Ei paljoa lisättävää. Saanhan olla kliseinen tammikuulaihduttaja?

Ruokavalio pysyy suurinpiirtein samana, mutta jos herkut pysyis nyt ainakin tammikuun poissa ja lenkit vähän pitenisi. Puolitoista vuotta sitten painoin noin 15 kiloa vähemmän. En halua sille tasolle palata, mutta kyllä tästä jollain aikavälillä saisi 10 kiloa kadota.

Ensimmäinen kuva minusta ja kirjasta on sellainen, missä olen syönyt kirjan nurkan pyöreäksi. Opittuani lukemaan, luin pikkuveljelleni tavutettuja kirjoja. Pikkuveli vain valitti, että Selina lukee tyhmästi. Siitä se kuitenkin lähti. Muistan myös kuinka ensimmäinen kuvaton kirja, jonka luin, oli Aarresaari tai jokin vastaava. Olin silloin todella ylpeä itsestäni. Jotenkin siitä muistosta tulee myös mieleen vanhan talomme keittiö ja vanha keittiön pöytä.

Kauhavan kirjasto tuli tutuksi jo pienenä. Tästä varmasti kiitos kuuluu vanhemmilleni, mutta myös koululle. Ensimmäiset kirjat, joita lainasin, liittyivät pitkälti eläimiin, etenkin lemmikkeihin. Taisin lukea myös jonkin kirjan suklaan historiasta. Pikkuhiljaa kirjoissa kuvat vähenivät ja sivumäärä lisääntyi. Lasten kirjojen osastolta siirryin vähitellen nuorten kirjallisuuteen, joka sijaitsi kirjaston perällä. Muistaako joku vielä Vihreä Varis -sarjan, Goosebumpsin, Sweet Valley Highn, Neiti Etsivän tai Replican? Muistikuvieni mukaan myös kaikki ystäväni lukivat kirjoja suhteellisen paljon. Taisin olla yhdeksänvuotias, kun kaverini suositteli Harry Potteria minulle. Nyt naurattaa, kun muistelen miten paljon suutuin siskolleni, kun hän paljasti Dumbledoren kuolevan. Kyllä oli suuret ongelmat, kun saatiin siitäkin valtava riita aikaiseksi. Silloin ei kyllä naurattanut. Potterit kuuluvat niihin kirjoihin, joiden jälkeen on ollut vähän tyhjä olo. Tässäkö tää nyt oli? Mitäs nyt? Löytäisinpä helpommin kirjoja, joihin vaan katoaa tuntikausiksi.

Proakatemialla opiskellessa lukee paljon kirjoja, mutta niin sanotusta tavallisesta opiskelusta poiketen, kaikki kirjat saa valita itse. Kiinnostuksen kohteet opiskeluiden aikana olivat pitkälti johtamisessa, erilaisissa liiketoimintamalleissa, yritystarinoissa ja itsensäjohtamisessa. Sen mukaan tuli valittua kirjallisuuskin ja nyt on ollut kyllä mielenkiintoista lueskella vanhoja esseitä. Rakastan lukemista ja kirjoittamista. Täytyy kuitenkin myöntää, että on aika rentouttavaa, kun näitä ei tarvitse enää pakolla yhdistää. Proakatemian aikana oli aina huono omatunto, jos lueskelin jotain ilman, että kirjoitin siitä esseetä. Olinkin jo innolla odottanut, että saan opinnot kasaan ja pääsen lukemaan ihan mitä vaan ilman, että kirjoitan lukemastani mitään.

Nyt siis tuli aloitettua Harry Potter and the Philosopher’s Stone. Lopetin kolmannen Potter-elokuvan jälkeen sarjan elokuvien katsomisen. Tavoitteena oli unohtaa koko kirjasarjan juonenkäänteet mahdollisimman hyvin, jotta pääsisin lukemaan melkein kuin uusina kaikki kirjat uusiksi. Tällä kertaa luen kuitenkin englanniksi. Haluan päästä treenaamaan englantiani tai lähinnä parantamaan englannin kirjoitustaitoani lukemalla enemmän englanniksi. Aiemmin lukemistani kirjoista on englanniksi olleet ainoastaan Twilight-sarja ja The Lean Startup. On siinä taas ääripäät!

Nyt Proakatemia on ohi ja niin sanottu pakko lukemiseen on päättynyt. En halua kuitenkaan päästää lukuharrastusta lopahtamaan. Lukiossa tavoitteeni oli kymmenen kirjaa vuodessa, mikä onnistui kaunokirjallisuudella suhteellisen helposti (tällöin tuli luettua myös ne Twilightit). Innostuin vuositavoitteista nyt uudestaan, kun kaverini kertoi laittaneensa 2015 vuoden tavoitteekseen 12 kirjaa vuodessa. Tällä hetkellä on menossa Matti Alahuhdan Johtajuus – kirkas suunta ja ihmisten voima, joka on kirja numero 20/12. Hatun nosto tästä. Kopioin siis innolla tämän 12 kirjaa vuodessa haasteen, mutta vielä en rajoita lukemista tietokirjallisuuteen. Nyt nautitaan Potterista in English!

