Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, syntyykö siitä ääni? Tuo ikivanha arvoitus tuli mieleeni Princen kuoleman yhteydessä. Kuolema ei hetkauttanut minua mitenkään, koska en ole musiikki-ihmisiä, eikä mieleeni tullut ainuttakaan Princen biisiä. Huomasin kyllä nopeasti, että hyvin moni muu koki Princen kuoleman suurena uutisena. Somessa tuli vastaan erilaisia päivityksiä, joissa viitattiin Princen biiseihin tai jaettiin Princestä tehty gif. Jotkut jopa summailivat tämän vuoden puolella kuolleita suuria ihmisiä.

Hesari uutisoi, että Prince yllätti myös kuolemallaan (HS 23.4.2016). Artisti ei sinänsä kiinnosta minua, mutta artikkelissa nostettiin esiin mielenkiintoinen seikka. Viimeisinä vuosinaan Prince teki kovasti töitä hallitakseen sitä, miten hänen musiikkiaan levitettiin netissä.

”Prince taisteli levy-yhtiöiden ja kustannusyhtiöiden valtaa vastaan ja ja pyrki asemaan, jossa taiteen tekijä voi määrätä mahdollisimman tarkasti, miten hänen työnsä tuloksia myydään ja levitetään. Sopimuksiin liittyvien erimielisyyksien keskellä hän turvautui omintakeisiin ratkaisuihin.”

Kuultuani Princen kuolemasta, tajusin, etten muista ainuttakaan biisiä, vaikka nimi ja naama olivat tuttuja. Yritin löytää YouTubesta ja Spotifysta tiettyjä musiikkivideoita ja biisejä siinä onnistumatta. Eipä tultu tutummiksi etsintöjeni jälkeenkään. Mietinkin, olisiko Princen maine laajempi ja pitkäkestoisempi, jos hän ei olisi taistellut levy-yhtiöitä ja kustannusyhtiöitä vastaan niin kovasti. Vaikuttaisiko hänen musiikki useampiin ihmisiin?

Tänä päivänä menestykseen vaikuttaa entistä enemmän näkyvyys ja tunnettuus. Netin kautta tavoittaa koko maailman ja oman osaamisen ja tunnettuuden tuotteistaminen osataan jo aika hyvin. Seuraajilla on merkitystä. Tästä hyviä esimerkkejä löytyy vaikkapa ammattibloggaajista, artisteista ja jopa pienpanimoista. Tästä huolimatta meillä on paljon aloja, jotka nojaavat apurahoihin, tukiin ja sponsorointiin. Esimerkkejä löytyy etenkin teatterin, kirjallisuuden, kuvataiteen ja elokuva-alan parista. Korjatkaa, jos olen väärässä! Ei ole heittää mitään tilastoja kehiin.

Kun David Bowie kuoli tammikuussa, sosiaalinen media täyttyi hänen hienoimmista kappaleistaan ja konserttivideoistaan. Princen aikaista poismenoa surraan muutamalla yleisön joukosta kuvatulla konserttitaltioinnilla ja uutisvideolla.

Hän olikin viimeisiä mystiseksi jääneitä supertähtiä. Hän ei päästänyt tiedotusvälineitä lähelleen, eikä lähtenyt näyttäytymään sponsorilakanan eteen silloinkaan, kun menot olivat suuremmat kuin tulot.

Princeä käsittelevä artikkeli piirtää kuvan vapaasta ja omaehtoisesta taiteilijasta. Tunnistan saman piirteen monissa luovan alan tekijöissä. Halutaan pysyä lahjomattomina ja erilaiset sponsorit aiheuttavat usein myös pelon siitä, että rahoittajat alkavat vaatimaan asioita ja vaikuttamaan taiteilijan toimenpiteisiin. Omaa tekemistä ei haluttaisi liiaksi kaupallistaa. Ymmärrän huolenaiheen. Erilaiset yhteistyöt, näkyvyys ja teosten vapaampi jakaminen tuovat kuitenkin mukanaan paljon hyvääkin.

Raha mahdollistaa paljon asioita, mutta oman tekemisen tuotteistaminen ja kaupallistaminen tuovat myös suuremman yleisön. Banksy totesi: ”Art should comfort the disturbed and disturb the comfortable.” Ihmiset tekevät taidetta eri syistä. Kuitenkin, oli syy mikä hyvänsä, taide useinmiten vaatii yleisön. Vai onko taidetta ilman taiteen kokijaa? Musiikkia ilman kuuntelijoita, teatteria ilman yleisöä, kirjallisuutta ilman lukijoita?

