Istuin pyöreän pöydän ympärillä upealla illallisella. Minä ja seitsemän muuta tuijotimme triathlonistin säihkyviä silmiä, kun hän kertoi harrastuksestaan ja me kyselimme ihmeissämme. Hetken päästä siirryimme keskustelemaan lentokoneista ja helikoptereista, mikä oli vähintään yhtä vieras aihe kuin triathlonit. Samanlainen säihke syttyi sen silmiin, joka suhtautui aiheeseen intohimoisesti.

Miten ihana onkaan kuunnella ihmistä, joka suhtautuu asiaansa intohimoisesti. Puhe on vaivatonta ja energia on aivan erilainen. Mikä on sinun intohimo? Tuo kysymys nousi tuossa pöydässä silmien säihkymisen myötä keskusteluun. En saanut suustani oikein minkäänlaista vastausta. Onnekseni keskustelu soljui luontevasti valokuvaukseen, josta innostuneita löytyi useampikin.

Tuo sama kysymys oli esitetty minulle edellisenä päivänä eri yhteydessä. ”What is your passion?”. Ja minä jäin vain miettimään vastausta. Miten ihmeessä en osannut vastata tuohon? Pidän itseäni hyvin intohimoisena ihmisenä. Minulla ei kuitenkaan ole vapaa-ajalla mitää yksittäistä harrastusta, johon voisin sanoa suhtautuvani intohimoisesti. Ja viime aikoina intohimo on puuttunut lähes kaikesta tekemisestäni.

Valokuvaaminen, maalaaminen, kirjoittaminen, kirjat, taide, museot, sisustaminen, remontoiminen, postikortit. Pidän sellaisista ja ne rentouttavat ja innostavat, mutta onko mikään niin yli muiden, että voisin kutsua sitä intohimoksi?

Mikä saa minun suuni käymään samalla tavalla ja silmät säihkymään kuin lentokoneintoilijan? Minkä eteen olen valmis tekemään töitä ja antamaan aikaani niin kuin triathlonisti?

Ainut vastaus, mikä on aidosti yli muiden on johtaminen ja ihmiset. Voisin keskustella loputtomiin valmentamisesta ja parhaasta työskentely-ympäristöstä, motivaatiosta, oppimisesta, kehittymisestä, palautteesta, luottamuksesta, tavoitteista, arvoista, prosesseista, tehokkuudesta.

Kyse on ennen kaikkea ihmisistä ja heidän unelmistaan. Ja silti ihmiset ovat viime aikoina tuntuneet lähinnä väsyttäviltä. Sosiaalisuus ja sen sellainen. Tiedättehän.

”Mikä paljon antaa, paljon myös vaatii.”

Ei intohimo silti mihinkään katoa, vaikka se välillä palaisikin hieman pienemmällä roihulla. Joskus vain väsyttää ja tarvitsee vain jonkun, jolle puhua hetki ihan oikeista asioista.

Selina Kustula

Kiitos BELT bootcamp muistutuksesta. #BELTsweden

Kuva nro 1 – Venla Kekäläinen

Viime viikkoina olen pähkäillyt paljon sitä, miten saisin nyt elämäni, arkeni ja kotini sekä ruokavalioni, työpäiväni ja tehtäväni järjestykseen, hallintaan. Pitäisikö ostaa dymo ja laputtaa kaikki hyllyt, rasiat ja laatikot kotona niin pysyy tavarat paikoillaan. Karsia kaikki mahdolliset menot, jotka eivät elämääni mahdu ja varata kiveen hakattu paikka kalenterista niille, jotka haluan säilyttää. Se varmasti auttaisi valmistautumaan syksyyn.

Minua Snapchatissa tai Facebookissa seuraavat tietävätkin jo, että aikamoinen syksy on luvassa. Startup-yritykseni MustRide sai Tekesiltä rahoituksen, jonka avulla kehitämme ensimmäisen version, tutkimme markkinoita ja testaamme konseptia. Töitä on edessä ja paljon. Vieläpä sellaisia asioita, joita teen ensimmäistä kertaa. Oikeastaan tuntuu jo viimeisen vuoden olleen arkeni jatkuvaa uuden opettelua, mikä toki omalla kohdalla on välttämättömyys motivaation kannalta.

