Edellisestä blogipostauksesta on kulunut ikuisuus.

Ei oikeasti.

Todellisuudessa siitä ei ole paria viikkoakaan. Siinä ajassa on kuitenkin tapahtunut ikuisuuden edestä asioita.

Olen matkustanut Porissa, Helsingissä, Seinäjoella ja koti-Tampereella. Junalla, autolla, bussilla, veneellä ja kävellen.

Olen kohdannut ennestään tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat uskoneet ideaani, innostuneet siitä ja auttaneet sen kehittämisessä odottamatta mitään vastineeksi.

Olen unelmoinut suuria ja siirtynyt unelmoinnista toteutukseen. Se saa aikaan vatsan pohjassa hassun tunteen. Kuulemma, jos unelmat eivät pelota, ne ovat liian pieniä. Voisin väittää, että nyt on kokoluokka kohdallaan.

Olen löytänyt vierelleni pari tarpeeksi hullua, ammattitaitoista ja tehokasta ihmistä. Ja iloinnut siitä. Yksin unelmien tavoittelu on harvinaisen tylsää ja tehotonta. Paljon pidemmälle pääsee yhdessä.

Olen metsästänyt koodareita. Ja haku on edelleen päällä. Webbipuolen nerot, saa olla yhteydessä. Kolme naista etsii lisäystä tiimiin, tositarkoituksella ja nopealla aikataululla.

Olen kironnut Windows 10:n ylläriasentumista.

Olen miettinyt asiakaspalveluprosesseja, asiakaspalautteiden oikeaoppista vastaanottoa ja huonon asiakaspalvelun vaikutusta.

Olen tehnyt pitkiä päiviä.

Olen miettinyt aikatauluja, kohderyhmiä, kilpailijoita, osaamista, ansaintamalleja, tuotekehitystä, johtamista, rekrytointia… Tutkinut, selvittänyt, kehittänyt, keskustellut.

Olen oppinut valtavasti.

Olen pitänyt huolen myös vastapainosta.

Olen haravoinut, roudannut kodinkoneita, kartoittanut valaistusratkaisuja, syönyt epäterveellisesti, valvonut myöhään, saunonut ja herkutellut.

Olen mökkeillyt ja iloinnut veneestä.

Olen nauranut koiralleni, joka odotti mökillä kuistin ikkunasta tuijotellen. Kylläpä se osaakin olla hölmön näköinen otus.

Kävikin onnekkaasti ja pääsin kotiin, Tampereelle, jo puoliltapäivän. Valtavasti ihmisiä, aurinkoa ja terasseja. Ihania pikkupuoteja lankakaupoista lähtien. Laukontorilla tietysti myös torikahviloita ja ravintolalaivoja.

Kaikki suomalaiset kaupungit ovat yleensä kesäisin kauneimmillaan. Niin myös Tampere. Keskusta-asujana nuo terassit ovat erityisen kutsuvia töiden jälkeen. Tuntuu hulluudelta kokkailla sisällä, kun ihan lähellä olisi ihastuttavia ravintoloita erilaisten herkkujen kera. Ja ihmisvilinää. Korjaan, iloista ihmisvilinää.

Tulipa siinä sitten tutustuttua ensimmäistä kertaa Hookkiin, joka on yksi tamperelaisten eniten hehkuttamista ravintoloista. Nopea arvio: ihan jees.

Hyviä terasseja Tampereelta kyllä löytyy, mutta osaatteko vinkata hyviä terasseja, joista saisi myös hyvää ruokaa? Nälkäisenä pää lyö aina ihan tyhjää.

Tiistaipäivää kaikille! Ja terveiset Etelä-Pohjanmaalta. Tänään taas ajeltu edestakasin ja nyt pikkuinen kahvipaussi.

Jotenkin Tampereen keskustassa asuessa aina unohtaa, miten kauniilta tasainen peltomaisema voikaan näyttää. Pienet ruskeat ladot siellä täällä ja peltojen jälkeen rakennuksia, joissa punainen on suosituin väri. Jotain niin kotoisaa siinä on. Nykyään toki ihastelen myös hieman eri silmällä sähkölinjoja, jotka halkovat peltomaiseman poikki. Kaunista.

Kaikki kauemmaksi synnyinseuduiltaan muuttaneet voivat varmaan samaistua tunteeseen. Vanhalla kotipaikkakunnalla kaikki tuntuu jotenkin hämmentävän tutulta, mutta sitten kuitenkaan ei ollenkaan. Vanhoja taloja on purettu ja uusia tullut tilalle. Muistikuvat eivät ole tarpeeksi selkeitä, että osaisi määritellä tarkasti, mikä kaikki on muuttunut. Ehkä suurin muutos on kuitenkin tapahtunut ihmisessä itsessään. Pohjanmaalle on aina kiva tulla käymään. Tuntuu, että ihmiset ovat suorasanaisempia, naiset itsevarmempia ja luonto lähempänä.