Mitä Prince loppujen lopuksi saavutti yrityksillään rajoittaa musiikkinsa nettijakelua? Ehkä joitain dollareita enemmän levymyyntiä. Olisiko hän taiteilijana päässyt vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja pidempään, jos hänen musiikkinsa olisi saanut elää netissä vielä paljon pidempään kuin hän itse. Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, syntyykö siitä ääni?

Nyt täytyy puhua pari sanaa onnellisuudesta. Luvassa ajatuksenvirtaa eri kanteilta. Koittakaahan pysyä matkassa.

Ensimmäinen onnellisuuden este on mielestäni stressi. Omalla kohdallani olen huomannut sen aiheuttajan olevan turha perfektionismi ja asioiden yliajattelu. Elämäni uusi motto, ohjenuora ja tukipylväs on kerrassaan mainio Mark Mansonin kirjoittama artikkeli: Subtle Art of Not Giving a Fuck. Suosittelen. Varsinkin, jos tulee ajateltua, että pitäisi olla tietynlainen tai asiat kuuluisi hoitaa juuri oikealla tavalla. Oikeastaan se ei ole kauhean uusi minulle. Varmaan vuosi sitten luin ensimmäisen kerran ja palaan siihen aina, kun meinaan itse aiheuttaa itselleni stressiä. Suosittelen varsinkin niille, jotka työskentelevät välillä vähän liiankin huolettomien ja spontaanien ihmisten parissa. Toimii myös silloin, kun kyseessä on vaikkapa oma poikaystävä. Kröhöm…

Tiedättekös kaikki hienot lainaukset ja sanonnat, joita nykyihminen tuntuu rakastavan etenkin somessa. No, jotkin lainaukset vaan jää päähän ja ihan hyvästä syystä. Omalla kohdalla yksi vanha hyvä on ”kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan.” Niin se vaan menee. Seuraavaksi sanon itselleni, että kaikesta on tähänkin asti selvitty, joten miksei selvittäisi jatkossakin. Proakatemialla hieman samaan ajatukseen suosikkilauseeni on ollut ”Luota prosessiin.” Toimii tuokin hienosti. Olen myös kehitellyt stressierkkien kanssa keskustellessa järkeen vetoavan taktiikan. Kaikki ei nimittäin ihan vaan automaattisesti luota sokeasti. Tämä logiikkaan vetoava mantrani voisi olla nimeltään ”Five times of So What”. Kun siis jokin stressaa, kysyn kysymyksen: ”Mikä on pahinta, mitä siitä voisi seurata?” Harvemmin se pahin nyt niin kamala asia on. Jatkokysymyksenä mietitään, että mitäs sitten. Onko sillä niin väliä? Onko se loppujen lopuksi niin paha? Tätä sitten vaan kysellään niin kauan, että järkikin sanoo, että tästä kyllä selvitään. Yleensä perfektionismin, tarkkuuden ja varmuuden suuntaan on helpompi säätää ajatuksiaan takaisin kuin tuonne hullunrohkean luottamuksen suuntaan

Se stressistä. Mites sitten onnellisuus ylipäätään. Miksi on niin tyytymätön olo jatkuvasti? Kotona odotti nytkin ihana mies nukkumasta sohvalla, koira hyppimässä onnesta ja kämppäkin on kuin pieni unelma suoraan 20-luvulta keskellä Tampereen keskustaa. Kädessä on tradenomin paperit maailman parhaasta koulusta ja elämä edessä. Kaksi huippumielenkiintoista projektiakin on nyt käsillä. Miksi silti tuntuu vähän onnettomalta? Mikä tässä mättää? Ikäisteni kanssa keskustellessa olen huomannut samankaltaista epäonnellisuutta. Periaatteessa kaikki hyvin ja juuri niin kuin toivoikin, mutta silti ei ole mitenkään erityisen onnellinen olo. Juuri kun tätä pähkäilin illan, Noora Toivo linkittää Facebookiin: Why Generation Y is unhappy. On muuten sekin yhdestä suosikkiblogistani, Wait But Why:sta.

