”Nyt vain rentoudut.”

Helpommin sanottu kuin tehty. Kun työkiireet, sosiaaliset velvoitteet ja omat intohimot käyvät sotaa kalenterin sivuilla, tuntuu tyhjä päivä ylellisyydeltä. Silloin tulisi rentoutua ja nauttia omasta ajasta.

Mitä ihmettä se tarkoittaa käytännössä? Keskustelimme kavereiden kanssa rauhoittumisen ja rentoutumisen vaikeudesta, joka ei yllättäen ollutkaan kaikille tuttu ilmiö. Valitettavasti nykyään taidetaan katsoa enemmän kieroon sitä ihmistä, joka paljastaa jättävänsä työt töihin ja nauttivan vapaa-ajalla stressittömyydestä.

Itse voisin jakaa vapaa-ajan toiminnan kahteen kategoriaan: suorittava ja rauhoittava. Suorittavassa on se hyvä puoli, että ajatukset kohdistuvat pois töistä – oli se sitten remonttiprojekti, tavoitteellinen urheilu tai itsensäkehittäminen.

Tunnistan itsessäni tarpeen tämänkaltaiseen harhauttavaan toimintaan, koska aivot eivät kovinkaan helposti lepää. Lisäksi olen luonteeltani kehittäjä. Haluan muuttaa, kehittää, kasvattaa, kohentaa, parantaa. Nojaan tulevaan ja näen enemmän mahdollisuuksia muutoksessa kuin kaipuuta pysyvään ja tasaiseen. Ajoittain kuitenkin työstä rentoutuminen suorittamalla menee yli.

Tuntuu, että läkähdyn kaiken sen alle. Kun irtaudun yhdestä suorittamisesta, tartun seuraavaksi vapaa-ajan to do -listaan. Tässä kohtaa olisi hienoa ”vain rentoutua”. Ei varmaan ihmekään, kun meditaatio, midfullness sun muut nostavat päätään, kun perus oleminen tuntuu pahalta. Varmaan aika moni muukin päätyy turruttamaan itsensä Netflixillä, roskaruualla, alkoholilla, you name it. Turruttaminen on tässä kohtaa mielestäni juuri oikea sana, koska harvemmin siitä oikeasti virkeä ja levännyt olo seuraa.

Olen myös viettänyt useamman loman lähinnä stressaantuen entistä enemmän. Takaraivossa kolkuttaa ajatus kasaantuvista töistä ja ratkaisemattomista ongelmista. Muistan kerran nauraneeni startup bootcampin jälkeen, että aivan kuin olisin ollut rentouttavalla lomalla. Silloin käytimme neljä päivää yrityksemme keskeisimpien kipukohtien ratkaisemiseen useiden sparraajien avustuksella, söimme hyvin ja yövyimme hotellissa. Asiat tuntuivat selkeytyvän ja helpottuvan, mikä tuotti siinä hetkessä enemmän stressinlievitystä kuin mikään muu.

Olisi ihana tarjota joku sopiva cocktail rauhoittavaa ja suorittavaa vapaa-ajan tekemistä, jolla ylivirittynyt olotila saadaan laukeamaan ja stressi katoamaan. En ole sellaista vielä löytänyt. Ehkä paras keinoni on toistuvasti tehdä töitä sen eteen, että suhtautuu työhönsä oikealla tavalla. Tarvitsen sopivassa suhteessa vapautta ja järjestystä sekä vastuullisuutta ja hällä väliä asennetta. Pyrin myös muistamaan, että minä en ole sama asia kuin työ, jota teen tai asiat, jotka saan aikaiseksi. Se ei määrittele minua.

Tämän blogitekstin kuvitus on kesältä 2017, kun onnistuin pysähtymään ja rentoutumaan ystäväni Hennan luona Helsingissä. Näitä kuvia katsoessa palasi tämä aihe mieleeni. Tämä viikonloppu menee taas Hennan luona ja toivottavasti yhtä mukavissa tunnelmissa :)

Selina Kustula

Tekisi mieli kirjoittaa sellainen blogiteksti, jossa jauhan vain itsestäni.

