa, että sinne ilmestyis jotain mahtavaa, joten nytkö mä sitten alan yhtäkkiä kirjottaa sinne, miltä musta tuntuu?! Kirjotan sinne, että mä oon kilahtamassa ja sitten kaiken maailman päätoimittajat eksyy lukemaan sen tekstin ja ne ajattelee, että jaaha, ton sekopään juttuja me ei ainakaan osteta tähän lehteen enää ikinä! Ne kyselee toimituskokouksissa toisiltaan: ’Luitteko sen Siskon nettisivuilta sen tekstin?’ ja huokailee, että voi hyvä jumala mikä hullu se on! ’Sääliksi käy kun vapaalla toimittajalla menee noin huonosti.’ Sitäkö sä haluat?! Sehän olis ammatillinen itsemurha! Minkälainen ystävä edes ehdottaa tollasta?! ’Kirjota miltä susta tuntuu’!? Minkälainen ihminen sä oikein olet?!”

Se Siskon teksti, joka ei huokunut vakavasti otettavan ammattilaisen vakavuutta, sai minut kirjoittajana samaistumaan (ja lukijana nauramaan). Kirjoittamisen kynnys nousee entistä korkeammaksi, jos kirjoittamista lykkää. Vähän niin kuin salilla käyminen. Itsekin ajattelin aluksi, että olisi hienoa kirjoittaa blogia, jossa otan älykkäästi kantaa polttaviin kysymyksiin ja nostan esiin uusia näkökantoja herättäen keskustelua. Ehkä välillä niinkin, mutta mikäli kirjoittaisin vain silloin, kun on mahtipontista sanottavaa, en saisi varmaan sitäkään kirjoitettua. Kirjoittamalla kirjoittamisen ilosta erilaisista asioista, tästä tulee tapa ja sitten kun on oikeasti isommin sanottavaa se ei mene sanojen takelteluksi. Sitä paitsi, mikä minä olen sanomaan, mikä lukijoitani kiinnostaa tai mikä kenellekin on ”painavaa” tai ”tärkeää” asiaa.

Olkaa siis hulluja ja puhukaa hölmöistäkin asioista. Tuskin Siskokaan olisi jäänyt samalla tavalla mieleen, jos ei olisi ollut persoona pelissä kaikissa väreissä.

Vihdoin pääsen jakamaan yhden suosikeistani Istanbulin reissulta: Basilikan vesisäiliön!

Yerebatan Sarayi / Basilikan vesisäiliö

Osoite Yerebatan Cad. 13. 13
Sisäänpääsy 20 tl (nykyisellä kurssilla noin 6 euroa)
Raitiovaunulla pääsee aivan viereen.

Olin kuullut paljon kehuja Basilikan vesisäiliöstä. Se on 500-luvulla Istanbulissa toiminut maanalainen vesisäiliö. Tarkoitus oli nähdä se jo ensimmäisenä päivänä, mutta matkanvarrella oli niin paljon nähtävää, ettemme päässeet sinne asti ennen iltaa.

Suuntasimmekin toisena päivänä heti ensimmäisenä Yerebatan Sarayi’in eli tuttavallisemmin Basilikan vesisäiliöön. Sisäänpääsy oli 20 ”markkaa” eli noin 6 euroa. Todellakin sen arvoista! Vesisäiliössä soi rauhallinen musiikki, kalat ihmettelivät turisteja, ilma oli kosteaa ja viileää ja tila hienosti valaistu. Basilikan vesisäiliö on suosittu kuvauspaikka ja siellä on kuvattu ainakin James Bondiin kohtaus 60-luvulla From Russia with Love -elokuvaan. Tällä kertaa säiliössä vallitsi hyvinkin rento tunnelma, kun ihmisiäkin oli hyvin vähän.

Naureskelin kamerani näkevän tilan positiivisella tavalla eri tavoin kuin minä. Todellisuudessa siis näkymä oli hyvin pimeä, joten näette näistä kuvista ehkä hieman enemmän kuin paikan päällä näki.

Must see in Istanbul!

Binbirdirek Sarnici

Osoite Imram Öktem Cad 4
Sisäänpääsy 10 tl (nykyisellä kurssilla noin 3 euroa)
Sultanahmetissa, missä tunnetuimmat nähtävyydet lähekkäin.

Lähellä Basilikan vesisäiliötä oli myös 300-luvulta lähtöisin oleva 1001 pylvään vesisäiliö (Binbirdirek Sarnici), jossa on oikeasti vain 224 pylvästä. Top10 Istanbul -kirjan mukaan siellä on normaalisti kahviloita, musiikkiesityksiä ja tapahtumia. Luultavasti sesongin ulkopuolisesta ajankohdastamme johtuen, siellä ei ollut yhtään mitään tai ketään. Tyhjyyttä humiseva säiliö, jossa yksi paikallinen pappa ohjasi katosta valuvia vesiä kulkemaan köysiä pitkin vesisankoihin.

ENG. Yerebatan Sarayi (Basilica Cistern) is definitely must-see in Istanbul, Turkey. Breathtaking, beautiful, peaceful. Only 6 euros entrance fee. 

