Selina: ”Sun pitäisi aloittaa muotiblogi. Tai ainakin muuntaa sun instatili semmoseksi.”
Henna: ”Ei mulla oo tarpeeksi vaatteita semmoseen.”
Selina: ”Ei sen väliä. Oot joka tapauksessa aina kauheen inspiroivan näköinen. Ja sit mä voisin ottaa susta kuvia.”
Sain ensimmäisen oman kameran ennen kuin osasin lukea. Tein kummeilleni perinteisen joululahjatoivelistan, joka oli käytännössä aanelonen täynnä kuvia leluista ja yksi kuva mustasta filmikamerasta. Kummeillani oli tapana ostaa joululahjaksi toiveistani järkevin. Samasta syystä sain edellisenä jouluna shakkipelilaudan. Niinpä lahjapapereista kuoriutui filmikamera.
Valokuvaaminen on innostanut aivan pienestä saakka. Valitettavan vähän jaksan innostua teknisten ominaisuuksien ymmärtämisestä, opettelusta ja harjoittelusta. Vilkas mieleni tarttuu ennemmin sommitteluun, tilanteeseen, valoon ja rajaukseen. Eniten olen oppinut tekniikasta valokuvauskursseilla tai kaverin kanssa yhdessä valokuvaten. En ole niin tavoitteellinen tai säntillinen, että jaksaisin yksin opetella.
Ylioppilasjuhlistani on useita satoja kuvia, mutta käytännössä minä näyn vain muutamassa, koska olin yleensä kameran toisella puolella. Se on minulle tutuin puoli. Se on turvallinen paikka, jossa pystyn olla luova ja tarkkailla sekä hallita ja ohjata. Minun ei tarvitse luottaa kehenkään muuhun kuin itseeni ja kameraan.
Kuvatessa tulee taltioitua ihmisien eleitä, ilmeitä ja asentoja kaikessa kirjossaan. Jostain syystä olen aina suhtautunut aika tarkkaan siihen, että en kovinkaan herkästi jaa kaikkea kameraan tarttunutta esimerkiksi isolle ryhmälle. Mielestäni se on osa valokuvaajan vastuuta. Ihmisestä tarttuu vain minimaalinen osa valokuvaan ja kuva ei liiku. Se ei selitä, ei etene, ei katoa hetkessä. Valokuva on usein niin armoton.
En osaa olla kameran edessä. Rakastan kyllä esiintymistä ja huomion keskipisteenä olemista, eikä esimerkiksi Snapchattiin videolle puhuminen tuota mitään ongelmia vaan lähinnä iloa ja innostusta. Kuitenkin kameran edessä oleminen, kun kamera on jonkun muun käytössä, on aina jännittävää.
Ilahduin suuresti, kun alkukeväästä ystäväni Suvi-Marja pyysi minua kuvattavaksi. Itseään harvoin pääsee näkemään kovin etäältä ja tiesin tämän olevan minulle haaste. Yritän parhaani mukaan tehdä mahdollisimman usein ja paljon jännittäviä asioita, jotta jännittävät tilanteet olisivat ehkä vähän vähemmän jännittäviä. Kuvattavana oleminen olisi ihan eri tavalla epämukava ajatus minulle.
Järjellä kuitenkin perustelin itselleni, että valokuvaajana on nyt ammattilainen ja ystävä, johon voin luottaa. Eikä rumaan kuvaan ole tietääkseni kukaan kuollut. Edellisenä päivänä saatoin vielä vähän panikoida Suvi-Marjalle ja kirota koko vaatekaappini, mutta pieni rauhoittelu WhatsAppin välityksellä auttoi.
Painuimme siis metsään viileänä kevätpäivänä. Edellisenä päivänä satoi kaatamalla, mutta meitä sää suosi. Taitava kaverini Mandi oli vielä kihartanut hiukseni kunnon kikkurakiharalle ja nappasin säkillisen vaatteita mukaan, jotta voi sitten pusikossa vaihtaa niin kuin mikäkin muotibloggaaja.