Selittää ensin, mitä kaikkea on tapahtunut ja sitten pohtia, mitä itse ajattelen omista kuulumisistani ja vähän märehtiä, mitä muut siitä ajattelevat ja kaiken lisäksi vielä miettiä, mitä itse ajattelen siitä, mitä muut ajattelevat.

Mutta ketä se sellainen kiinnostaa. Sitten voisin miettiä, miksi pitäisi kiinnostaa, mikä muita kiinnostaa. Ympäri, ämpäri, saman aiheen eli itseni parissa.

Lopuksi voisin pohdiskella, oliko aiheen käsittely säälittävää, turhaa, tekstimuotoista melusaastetta. Ja sitten väkisin vääntää jonkin vitsin tyngän loppuun, jotta ei vaikuttaisi niin ankealta. Ankeus kun on pahasta.

Iloista ja aurinkoista marraskuuta.

Naurahdin nähdessäni siskoni päivityksen somessa. Hän tuumaili, että on viimeksi 2012 ollut ulkopuolisella töissä. Yrittäjyys ja freelancer-hommat on siis arkea silläkin suunnalla. Sisko myös tuumaili, että ehkä sekin jännittää, että kerrankin ei ole päävastuussa. Päivitys olisi voinut yhtä hyvin olla minun kirjoittamani.

Aivan samoja lauseita selitin kavereilleni muutama kuukausi sitten. Miten outoa oli ajatella, että joku muu on vetovastuussa ja mulla on oikeasti pomo. Niin ja sekin vielä, että olen töissä jollakin muulla kuin itselläni. Viime kerrasta oli kulunut jo melkein viisi vuotta.

Ei ehkä aivan samanlaisia tunteita herää uuden työn parissa kaikilla, mutta yhä useammalle yrittäjyys ja freelancer-hommat ovat se normaali työ. Työelämä todella on muuttunut ja muuttuu koko ajan.

Omat tuumailut koskivat vain kolmen kuukauden väliaikaista pestiä, joten sitä ollaan jo takaisin tutuilla vesillä itse itseni valtiaana. Puolensa ja puolensa. Juuri nyt tämä tuntuu hyvältä.

Selina Kustula

PS. Kuva Agaeten kylästä Gran Canarialta.

”Just do it. Learn it while you are doing it.”
”Say YES.”
”Be brave. Challenge yourself.”
”If your dreams don’t scare you, they are not big enough.”

Paljon motivaatiopuheita kuunnelleena ja erilaisella tiivistelmillä itseäni tsempanneena olen elänyt kuin minua on opetettu. Olen aina ajatellut, että asioilla on tapana järjestyä ja kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan. Olen luottanut prosessiin ja uskaltanut hypätä. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan.

Se mikä ei tapa se vahvistaa. Se myös sattuu helvetisti.

Eikä siitä kivusta aina vahvempana ulos tulla. Se jälkeen-kuva saattaa olla paljon hauraampi, pelokkaampi ja varovaisempi. Sen kanssa saattaa joutua työskentelemään vielä pitkiä aikoja, jotta tuo kantapään kautta kerätty oppi muuttuisi vahvuudeksi.

Mieleeni tulee ehkä 10 päätöksenpaikkaa, jotka ovat olleet tuollaisia hyppyjä, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi elämäni suuntaan. Jälkikäteen on tietysti helppo jossitella, miten helppo ja tasainen elämä olisi ollut, jos olisi valinnut sen turvallisemman ja niin sanotun helpomman vaihtoehdon.

Olisinko silloin tasapainoisempi? Olisinko positiivisempi? Innostuisinko edelleen yhtä helposti kuin aikoinaan? Vai olisinko vain naiivi ja osaamaton? Olisiko näkökulmani suppeampi? Olisinko tapoihini juurtunut ja tylsistynyt?

Kuvat: Suvi-Marja Tuulia

Pää on aivan pyörällä, kun mietin sivuaineita ja maisterivaihetta ja kaikkia opiskeluun liittyviä valintoja. Mihin suuntaan haluan ammatillista osaamistani ja elämääni viedä? Syvennänkö minulle ennestään vahvoja osa-alueita vai laajennanko osaamistani?