Artikkeli esittelee yksinkertaisen laskutoimituksen onnellisuudesta. Onnellisuus on todellisuus miinus odotukset. Baby Boomers -sukupolvea edeltänyt sukupolvi koki toisen maailmansodan ja suuren laman. Tavoitteet ja unelmat keskittyivät taloudellisesti vakaaseen ympäristöön. Tällä mentaliteetilla kasvatettiin seuraava sukupolvi. Vakaan ja turvallisen uran luominen oli kaikki kaikessa ja se saavutettiin vain kovalla työllä. Ennennäkemätön taloudellinen kasvu johti siihen, että odotukset ylittyivät. Onnellisuuslaskuopin mukaan siis todellisuus oli parempaa kuin odotukset. Tämä johti positiiviseen ja optimistiseen ympäristöön, johon Y-sukupolvi syntyi. Ja nyt päästään asiaan.

Sukupolvemme on huomattavan tavoitteellinen, eikä ajatus urasta keskity enää vakaaseen taloudelliseen tilanteeseen. Me haluamme toteuttaa itseämme. Uskomme vahvasti pystyvämme mihin vain, eikä ole roolia, johon emme voisi päästä. Tsekatkaapa tuosta artikkelista, kuinka internetistä löytyvien fraasien ”a secure career” ja ”a fulfilling career” määrä on muuttunut vuosien mittaan. Ero on huima. Hauska myös huomata, kuinka ”follow your passion” -fraasin käyttö on moninkertaistunut 20 viimeisen vuoden aikana. Tämä sukupolvi,  meidän sukupolvemme, uskoo vahvasti omaan erinomaisuuteensa. Jokainen meistä kuvittelee yksilönä olevansa jotenkin parempi, kauniimpi, ainutlaatuisempi ja erikoisempi kuin muut. Loistava ura on kuin itsestäänselvyys, pitäisi vain päättää, mihin suuntaan lähteä.

Kaikki tämä naurattaa, koska se on niin totta. Maksamme innoissamme kalliista seminaareista, joissa onnistujat kertovat ilosanomaa menestyksestä ja upeista mahdollisuuksista. ”Voit olla mitä vain. Pystyt mihin vain.” Puhutaan tavoitteista, unelmista, visioista. Työn tulee olla hauskaa ja ajatuskin vain rahan vuoksi työskentelystä tuntuu vieraalta. Nauran, koska olen yksi näistä ihmisistä. Pohdin muulloinkin kuin vuoden vaihtuessa tavoitteita. Pääsinkö aiempiin? Minne nyt? Mitä vaaditaan? Miksi en onnistuisi? Mitä haluan elämältäni? Miten olen onnellisin? Onhan tavoitteeni tarpeeksi suuria?

Ollaanpa siis raa’an rehellisia. Minä kuvittelen olevani keskivertoa parempi ja välkympi ja monipuolisempi ja kaikin puolin ihana. Olen myös varmasti useammankin kerran sanonut ääneen, että nyt pitäisi vain päättää, mitä teen elämälläni. Menestyminen on kuin itsestäänselvyys. Suosikkisanontani tänä syksynä on ollut ”You get what you tolerate.” Voisiko tätä ajatteluani paremmin tiivistää yhteen lauseeseen? Kuka minut on saanut näin hullun itsevarmaksi ja optimistiseksi? Ehkä kaikki ihmiset ympärilläni. Tutut ja tuntemattomat. Nyt on aika positiivista suhtautumista ilmassa, vaikka muuta tunnutaan väittävän. Optimistisen asenteen lisäksi huomaan pitäväni vanhemmille sukupolville itsestäänselviä asioita aivan kummallisina. Tekisinkö oikeasti töitä vain ja ainoastaan rahan vuoksi? Olisin yrityksessä, jossa ihmisiä motivoidaan rahan avulla? Kuulostaa joltain satuolennolta tuollaiset yritykset. Miten ne edes voivat säilyä hengissä? Jep, tällainen kupla minulla on.

Aloin miettiä. Artikkeli ja tämä koko onnelisuusaihe laittoi pohtimaan tavoitteita. Aiemmin ystävieni kanssa aiheesta keskustellessa nostimme esiin tunteen tavoitteen saavuttamisesta. Harvemmin siitä kauhean pitkään jää tuntemaan yletöntä onnellisuutta tavoitteen saavuttamisesta. Päähän nousee pikemminkin kysymys, mitä seuraavaksi? Tavoitteet eivät jostain syystä helpota tyytymättömyyden tunnetta lainkaan. Pitäisikö tavoitteiden asettaminen unohtaa kokonaan? Onko se paljon puhuttu hetkessä eläminen avain onneen? En ainakaan itse pysty kuvittelemaankaan elämää, jossa en edes jossain määrin eläisi tulevaisuuden tavoitetta varten.