Kuka muu ottaa haasteen vastaan? 12 kuukautta, 12 kirjaa.

Tänään valmistun TAMKin Proakatemialta yrittäjyyden ja tiimijohtamisen tradenomiksi. Tuntuu todella hienolta sanoa tuo. Eikä pelkästään sen takia, että on käynyt ammattikorkeakoulun ja tutkinto on kädessä. En oikein kuulu niihin ihmisiin, jotka ilahtuvat tittelistä tai paperista. Ylpeä olo johtuu enemmänkin siitä, että olen ottanut kaiken irti tästä ajasta ja se on ollut aika unohtumaton kokemus. Olen oppinut liiketaloudellisen osaamisen lisäksi palautteesta, työelämälähtöisyydestä, tiimin voimasta, johtamisesta, dialogista, itsensäkehittämisestä, itsensäjohtamisesta, itsenäisyydestä, itsepäisyydestä, erilaisuudesta ja ihmisistä voimavarana. Näin muutaman tärkeimmän mainitakseni.

Sen sijaan että joku minulle tuntematon ihminen suuressa viisaudessaan osoittaisi, mitä minun kannattaa opiskella ja millä tavalla opin sen parhaiten, ohjat ovat olleet omissa käsissäni. Vapaus päättää tuo mukanaan monta kysymystä, joiden ansiosta on oppinut todella paljon itsestään. Kun rajoitteet poistetaan, joutuukin kysymään, mitä oikeasti haluaa tehdä ja millä tavoin sinne pääsee. Palaute tiimikavereilta, Proakatemia-yhteisöltä ja asiakkailta on kehittänyt, haastanut ja auttanut tunnistamaan omat vahvuudet ja heikkoudet.

Luin alkuviikosta Sami Sillanpään kolumnin Hesarista otsikolla ”Elämä on oppiaine – mutta opettaako suomalainen koulu sitä?”. Se ei ole pitkä, joten suosittelen lukaisemaan läpi, vaikka kiire olisikin. Mitä tulee Sillanpään kolumnin otsikkoon, voin kyllä todeta opiskelleeni suomalaisessa koulussa, joka on opettanut minulle elämää. Vaikka opin valtavasti johtamisesta, markkinoinnista, myynnistä, työhyvinvoinnista, taloudesta ja yrittäjyydestä ylipäätään, ennen kaikkea olen Proakatemian ansiosta oppinut itsestäni.

”None of us is as smart as all of us.”

Tuntuu, ettei meinaa omaan päähän mahtua, miten paljon on parissa vuodessa ehtinyt tapahtua ja miten paljon on voinut ihmisenä kasvaa ja muuttua. Miten erilaisten ihmisten parissa onkaan tullut tehtyä töitä ja oivallettua pieniä ja suuria asioita. Miten arki on voinut maistua niin hyvältä? Kun selaa Instagramissa #proakatemia -kuvia, sitä vain ihmettelee, kuinka se voi olla arkea. Kuvista tulee samanlainen nostalginen fiilis kuin jonkin ikimuistoisen reissun kuvia katsellessa. Kuvat ovat täynnä hienoja hetkiä ja ihmisiä, joiden kanssa ne tuli vietettyä.

Mutta eteenpäin sanoi mummo lumihangessa. Tänään Incore ja Volumi juhlii yhdessä. Varokaa Tampere.

// ENG. Graduating today from the best school in the whole world.

Olimme kuulleet paljon Brasilian vaaroista. Rion kentällä tuli vastaan kyltti, jossa todettiin: ”Mikäli terminaalissa teitä lähestyy mies tarjoten taksikyytiä, älkää lähtekö hänen matkaansa.” Suomessa ei tarvitse tuollaisia miettiä. Riossa paikallisetkin olivat huolissaan meistä gringoista. Taksikuski kehotti pitämään kameran laukussa, koska sinä päivänä oli vähemmän poliiseja liikkeellä. Tuntematon nainen tuli pysäyttämään keskustassa ja varoittamaan puhelimen käyttämisestä julkisilla paikoilla. Me kun vielä olimme luulleet pitäneemme sen hyvin piilossa karttaa tutkiessamme.