PICS. Selina Kustula. Pictures of me Aleksi Seppä.

(kuvat aukeavat isommiksi)

Huh, tarvoin Seinäjoen katuja lumipyryssä ja aikamoisessa hangessa. Ei tämä Tampereen tyttö osannut taas kotikulmille suunnatessa varautua lainkaan, mutta se ei haittaa. Kyllä luminen Seinäjoki on nimittäin kaunis!

Näistä valkoisista maisemista onkin hyvä hypätä vähän vähemmän lumisiin kuviin. Haluan nimittäin esitellä teille talon, joka toimi LKV vaisto -talon ulkopinnan inspiraationlähteenä. En tiedä, onko inspiraationlähde oikea termi, mutta sillä mennään. Idea nimittäin sai alkunsa kauhavalaisesta omakotitalosta.

Kyseessä on noin sadan neliön omakotitalo, joka seisoo suojassa oman pikkuisen metsänsä keskellä. Tontilla ei ole lainkaan ruohonleikkurille töitä vaan liuskekivilaatoituksen vierestä voi suoraan poimia mustikoita. Aluksi tämä tuntui radikaalilta ratkaisulta. Jotenkin omaankin päähän on iskostunut nurmikon tarve. Loppujen lopuksi jos siellä nurmikolla tulee enemmän häärättyä leikkurin kanssa kuin vaikka futista pelaten, on suuri helpotus luopua siitä. Aurinkoa voi ottaa aurinkotuoleissa ja grillata voi mukavasti laatoituksellakin.

Tykkään normista poikkeavasta arkkitehtuurista ja tämä onkin ehkä suosikkiomakotitaloni. Onnekseni pääsin seuraamaan talon kehittymistä ideasta kodiksi asti. Talo on siis rakennettu alunperin minun ja vanhempieni yhdessä ideoiman suunnitelman pohjalta.  Pyörittelimme ajatuksia mustasta kuutiosta, joka olisi maksimissaan 100 neliötä. Teimme useita pohjakuvia. Yleensä isä ideoi paperille suttuversion ja minä tein siitä mittakaavassa pohjakuvan tietokoneella. Aika hauska prosessi – suosittelen kokeilemaan oman unelmatalon piirtämistä itse! Lopulta rakennusinsinööri viimeisteli suunnitelman ja lisäsi siihen omat ehdotuksensa. Äiti vastasi sisustuksesta. Ei tarvitse arvailla, mistä on peräisin oma innostukseni taloihin ja sisustamiseen.

Tontti sijaitsee aivan Kauhavan keskustan tuntumassa. Minähän olen itse varttunut Kauhavalla ja se kyllä näkyy vahvasti omassa luonteessa. Ulosanti on välillä liiankin suoraa tamperelaisten makuun. Ei se pohojalaisuus ihmisestä lähde, vaikka Tampereelle muuttaisikin. Talo on vähän samanhenkinen. Komia, mutta kotoisa. Rakastan sitä vaikutelmaa, kun tulee pihaan ja näkee liuskekivilaatoituksen, helmiäisharmaata puuta olevan autokatoksen sisuksen sekä mahtavana nousevan tumman talon. Iltaisin valaistus vielä korostaa talon jykevyyttä ja tiilin rouheaa pintaa korkeiden puiden keskellä.

Kuitenkin sisään tullessa huomaa, että kyseessä on nimenomaan koti. Se ei ole kolkko tai valtava. Se on kotoisa ja suloinen. Sopivan kokoinen 109 neliön mustavalkoinen koti. Valkoinen lattia, tummat ovet ja selkeät linjat luovat hyvän pohjan sisustamiselle. Keskellä olohuonetta lämmittää musta takka. Muistan kuinka sitäkin mietittiin valkoinen vai musta, valkoinen vai musta. Onneksi valinta osui mustaan. Se luo aivan erilaisen tunnelman. Takkatuli ja ikkunoista näkyvä metsikkö. Ja silti tie on vieressä ja keskustaan on reilu kilometri. Talon paras puoli on kuitenkin vaalea sauna syvillä lauteilla. Puukius luo tunnelmaa yhdessä ikkunasta näkyvän vihreyden kanssa. Ei siihen muuta tarvita.

Paljon ylistystä, mutta aiheesta! Tästä talosta siis lähti ajatus LKV vaisto -talon tiiliverhoiluun, jota onkin messualueella jo ihailtu. LKV vaisto -talossa käytetään siis tuota samaista käsinlyötyä antiikkitiiltä harmaalla sävyllä. Se tuo taloon mukavan rouhean ja lämpöisen vaikutelman.

Taloissa käytetyn Weinerbergerin antiikkitiilin löydät täältä. Ja jos kiinnostuit itse Kauhavan talosta, se on myynnissä täällä.

