Eipä ole tullut aikoihin kirjoitettua lukuhaasteen etenemisestä. Inspiroiduin nyt #NBForum2017-twiittejä lueskellessa kuitenkin pysähtymään tiimiasioiden äärelle. Nordic Business Forumissa oli nimittäin tänä vuonna puhumassa Patrick Lencioni ja moni oli jakanutkin muistiinpanojaan Lencionin puheenvuorosta. Sisällöltään puhe oli näköjään tiivistänyt hänen kirjaansa Viisi toimintahäiriötä tiimissä.

Sain viime maaliskuussa hyvältä ystävältäni syntymäpäivälahjaksi kyseisen kirjan ja loppukesästä tuntui, että nyt on aika lukea se. Ahmin kirjan parissa päivässä. Se toimi minulle ennakkovalmistautumisena Tiimimestarit-valmennuksen viimeiselle lähijaksokerralle, jonka aiheena oli ”valmentajan karaktääri”.

Käytännössä 2013 vuodesta saakka olen aktiivisesti seurannut omaa kehittymistäni valmentavana johtajana ja pyrkinyt saamaan siihen apuja palautteen, dialogin, seminaarien ja kirjojen kautta. Lencionin teemat olivatkin hyvin tuttuja jo aiemmin kokemani ja lukemani perusteella. ”Luottamus, konfliktit, sitoutuminen, vastuu, tulokset.” Hyvin loogista. Siitä huolimatta kirjasta tarttui, ei ehkä uutta, mutta syvempiä ajatuksia monista osa-alueista.

Jäin etenkin miettimään luottamuksen syntymistä tiimissä ja kuinka tärkeää se on konfliktien syntymisen kannalta. Konfliktit taas ovat aidon sitoutumisen saavuttamiseksi äärimmäisen tärkeitä. Jos pelätään konflikteja, eli käytännössä sitä, että ollaan eri mieltä ja sanotaan se ääneen, päädytään myötäilemään tapahtuvaa päätöksentekoa. Tällöin ei koeta, että on itse ollut vaikuttamassa ja tekemässä päätöstä, mikä taas johtaa löyhään sitoutumiseen.

Luottamus on siis jälleen kerran kaiken perusta. Lencionin kirjassa tuotiin myös hyvin esiin se, ettei toista voi pakottaa luottamaan tiimiin. Jos joku ei avaudu tiimille ja kerro todellisia mietteitään, ei asiaa auta henkilön haastaminen aiheesta. ”Mitä sä oikeasti ajattelet? Kerro nyt!” Itse ainakin sorrun helposti tämän kaltaiseen malttamattomuuteen.

Toisaalta olen useamman kerran pähkäillyt, että onko luottamus kuitenkin tahdon asia. Joihinkin ihmisiin luottaa jo alle vuorokaudessa, toisiin ei vielä useamman vuodenkaan jälkeen. Toki alitajuntamme kerää kaikenlaista tietoa ihmisen käytöksestä ja yrittää sen perusteella rakentaa päätöstä siitä, voiko toiseen luottaa vai ei. Loppujen lopuksi meistä ei silti ole ennustajiksi. Emme voi tietää onko ihminen luottamuksen arvoinen. Joka tapauksessa se on uskon asia.

Huomaan myös usein, että toiset ihmiset ovat epäluuloisempia ja toiset taas haluavat uskoa ihmisistä hyvää. Väittäisin myös, että luottamus voi synnyttää luottamusta. Kun uskoutuu toiselle ihmiselle jostain henkilökohtaisesta, herättää se usein myös vastavuoroisesti luottamusta. ”Kun kerran tuo ihminen luottaa minuun noin suuresti, kai minäkin voin luottaa häneen.”

Mitä ajatuksia tai kokemuksia teillä on luottamuksesta ja sen synnyttämisestä? Aihe on todella mielenkiintoinen, koska se on niin elintärkeä toimivan tiimin kannalta. Paljon muitakin hyviä pointteja kirjassa oli, mutta tuo luottamus jäi kaikista tärkeinpänä mieleeni.