Kierrellessämme Rion keskustan katuja eräs hoikka, suhteellisen nuori poika juoksi porukkamme keskelle ja nappasi kaulakorun suoraan kaverini kaulasta. Ei paljoa auttanut keskipäivä ja viiden hengen porukka julkisella paikalla. Huusin perään ja poika kääntyi vielä katsomaan meitä aivan kuin pahoitellakseen. Sitten hän jatkoi juoksuaan. Ei sekään poika varmasti huvikseen varasta. Pian tämän jälkeen paikallinen, siististi pukeutunut mies tuli kysymään, että mitä oli tapahtunut ja pahoitteli  ryöstöä suuresti. Paikallisia tuntui hävettävän kotimaansa rikollisuus.

Omalla kohdallani Brasiliassa vaarallisin asia oli loppujen lopuksi futis oman tiimin eli Incoren kanssa. Pelattiin Salvadorin ihanalla rannalla futista yksi lämmin ilta ja lyötiin sitten tiimikaverin kanssa jalat yhteen rantavedessä. Mun jalkaterä kohtasi kaverin nilkan siinä määrin mukavasti, että jalkaterästä murtui jokin luu. Eipä siinä, kylmäkohokompressio ja matka jatkui. Pakko tosin myöntää, että jalka on edelleen vähän kipeä.

Ihmiset suhtautuvat vaaroihin monin eri tavoin. Sen huomasi varsinkin meidän 16 hengen tiimissä, johon kuului monenlaista matkaajaa. Oli reppureissaajaäijiä, jotka varmaan nukkuisivat mieluiten rannalla teltassa muitten maailmankansalaisten kanssa. Sitten oli naisia, jotka eivät mielellään ota riskejä. Ja tietysti kaikkea siltä väliltä. Brasiliassa toki iso lihaksikas mies on muutenkin paremmin turvassa kuin pieni vaalea nainen. Liikaa ei kuitenkaan kannata pelätä, koska pelkäämisellä saa kyllä reissunsa pilattua. Tärkeintä on tiedostaa riskit ja käyttää sopivasti maalaisjärkeä. Niin kuin vanhat sanonnat kuuluvat, porkkanaankin voi tukehtua, kotiinsa on moni kuollut ja näköjään myös futis voi olla vaarallista.

Matkustajana itse ole hotellin suhteen hyvin mukavuudenhaluinen. Hotellin ja etenkin wifin täytyy olla hyvä, mutta muualla sitten en kauhean varovainen ole, mutten tyhmäkään. Kai se jotenkin riittää, että saan sen yhden rentouttavan tukikohdan itselleni niin seikkailumieltä piisaa päiväksi. Venäjän kielessä on sanonta ”была не была”, mikä käsittääkseni on parhaiten käännetty ”what ever happens, happens”. Olen oikeastaan aina ollut luonteeltani sellainen sattumalle avoin ihminen, joka ei liikoja suunnittele tai varo. Saatan toki suunnitella vaikka mitä, mutta sillä ei loppujen lopuksi kauheasti ole väliä toteutuuko asiat lainkaan niin kuin suunnittelin. Jotain tavoistani kertoo se, että viime keväänä olin jo kentällä asti matkalla Kroatiaan, kun ensimmäisen kerran mietin, että mikäs valuutta siellä kohdemaassa onkaan. Asioilla on tapana selvitä.

// Use some common sense and be smart, but not afraid. That’s my advice for traveling in Brazil. You can get hurt in your own home or by playing football with your friends, like I did.

Pictures are from Rio de Janeiro and Salvador. All taken by me.

Loppuun vielä vinkki aiheeseen liittyen. Siskonpedin Seikkailu-jakso. Ei lisättävää.

It is weird. To be back, I mean. After spending over two weeks in Brazil.

The plane landed at 9 PM. Finland was so dark. We still had to drive about 2 hours to Tampere. We were listening to some Finnish songs and dreaming about shower and Finnish rye bread.

It felt weird to be in Finland again. This dark and cold country, where everything is so efficient and clean.

When I got home, I fell asleep immediately. The next morning was weird, too. And it still is. Over two weeks of Brazilian food, hotel rooms, friends, weather, cities and Portuguese. And now – suddenly everything is Finnish again. And there are laundry to do and food to buy. Don’t get me even started about work and school duties.

I guess time stopped for a while and now it’s going on again, but I’m not ready.

// Outoa olla kotona. Miten nopeasti suomen kieli ja kaikki muukin suomalainen voikaan alkaa tuntua oudolta? Nyt pitäisi taas saada aivot arkiasentoon, mutta ei oikein tunnu luonnistuvan. Onneksi tämä päivä nyt vähän rennommin. Alla nostalgiabiisi, jota kuunneltiin Helsinki-Tampere -välillä autossa. Kuinka moni muistaa sanat?

Here’s a Finnish version of Lemon tree song. It’s a song about missing your home. I remember this from my childhood.