Tähän lisäksi vielä sain Tampereen yliopistolta tiedon, että olen tullut hyväksytyksi tietojenkäsittelytieteiden koulutusohjelmaan. Hakeminen sinne oli osittain silloin tällöin päässäni pyörinyt ajatus ja osittain viime hetken päähänpistos. En uskonut hetkeäkään pääseväni sisään. Nyt koko ajatus kauhistuttaa ja jännittää. Mutta eiköhän se siitä. Suuntaan tai toiseen.

Tuota syksyä ajatellessa olen aina uudestaan palannut ajatukseen, että nyt täytyy jotenkin järjestää kaikki. Siis aivan kaikki. Että sillä tavalla se oma pääkin pysyy järjestyksessä ja asiat hoituu ajallaan ja on helppo keskittyä. Hassua, miten 27-vuotiaanakin koittaa vielä huijata itseään. Joku minua viisaampi osaa varmaan kertoa, miksi haluamme niin suuresti hallita elämäämme, työtämme, kumppaniamme, kotiamme, ruokavaliotamme… Lista on loputon.

Taidankin siis noudattaa Elina Tanskasen ohjetta ja ihan vain hyväksyä kaaoksen. Ihan hyvin on toiminut tähänkin saakka.

Selina Kustula

ps. Nyt muuten tajusin, että vähän läheltä liippuu vanha blogitekstini: Itsensäjohtamisesta itsensähallintaan. What went wrong? :D Mihinkäs kissa karvoistaan pääsisi.

// Kuvat otettu pitkin tätä kesää napsittu polttareissa, mökillä, Tönöllä, motoristitapaamisella, Helsingissä ja ensimmäisen pavlovani valmistuttua.

On niin monta asiaa, joista haluaisin nyt kirjoittaa, mutta kaikkea ei pysty. Tiimimestarit-matkani* on jo yli puolen välin ja tämä viimeisin kerta oli aika ikimuistoinen.

Visiolla on ihmeellinen voima myös pienen mittakaavan tekemisessä. Aloitimme torstain tyypillisesti niin sanotulla check in -kierroksella, jossa kerroimme käytännön kokeiluistamme sekä vastasimme valmentajamme Pasin esittämään kysymykseen: ”Miten tästä kerrasta tehdään ikimuistoinen?”

Tuo yksinkertainen kysymys jäi varmasti jokaisen takaraivoon, koska koko kolmen päivän rutistuksen ajan autoimme toisiamme, jaoimme kokemuksemme ja tietomme, luotimme toisiimme ja nauroimme paljon.

Eikä se reissu ollut ikimuistoinen vain sen takia, että ympärilläni oli luottamusta, viisautta, lepoa ja iloa. Reissu muutti ajatteluani ja sai aikaan konkreettisia tekoja. Kiitos siitä.

En oikein tiedä, miten jäsentelisin asian helposti ja nopeasti ulkopuolisen ymmärrettäväksi, joten en edes yritä. Sanon kuitenkin, että oppiminen vie yleensä aikaa ja on aina hitaampaa kuin luulen. Tällä kertaa kuitenkin ajatteluni kiepautettiin aika nopeasti uuteen suuntaan.

Edessäni on toivottavasti muutosten kevät eikä pelkästään yritykseni parissa. Pikemminkin nimenomaan sen ulkopuolella. On aika tehdä muutoksia Selinaan ja kysellä vähän isompia kysymyksiä. Nyt otan vähän vähemmän valmentavan otteen itseni johtamiseen.

Hyvin mystistä tekstiä, mutta tämä onkin enemmän minua kuin sinua varten. Ehkä tästä saa selkoa paremmin kesään mennessä. Sikäli mikäli ajatustyöni tulee myös tänne blogiin tekstin muodossa näkyviin.

Selina Kustula

*Tiimimestarit on 1,5 vuoden valmennus, jossa syvennytään tiimioppimiseen ja valmentavaan johtamiseen. Matkan alkutunnelmia voit lukea täältä.

Rakastan uutta vuotta. Se on yksi suosikkijuhlapyhistäni. Ei ole niinkään väliä, missä sen vietän tai kenen seurassa. Voin yhtä hyvin olla kotona keskenäni tai isolla porukalla jonkun kotibileissä. Tai vaikka mökillä, jos sinne pääsisi talvella.