Kuitenkin sen nostalgisen tunteen lisäksi kokemukseen liittyy aina myös muuta. Tiedän nimittäin, että huomenna kun hyppään taas junaan ja suuntana on Tampere, tämän hetken kotikaupunki, on olo taas kevyt ja hyvä. Se on kuitenkin koti se. Ainakin nyt tällä hetkellä.

Näissä mietteissä pikainen kahvitauko. Parin tunnin päästä taas työn touhuun asuntomessuille. Kalusteet tuli eilen ja iso osa saatiinkin jo koottua. Pääsen pian teillekin jakamaan kuvia :)

Vappu tuli kuin varkain. Kevät on ollut niin täynnä kaikenlaista, etten ollut ehtinyt ajatella koko vappua. Jotenkin automaattisesti päätimme sitten lähteä mökille. Onneksi!

Tavallisesti vappuuni on kuulunut erottamattomasti Tampereen vappuhulinat. Pakko kuitenkin myöntää, että nyt teki hyvää nauttia meri-ilmasta ja keskittyä fyysiseen työntekoon. Ei sen kummempaa ajattelua tai sosiaalisuutta.

Yllätin ihan itsenikin tehokkuudellani. Piha oli täyttynyt talven jäljiltä mitä kummallisimmalla roinalla. En ole vieläkään tottunut meren liikkeisiin. Hämmentävää löytää useiden metrien päästä rannasta lasipurkkeja, puolipalaneita polttopuita ja suuria kasoja kaislaa. Meri kuljettaa pihasta toiseen. Kaikkea en saanut kerättyä, mutta aika paljon kuitenkin. Vaihdettiin laituristakin muutamia lautoja.

Tuvassa keskityttiin enemmän siivoamaan syksyn keittiöremppasotkuja. Sielläkin tekemistä piisaa. Vielä pitäisi yhtä seinää kuoria, leivinuunin pinta tasoittaa ja rapata sekä listoittaa koko tupa. Niin ja keittiöstä puuttuu vielä työtaso, liesi, uuni, hyllyt ja ovet. Eipä ole ainakaan tekemisen puutetta. Keittiöremppasotkujen lisäksi raivasin kuistin tyhjäksi kaikesta epämääräisestä roinasta ja imuroinkin sen vielä. Ensi kerralla luvassa lattian hionta ja maalaus, jos lämpötila sen sallii.

Tekisi kovasti mieli kehua, että juhannukseen mennessä tuvan remppahommat on tehty ja voidaan siirtyä saunan pariin. Jotenkin en kuitenkaan usko, että se innostus on aina ihan samoissa sfääreissä kuin nyt vappuna.

Mutta eipä sen väliä. Mökillä voi tehdä hommia juuri siihen tahtiin kuin tuntuu sopivalta. Välillä keskitytään urakkameiningillä hommiin ja sitten välillä taas  veneillään enemmän.

Mites teillä? Tuoko kevät mukanaan vapaa-ajan pikkuprojekteja?

Selina Kustula

ps. Kaverit, kiinnostaisiko mökkitalkoot? ;)

Eilen oli messukokous numero kolme. Jotenkin näiden messukokouksien jälkeen pää on aivan pyörällä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Tällä kertaa puhuttiin mm. messukohteiden suojauksista. Ei nimittäin ole ihan sanomatta selvää, että yli 100 000 ihmisen jäljiltä seinät olisivat valkoiset, kaikki piensisustus tallessa ja lattiat kunnossa. Aika harva omakotitalo kuitenkaan joutuu vastaavalle kulutukselle välittömästi valmistumisen jälkeen.

Onneksi yli 40 vuoden kokemuksella asuntomessuilla alkaa nämä asiat olla rutiinia, vaikka meille kaikki onkin uutta. Suojauksiin on olemassa ratkaisuja ja ihmisten ohjaukseen hyväksi havaittuja käytäntöjä. Yksinkertaiset ”ethän koske” -laput ja ystävälliset pyynnöt vievät jo pitkälle.

Kokouksessa kuuli tarinoita erilaisista hassuista varastetuista pienesineistä (mm. suihkupää). Myös joitain seiniä on pitänyt maalata ihmisten otettua liian innokkaasti tukea tungoksen keskellä. Täytyy kuitenkin kaikkien yksityiskohtien miettimisen keskellä vetää syvään henkeä, astua askel taakse päin ja ajatella asiaa järjellä. Eihän sinne kukaan tietoisesti tule sotkemaan, tuhoamaan tai varastamaan. Ehkä satunnaiset yksilöt, mutta eiköhän niistäkin selvitä. Ja jos seiniinkin jotain jälkeä tulee, kyllä nekin siistiksi saadaan.

Messuihin siis nyt 72 päivää. Ensi viikolla pistetään pytinki sisältä kaikin puolin valmiiksi ja sitä seuraavalla on valokuvaus Dekoon ja Rakennusmaailmaan.

Breathe in. Breathe out. It’s gonna be good.

Selina Kustula

#LKVvaistotalo #asuntomessut2016