Tavoilleni uskollisesti otin paperin esiin ja aloin selvittää sotkua kirjoittamalla ja piirtämällä. Mistä oikeasti innostun ja kiinnostun? Mikä motivoi ja koukuttaa? Mikä vie mennessään? Minkä parissa voisin viettää loppuelämäni? Lopulta yläteemat tiivistyivät neljään aiheeseen.

ART
COMPUTER SCIENCE
PEOPLE
BUSINESS

Mark Manson kysyy eräässä blogitekstissään: ”What is true about you today that would make your 8-year-old self cry?”Aina välillä mietin tuota(kin) kysymystä. Voiko olla, että meidän syvin sisin määrittyy jo hyvin varhaisessa vaiheessa? Vaikka kuinka kasvan, opin ja koen kaikenlaista, pysynkö loppujen lopuksi kuitenkin hyvin samanlaisena? Välillä ehkä jokin osa minusta unohtuu tai jää jonkin elämäntilanteen tai ihmisen jalkoihin, mutta pian laiva taas keikahtaa suoraan tai hieman toiseen suuntaan kallelleen.

Pieni Selina oli kiinnostunut tietokoneesta, taiteilusta, elokuvista ja ihmisistä. Isäni opetti 9-vuotiaalle minulle yksinkertaisimmat html-koodit, jotta sain Jyrki.comin profiiliini kuvia lisättyä. Sittemmin tuli virtuaalikennelit, kuvankäsittelykilpailut (kuka muistaa blendaus-termin? :)) ja keskustelufoorumit. Oma keskustelufoorumini oli arkeni merkittävin asia ala-asteen lopun ja yläasteen alun aikana. Se oli henkireikä. Niiltä ajoilta on pari ystävää jäänyt elämääni vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Elokuvat, TV-sarjat ja taide hallitsivat yläasteen lopun ja lukion aikaa. Lukiossa muistan olleen 11 tuntia kuvataidetta viikossa. Jälkikäteen olen harmitellut vähän turhankin rentoa suhtautumistani taiteen tekemiseen.

Lukion jälkeen yritin päästä TTY:lle opiskelemaan arkkitehtuuria. Lisäksi hain TAMKiin liiketalouteen, tietojenkäsittelytieteisiin ja kuvataiteisiin, mutta niiden pääsykokeet menivät päällekkäin arkkitehtuurin pääsykokeiden kanssa. Näin jälkikäteen hymyilyttää, koska en edes muista ajatusprosessiani TAMK-hakujeni suhteen, mutta nyt ne tuntuvat niin luontevilta vaihtoehdoilta. Silloin keskityin vain arkkitehtuurin. Hain sinne kolme kertaa ennen kuin muu elämä vei mennessään.

Huolimatta kaikesta haahuilusta, mitä melkein 30 ikävuoteen on mahtunut, samat asiat kiinnostavat edelleen. Art, computer science, people, business. Business ei ehkä näkynyt lapsuudessa muuten kuin neuvottelutaitoina, periksiantamattomuutena ja uteliaisuutena, mutta eihän siltä yrittäjäperheessä voinut välttyäkään. Vasta Proakatemialla tajusin, että yrittäjyys on juuri se suuri mysteeri, jossa riittää minulle loputtomasti ratkottavaa.

Viime viikot olen ratkonut mm. tietokantojen perusteisiin liittyviä tehtäviä yliopistolla. Samalla olen näyttänyt huvittavan paljon pikkuiselta lapselta innostukseni kanssa. Asiat ovat ihanan selkeitä, kauniin yksiselitteisiä ja mustavalkoisia. Ainakin toistaiseksi. Verrattuna vaikkapa viestintään, markkinointiin ja johtamiseen tässä on hyvin vähän harmaasävyjä. Kun tehtävä on oikein, se on oikein. Yrityksien toiminnassa löytyy aina parannettavaa ja kehitettävää. Jatkuvasti on luotettava omaan intuitioon. Tottakai tämäkin tästä vielä hankaloituu ja aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta nyt nautin tästä.

Selina Kustula

Kuvat: Suvi-Marja Tuulia