Uudessa vuodessa on jotain mystistä. Koko maailma pysähtyy juhlimaan uutta alkua. Vanha vuosi jätetään taakse rakettien räiskyessä ja uudelle vuodelle tehdään lupauksia. Joku lupaa aloittaa kuntoilun, toinen aikoo pitää paremmin yhteyttä ystäviinsä ja kolmas päättää vähentää töiden tekoa.

Nykyään näkee aika paljon ihmisten summaavan myös somessa mennyttä vuotta ja samalla pohtivan tulevaa. Hyvä niin! Yleensä lupaukset ja päätökset tulevan suhteen pitävät paremmin, kun ne on edes yhdelle ihmiselle julistettu ääneen. Siinä muodostuu tietty tilivelvollisuus vähintäänkin alitajuisesti.

Tälle on toki helppo naureskella tyhjinä lupauksina ja turhana menneen hehkuttamisena. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että jos tällainen juhlapäivä saa ihmiset edes hetkeksi pysähtymään ja katsomaan omaa elämäänsä, on se vain ja ainoastaan hyvä asia. Liian paljon mennään vain laput silmillä eteenpäin sen kummempia pohtimatta.

Pentti Sydänmaanlakka listaa Älykäs itsensäjohtaminen -kirjassaan seitsemän itsenäjohtamisen perusperiaatetta. Näistä ensimmäinen on merkitys (pysähtyminen) – elämässä syvemmän merkityksen etsiminen. Tällä ei tarkoiteta sitä, että nyt pitäisi sännätä Intiaan etsimään elämän tarkoitusta. Pikemminkin voisi pysähtyä säännöllisin väliajoin kysymään itseltään, mitä elämällään tekee ja mihin on menossa.

Itse teen tämän tyyppistä pysähtymistä aika paljonkin. Johtunee osittain Proakatemia-taustani. Mutta ettei pysähtymiset pääse vain unohtumaan, uusi vuosi on aina itselleni sellainen minipysähtymisen paikka. Hetki hiljaa keskiyöllä rakettien paukkuessa.

Mihin elämäni on menossa? Veikö viimeinen vuosi minua kohtia unelmiani? Olenko onnellisempi kuin vuosi sitten? Miksi, miksi en? Mitä tulisi muuttua, jotta vuoden päästä olisin onnellisempi? Mitä teen elämälläni ja miksi?

Mitä olette mieltä? Vaihtukoon vuosi vaikka ison porukan keskellä tai rauhassa kotosalla – mitä jos pysähtyisit hetkeksi?

Selina Kustula

// pics: unspalsh

Varmasti jokainen on törmännyt artikkeliin, jossa annetaan 5 / 10 / 50 vinkkiä, mitä menestyneet ihmiset tekevät ennen nukkumaan menoa / aamuisin / joka päivä / säännöllisesti / paremmin kuin muut. Ja me koitamme innoissamme muuttaa toimintatapojamme samankaltaisiksi. Nuku enemmän, nuku vähemmän, älä multitaskaa, kirkasta suuri visiosi, keskity tavoitteisiin päivittäin, ole läsnä… Mutta entä jos tämä ei ole lainkaan luontaista? Kenen tapoja me kopioimme ja miksi? Onko touhussa mitään järkeä?

Luin sunnuntaina Aamulehteä kahvin kera ja innostuin valtavasti yhdestä artikkelista. Jätin lehden kesken ja avasin koneen, jotta pääsin keskustelemaan aiheesta lisää. Avattuani Twitterin silmiin osunut linkki johdatti uudelle välilehdelle. Sieltä sain idean, jonka vuoksi avasin sähköpostin ja siellä taas oli mielenkiintoinen sähköposti, jonka vuoksi aukesi jälleen uusi välilehti. Oli sunnuntai, joten päästin irti multitaskausestoista ja pakko keskittyä -ajattelusta. Miten ihanalta se tuntuikaan. Aivot kävivät kovilla kierroksilla ja tartuin kaikkiin innostuksen aiheisiin ja heittäydyin virran vietäväksi. Sain neljässä tunnissa enemmän aikaiseksi kuin koko viikolla. Ja ennen kaikkea parempaa jälkeä.