Kirja kokonaisuudessaan oli hassulla tavalla kirjoitettu – kuin kertomuksen muotoon. Yritykseen tulee uusi toimitusjohtaja töihin ja hän alkaa ratkomaan johtoryhmän tiimityöskentelyongelmia. Aluksi taistelin pääni sisällä, että vihaanko tätä tyyliä vai pidänkö siitä. Loppujen lopuksi kallistuin pitämisen puolelle, koska johtoryhmän erilaiset persoonat antavat varmasti erilaisille lukijoille samaistumispintaa ja hyvin käytännönläheisiä esimerkkejä eri tilanteista. Tarinamuotoinen kerronta oli myös hyvin helppolukuista ja ymmärrettävää. Kirjan lopussa oli vielä tietokirjamaisemmin avattu teoriaa ja miten viedä asioita käytäntöön.

Ehdottomasti siis suosittelen Patrcik Lencionin Viisi toimintahäiriötä tiimissä -kirjaa. Se on sinulta pieni panostus ajallisesti, mutta suuri palvelus tiimillesi.

Selina Kustula

#selinalukee2017-haasteessa tämä taisi olla kirja numero 9/20 :) Enköhän saa 20 kirjaa luetuksi ennen vuoden vaihdetta. Uskon niin.

Tänään valmistun TAMKin Proakatemialta yrittäjyyden ja tiimijohtamisen tradenomiksi. Tuntuu todella hienolta sanoa tuo. Eikä pelkästään sen takia, että on käynyt ammattikorkeakoulun ja tutkinto on kädessä. En oikein kuulu niihin ihmisiin, jotka ilahtuvat tittelistä tai paperista. Ylpeä olo johtuu enemmänkin siitä, että olen ottanut kaiken irti tästä ajasta ja se on ollut aika unohtumaton kokemus. Olen oppinut liiketaloudellisen osaamisen lisäksi palautteesta, työelämälähtöisyydestä, tiimin voimasta, johtamisesta, dialogista, itsensäkehittämisestä, itsensäjohtamisesta, itsenäisyydestä, itsepäisyydestä, erilaisuudesta ja ihmisistä voimavarana. Näin muutaman tärkeimmän mainitakseni.

Sen sijaan että joku minulle tuntematon ihminen suuressa viisaudessaan osoittaisi, mitä minun kannattaa opiskella ja millä tavalla opin sen parhaiten, ohjat ovat olleet omissa käsissäni. Vapaus päättää tuo mukanaan monta kysymystä, joiden ansiosta on oppinut todella paljon itsestään. Kun rajoitteet poistetaan, joutuukin kysymään, mitä oikeasti haluaa tehdä ja millä tavoin sinne pääsee. Palaute tiimikavereilta, Proakatemia-yhteisöltä ja asiakkailta on kehittänyt, haastanut ja auttanut tunnistamaan omat vahvuudet ja heikkoudet.

Luin alkuviikosta Sami Sillanpään kolumnin Hesarista otsikolla ”Elämä on oppiaine – mutta opettaako suomalainen koulu sitä?”. Se ei ole pitkä, joten suosittelen lukaisemaan läpi, vaikka kiire olisikin. Mitä tulee Sillanpään kolumnin otsikkoon, voin kyllä todeta opiskelleeni suomalaisessa koulussa, joka on opettanut minulle elämää. Vaikka opin valtavasti johtamisesta, markkinoinnista, myynnistä, työhyvinvoinnista, taloudesta ja yrittäjyydestä ylipäätään, ennen kaikkea olen Proakatemian ansiosta oppinut itsestäni.

”None of us is as smart as all of us.”

Tuntuu, ettei meinaa omaan päähän mahtua, miten paljon on parissa vuodessa ehtinyt tapahtua ja miten paljon on voinut ihmisenä kasvaa ja muuttua. Miten erilaisten ihmisten parissa onkaan tullut tehtyä töitä ja oivallettua pieniä ja suuria asioita. Miten arki on voinut maistua niin hyvältä? Kun selaa Instagramissa #proakatemia -kuvia, sitä vain ihmettelee, kuinka se voi olla arkea. Kuvista tulee samanlainen nostalginen fiilis kuin jonkin ikimuistoisen reissun kuvia katsellessa. Kuvat ovat täynnä hienoja hetkiä ja ihmisiä, joiden kanssa ne tuli vietettyä.

Mutta eteenpäin sanoi mummo lumihangessa. Tänään Incore ja Volumi juhlii yhdessä. Varokaa Tampere.

// ENG. Graduating today from the best school in the whole world.