Kylläpä vaan jännitti silti! Huomasin vieläpä jännittäväni yllättävän paljon, saako Suvi-Marja kuvauksesta varmasti nyt irti jotain ja mitähän hän haluaisi minun pukevan ja tekevän. Ehkä tunne johtui siitä, että ammattilainen kuvaa ilmaiseksi minua, tällaista vaivaannuttavaa kuvattavaa. Pelkäsin tuhlaavani Suvi-Marjan aikaa ja toimivani jotenkin väärin. Suvi-Marja onneksi sanoi ääneen itsestäänselvyyden, että tässä nyt kuvataan ihan vaan huvin vuoksi, että ei mitään paineita :D
Kuvattavana sitten huomasinkin todella olevani erilaisessa tilanteessa, kun en hallitse lopputulosta. Voin toki ilmeillä miten vain ja vääntyä haluamiini asentoihin. Voin myös etukäteen meikata ja laittaa hiuksiani ja valita vaatteeni. Siitä huolimatta kamera ei ole minun kädessäni vaan Suvi-Marjan. Tämä saattaa kuulostaa monen korvaan hölmöltä, mutta minulle se oli iso juttu. Olen tottunut hallitsemaan tilanteita. Haluan vaikuttaa kaikkeen.
Valokuvien suhteen olen vieläpä tottunut olemaan se, jolla on valta rajaukseen ja kuvakulmaan. Se, joka varmistaa, että kuvattava on edukseen kameran edessä. Se, joka varmistaa, että epäonnistuneita ei julkaista. Nyt ohjat oli annettava jollekin toiselle. Osittain kyse on siis hallinnantarpeesta, mutta osittain myös omasta kokemuksesta. Muutama toimittaja on todistanut minulle, että minusta saa aivan järkyttäviä kuvia ja joku vielä tosissaan päättää julkaista sellaisia. Onneksi olen osannut repiä niistäkin tilanteista huumoria. Tottakai epämukavat kokemukset kuitenkin lisäävät epävarmuutta olla kameran edessä.
Naurattaa kirjoittaa tätä näin jälkikäteen, mutta nuo jännitykset olivat aitoja tunteitani ennen kuvausta. Kameran edessä sitten pikku hiljaa rentoutui. Niinhän se usein on, että tekeminen saa jännityksen katoamaan. Esiintyminenkin jännittää aina etukäteen, mutta ei sitten lavalla enää.
Loppujen lopuksi oli todella mukavaa, kun sai vain luottaa kuvaajaan ja olla kerrankin se, jonka pärstä tallentuu muistikortille. Miten mahtava tunne, kun tekee jotain aivan erilaista kuin yleensä. Enkä varmasti opi olemaan kuvattavana millään muulla tavalla kuin olemalla kuvattavana.
Huomasin monesti myös ihmetteleväni jotain asentoa tai sijaintia, että miten ihmeessä tämä voi näyttää nätiltä kamerassa ja miksi se Suvi-Marja on nyt niin innoissaan juuri tästä kohdasta. Ja tottakai se sitten siellä kameran ruudulla näytti upealta ja varsinkin viime viilausten jälkeen koneella.
Tekisi mieli riipustaa vielä pitkästi ajatuksiani parhaan kuvan valitsemisesta ja siitä, miten pitäisi aina antaa jonkun muun valita se paras kuva – miltä tuntuu katsoa omaa kuvaa ja miten eri tavoin muut sen näkevät. Nyt tulee kuitenkin jo liian pitkä tarina ja pitäisi tämän sunnuntain aikana tehdä vielä paljon muutakin, joten pistetään tästä nyt poikki.
Kertokaas omia ajatuksianne kuvattavana olemisesta. Kummalla puolella kameraa viihdytte paremmin? Samaistuitteko yhteen tuntemuksiini?
Selina Kustula
Kuvat: Suvi-Marja Tuulia
Asia, joka en uskonut koskaan olevani: yliopisto-opiskelija. En ole koskaan kaivannut itselleni maisteritutkintoa tai nähnyt yliopistoa itselleni sopivana paikkana. Täällä sitä kuitenkin nyt ollaan. Ainakin vähäsen. Työ on edelleen ykkönen, mutta siinä sivussa opiskelen tietojenkäsittelytieteitä Tampereen yliopistossa. Mitenkähän tässä näin kävi.
Ensimmäinen viikko alkaa olla lopuillaan ja tutuksi on tullut 2,60 maksava lounas, ainejärjestön toimiston kahvi ja jotenkuten joitain ihmisiä. Ehkä innostavinta tähän mennessä on ollut tulevien kurssien sisältöjen ihmettely, sivuainepähkäilyt ja erilaiset ihmiset. En malta odottaa, mitä kaikkea voinkaan päästä oppimaan.