Selina Kustula

#LKVvaistotalo #asuntomessut2016

Satuinpa aamun Twitter-feediä selatessa törmäämään Jani Wahlmanin oivallisen tekstiin bloggaamisesta. Aloin miettiä, mitä itse saan tästä. Viime aikoina olen kirjoittanut noin tekstin per viikko. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Aivan kuten Janilla myös minulla parhaat tekstit ovat syntyneet nopeasti flow-tilassa. Suosikkini on varmaankin Onnellisuudesta. Olen myös mielenkiinnolla seurannut, mitä reittejä pääsen kuulemaan ihmisten reaktioista teksteihini. Jotkin blogikirjoitukseni saavat aikaan henkilökohtaisesti minulle tulevia yksityisviestejä (Whatsapp, Facebook). Tykkäyksiä tulee välillä paljon ja välillä vain pari. Sen sijaan jotkin aiheet innostavat ihmiset kommentoimaan ja keskustelemaan (Blogi, Facebook, Twitter). Yritän kuitenkin olla kiinnittämättä näihin liikaa huomiota.

Blogi on minulle ensisijaisesti ajattelun apuväline ja luova harrastus, mutta myös henkilöbrändin rakentaja. Ajattelun apuvälineellä tarkoitan sitä, että se hidastaa sopivasti. Olen aiemminkin kirjoittanut tänne siitä, kuinka luova työ rauhoittaa yliaktiivista mieltäni. Lisäksi kirjoittaminen pakottaa laittamaan ajatukset järjestykseen. Lauseet voivat mennä vain peräkkäin. Tekstille tulee alku ja loppu. Ja vaikka kirjoitusta kirjoittaakin yksin, kirjoittaa sen aina lukijalle. Saatan kirjoittaa tekstin vartissa ja työstää sitä tunnin. Ymmärtääkö tekstistä pääpointtini? Mihin päädyn? Mitä yritän sanoa? Eteneekö asia suurin piirtein selkeässä ja loogisessa järjestyksessä? Onko sitä helppo lukea?

Mietin aika paljon kirjoittamista lukijan kannalta, mutta en suinkaan sen vuoksi, että pelkäisin tulevani väärinymmärretyksi. Olen oppinut, ettei ajatusten tarvitse aina olla valmiita tai valmiiksi pureskeltuja. Tässäkin pyrin ajattelemaan tavallista keskustelua. Kun ensimmäisen puheenvuoron käyttänyt ei jauha asiaa täysin halki, jää tilaa keskustelulle. Ei lukijoita kannata automaattisesti aliarvioida. Kyllä siellä ruudun toisella puolella on medialukutaitoa ja sympatiaa. Yhtä lailla tavallisissa keskusteluissakin voi tulla väärinymmärryksiä, eikä se silti ole hyvä syy vaieta.

Vaikka pidän blogiani myös henkilöbrändini rakentajana, se on sitä vasta toissijaisesti. Olen päättänyt nauttia vapaasti siitä, että kyseessä on oma blogini, eikä yrityksen blogi. Voin temmeltää aihealueista toisiin ja syvällisistä pohdinnoista fiilistelyyn sekä romaanin mittaisista teksteistä parin lauseen postauksiin. En juurikaan mieti blogin lukijoiden toiveita tai mitä he haluaisivat lukea, vaikka lukijaa mietinkin selkeyden kannalta. Nautin vapaudesta suoltaa tänne asioita, jotka kiinnostavat minua juuri nyt. Sopiva sekasorto ja rajattomuus istuvat tähän omaan blogiini hyvin. Sen kummempia tavoitteita ei ole. Nautin ammatillisessa mielessä tarkkaan mietittyjen kohderyhmien ja tavoitteiden luomista suuntaviivoista, mutta oma blogini saa olla niistä vapaa alue.

Sekasorrosta huolimatta toivon blogin myös tukevan henkilöbrändiäni. Koen helpotuksen tunnetta, kun mielikuva minusta ei ole vain CV:n ja hakemuksen varassa. Blogi voi omalta osaltaan tuoda esiin millainen olen, mitä teen ja miksi. Käsittääkseni joillekin henkilöbrändin ajattelu aiheuttaa paineita ja mieleen nousee esittäminen, mutta itse en osaa näin ajatella. Kaikki sisältö mitä tänne (tai sosiaaliseen mediaan ylipäätään) tuotan, pohjautuu omiin ajatuksiini, jotka taas pohjautuvat omiin arvoihini. Kyllä minä niiden takana pystyn seisomaan ja mielelläni tuon ne julki. Oli se lukija sitten ystävä, asiakas, anoppi tai presidentti. Henkilöbrändistä ja henkilöbrändiasennevammoista olisi paljon juteltavaa, mutta Katleena Kortesuo kirjoittikin jo tässä ihan hiljan mielestäni kattavan paketin myytinmurtajia.

Kirjoittaminen jo itsessään tuottaa iloa ja selkeyttä ajatuksiin, mutta ei se ilman lukijaa ole oikein mitään. Tai olisihan se vähän niin kuin yksin tyhjässä huoneessa juttelisi, mutta enemmän nautin keskustelusta ja ajatusten vaihtamisesta. Kiitos siis kaikille lukijoille. Näissä mietteissä eteenpäin.