Olen pitänyt Duracell-henkistä ajatusten säntäilyä yhtenä suurimmista heikkouksistani. Alan kuitenkin yhä vahvemmin uskoa, että se on ehkä myös yksi suurimmista vahvuuksistani. Tämä sai minut miettimään itsensäjohtamista ylipäätään. Mistä lähtien olen ollut tyrannijohtaja? Muita ihmisiä johtaessani painotan vapautta ja yhteistä visiota. Uskon ehdottomasti siihen, että alaisella tulisi olla vapaus määrittää itse työskentelytapansa. Työntekijän pitäisi kokea itse valinneensa mihin pyrkii ja miten ja mitä varsinainen tekeminen on. Jos omalla kohdallani multitaskaus ja kaaoksenomainen hyppiminen tehtävästä toiseen on minulle luontaista, miksi pakotan itseni keskittymään yhteen asiaan kerrallaan? Kuitenkin hommat tulee tehdyksi kummallakin tavalla, mutta jälkimmäinen on itselleni paljon tuskallisempi.

Opiskeluiden yhteydessä oppi paljon dialogista, erilaisista persoonista, kuuntelemisesta ja toisen nopeuteen asettautumisesta. Väittäisin olevani jo todella hyvä asettumaan keskustelussa samaan nopeuteen kuin toinen osapuoli. Välillä mennään hitaasti ja pohditaan asioita rauhassa. Toisinaan taas juostaan kuin kilparadalla eteenpäin tukka hulmuten. Tässäkin olen kuitenkin todennut, että pidemmän päälle se käy tuskalliseksi. Lähimpien työkavereiden olisi hyvä olla edes jotenkin samassa tahdissa. Ja täytyy myöntää, että on myös hyvä, kun kotoa ja ystävistä löytyy ihmisiä, joiden seurassa ei aina tarvitse olla niin järkevä, kohtelias ja looginen.

Huomaan hivuttautuneeni itsensäjohtamisen opeista itsensähallitsemiseen. Hillitse, hallitse, pysy aisoissa, rauhoitu. Miten tässä näin kävi ja mitä se itsensäjohtaminen oikeasti on? Luin aikoinaan Pentti Sydänmaanlakan kirjan Älykäs itsensäjohtaminen, jossa itsensäjohtamiselle on listattu seitsemän periaatetta: merkitys, fokus, aitous, uudistuminen, itsekuri, herkkyys ja nöyryys. Kuitenkin itsekuri ja fokus nousevat käytännössä paljon suurempaan ja arvostetumpaan rooliin kuin muut osa-alueet. Itsekin koin ne suurimmiksi kehityskohteikseni analysoidessa omaa tilannettani reilu vuosi takaperin. Mennäänkö kuitenkin jossain pieleen, kun kuri nousee itseisarvoksi ja selättää ominaiset työskentelytavat? Aitous edellyttää kuitenkin rehellisyyttä itselleen ja kova itsekuri rokottaa helposti myös herkkyyttä.

Merkitys: etsi elämäsi syvempi merkitys (pysähdy)
Fokus: keskity olennaiseen ja elä yksinkertaisesti
Aitous: ole aito ja rehellinen itsellesi
Uudistuminen: ole rohkea ja uudistu jatkuvasti
Itsekuri: älä anna periksi ja ole kärsivällinen
Herkkyys: herkkyydet ovat ikkunoita maailmaan
Nöyryys: tunnista keskeneräisyytesi

Yksi suosituimpia mantroja menestyneiden ihmisten ihannoinnissa on tavoitteiden merkitys. Pitäisi tehdä pitkän tähtäimen tavoitteita ja kirkastaa visio. Pitäisi päivittäin keskittyä tavoitteisiin ja mieluiten luoda myös viikolle ja päivälle omat tavoitteet. Tähänkin koitin itseäni pakottaa, mutta totuus on, että vapaus on niin paljon mukavempaa. Mietin kyllä, mitä toivon elämältäni ja missä toivoisin olevani esimerkiksi viiden vuoden päästä. En kuitenkaan aseta liian tarkkoja tavoitteita saati sitten mitään mitattavia lupauksia. Sydänmaanlakka toteaa kirjassaan loistavasti: ”Luota, että kaikki tärkeät asiat elämässäsi tapahtuvat ajallaan.” Suosittelen lukemaan myös Elina Ruuskasen blogikirjoituksen tavoitteiden sokaisevasta vaikutuksesta.

Oliko tämä nyt loppujen lopuksi oodi vapaudelle? Ehkäpä.

Selina Kustula