Samalla tottakai olen aivan kauhuissani, että sopiiko tällainen opiskelutyyli lainkaan itselleni. Motivoiko se? Onko tarpeeksi käytännönläheistä? Onhan tarpeeksi nopeaa/hidasta? Pystynkö tähän lainkaan? Ja ennen kaikkea, miten sovitan sen yrittäjän arkeeni?
Mutta kyllä optimisti minussa elää edelleen. Asioilla on tapana järjestyä ja niin pois päin. Tähän vielä viikon totaalinen nollaus väliin (also known as loma) ja olen valmis mihin vain.
Selina Kustula
// Kuvat mahtavalla Samsung Galaxy S8 Plussalla! It’s amazing. Ja näin aurinkoista oli viikko sitten, vaikka saikin olla jo villapaita päällä.
Selina: ”Hei, anteeks! Osaisitkohan sanoa, mistä me löydettäis kahvia? Siis niiku… kahvila?
Mies: ”No, nyt ootte kyllä pulassa, kun etsitte Itä-Pasilassa kahvia. Olutta kyllä ois.”
”Siihen on toki monta syytä[, miksi luen]. Yksi tärkeä on se, että kirjan lukeminen on minulle rauhoittava kokemus, aikaa poissa ruuduista ja poissa arjen hälinästä ja poissa oman navan ympällä pyörimisestä ja poissa henkilöbrändäyksestä. Kirja on portti jonkun toisen mieleen ja matka hänen saattelemanaan jonnekin sellaiseen paikkaan, jonne en muuten koskaan voisi mennä. Tai se voi olla jonkun maalailema selitys maailmasta tai jostain ilmiöstä, jota en tunne. Kirja on paikka, jota voin tutkia rauhassa ja voin muodostaa siitä oman mielipiteeni ja kuvitella sen osan mitä ei ole suoraan riveillä. Se on keino välittää tunteita, kokemuksia, ajatuksia, tapahtumia, taitoja ja oivalluksia vuosien ja vuosisatojenkin päähän, kääntäjien ansiosta toiselle puolelle maailmaa ja toiseen kulttuuriin.” – Marko Suomi
Voi kyllä. Viime aikoina olen matkustanut Amerikkaan piirroselokuvien alkuvaiheisiin, sodan ajan opetusvideoihin, 1900-luvun alkuun ja siitä eteenpäin, nuoren Walt Disneyn kokemiin pettymyksiin, menestyksiin ja menetyksiin. On ollut ällistyttävää huomata, miten suuri vaikutusvalta Mikki Hiiren isällä on ollut. Valtion päämiehet kääntyivät Disneyn puoleen. Tai kuinka Disney joutui pettymään työntekijöihinsä, mutta osasi myös olla armollinen. Kuinka hän keräsi ympärilleen valtavasti osaamista ja johti ihmisiä ja piti kiinni visiostaan.
Sattumalta tulin tässä Walt Disneyn elämänkertaa lueskellessa katsoneeksi myös dokumentin Selfridges-tavaratalon perustajasta Harry Gordon Selfridgestä. (Kiitos vinkistä Ani.) Heti sen perään aloitin Netflixin sarjan samaisesta miehestä: Mr. Selfridge. Selfridge eli 1858 – 1947 ja Walt Disney eli 1901 – 1966. Jonkun verran mennään siis päällekäin ja se näkyykin Walt Disneyn elämänkerrassa ja Mr. Selfridge -sarjassa esimerkiksi liittojen ja sodan vaikutuksina. Todella mielenkiintoista matkustaa ajassa taaksepäin tällaisten bisnesmiesten tarinoiden kautta.
Korostuu myös se miten pienen hetken normaali on tämän hetken normaali. Disney sai kokea television vaikutuksen elokuvateattereihin. Oli myös aika, jolloin täyspitkä piirroselokuva oli mullistava ajatus, johon ei uskottu. Ja meikkien laittaminen esille Selfridgen tavaratalossa oli aivan pöyristyttävä ehdotus. Eihän kukaan kunniallinen nainen käyttäisi poskipunaa ja hajuvedenhän pitäisi olla naisen suuri salaisuus, ei julkisesti näytillä tiskillä. Eikö niin?
Ainut pysyvä on muutos.
Selina Kustula
#selinalukee2017
// Alun lainaus on Marko Suomen blogitekstistä: Näin luen paljon kirjoja vaikka ei ole aikaa. Iso suositus!
// Kuvat Tampereen Etelärannasta, Tönöltä. Riippumatot <3