Ehkä sukupolveni kirous on olla jatkuvasti tyytymätön ja jahtaamassa seuraavaa tavoitetta. Tai ehkä se ei ole kirous lainkaan. Voisiko olla, että onnellisuuden kaava tälle sukupolvelle on tavoitteiden jatkuva kasvu sitä mukaan, kun niistä tulee todellisuutta.

”Here’s my advice for Lucy:

1) Stay wildly ambitious.  The current world is bubbling with opportunity for an ambitious person to find flowery, fulfilling success.  The specific direction may be unclear, but it’ll work itself out—just dive in somewhere.

2) Stop thinking that you’re special.  The fact is, right now, you’re not special.  You’re another completely inexperienced young person who doesn’t have all that much to offer yet.  You can become special by working really hard for a long time.

3) Ignore everyone else. Other people’s grass seeming greener is no new concept, but in today’s image crafting world, other people’s grass looks like a glorious meadow. The truth is that everyone else is just as indecisive, self-doubting, and frustrated as you are, and if you just do your thing, you’ll never have any reason to envy others.”

// Tämän blogitekstin valokuvat ovat eräältä Kokkolan matkalta, jolloin valvoin ystäväni Hennan kanssa aamuun ja ajoimme kukkulalle katsomaan auringonnousua. Tuolloin tunsin itseni todella onnelliseksi. Kamerana toimi Lumia 930.

ENG// Happiness. WTF. Check this out.

On tapahtunut paljon. Kasvua ja muutoksia. Joskus tulee aikoja, jolloin muuttuu paljon. Välillä aivan ihmettelee, miten täysin erilainen ihminen voi olla yhden vuoden jälkeen.

Vuosi sitten pysähdyin samalla tavalla kuin nyt tutkimaan, missä mennään. Hassua, miten voikaan elää yli 20 vuotta pysähtymättä todenteolla katsomaan omaa elämäänsä. Vuosi sitten takana oli ensimmäinen vuosi Proakatemialla. Koko elämä oli pyörähtänyt ympäri. Olin löytänyt itsestäni määrätietoisuuden ja rohkeuden – toivottavasti myös nöyryyden ja itsekkyyden sopivassa suhteessa. Sen vuoden jälkeen minua on ohjannut vahvasti suuret tavoitteet ja vahva usko, että ihminen pystyy mihin vain tahtoessaan.

Tämä kevät on kuitenkin muuttanut minua jälleen. Ehkä se vaatiikin ensin rakastumisen kiireeseen, työhön ja itsensä kehittämiseen, jotta voi myös herätä rakastamaan rauhallisuutta ja pysähtymistä. Olen viime aikoina pohtinut paljon pinnallisuutta, kuluttamista, elämyksiä ja kokemuksia.

Olen aina kiintynyt helposti tavaroihin ja rakastanut kauniita asioita. Nyt se kuitenkin tuntuu aika hullulta, kun katsoo ympärilleen ja miettii, mihin rahansa on käyttänyt. Vähän jopa hirvittää, kuinka paljon määrittelemmekään itseämme ostamisen kautta, eikä mikään riitä. Mitään täältä ei kuitenkaan viimeisenä päivänä mukaansa saa. Muistot, elämykset ja kokemukset sekä ystävät, joiden kanssa ne jaetaan ovat paljon arvokkaampia. Kun raadamme tehdäksemme lisää rahaa, jotta voimme ostaa lisää tavaroita, menetämme jotain paljon tärkeämpää.

Saa nähdä kauanko mun maailmaa rakastava vaihe kestää, mutta ainakin jotain on pysyvästi muuttunut. Työorientoitunut luonteeni ei ole koskaan johtunut rahanhimosta vaan pikemminkin haaveesta jonkin suuren luomisesta sekä ihmisiin vaikuttamisesta. Tavoitteiden keskellä tulisi kuitenkin muistaa pitää nykyhetkikin mielessä.

Nyt uskon löytäneeni hieman tasapainoa tulevaisuuden ja tämän hetken välille. Vaikka suhtaudunkin intohimoisesti tavoitteisiin, täytyy muistaa tehdä myös matkasta sinne nautittava ja onnellinen. Ja tällä hetkellä on erittäinen onnellinen olo.

Kuvat Kroatian Splitistä ensimmäiseltä kunnon lomamatkaltani vuosiin. Pari päivää ennen palamista.

// Right now feeling quite peaceful and good about my life. No rush even though there’s tons of work to do. Pictures taken in Split, Croatia where I spent my first real vacation in years.