Muistan, kuinka halusin lukea pikkuveljelleni kirjaa, kun olin oppinut lukemaan tavuviivoilla. Veli ei arvostanut tavutustani ja kiukutteli äitille, että Selina lukee tyhmästi. Naurattaa tuo muisto.

Muistan myös sen hetken, kun olin lukenut ensimmäistä kertaa kirjan, jossa ei ollut kuvia. Se oli muistaakseni nimeltään Aarresaari tai Aarrekartta tai Aarreseikkailu. Jotain sellaista. Ohut nuorten kirja, jossa todennäköisesti seikkaili nuoria. Olin niin ylpeä ja menin innolla kertomaan vanhemmilleni saavutuksestani.

Kummallisin lapsuuteni lukemisiin liittyvä muisto on kuitenkin ennen lukutaitoa. Meillä oli kirjahyllyt täynnä kirjoja ja olin varmaan kannen perusteella kiinnostunut yhdestä kirjasta. Istuin vihreässä nojatuolissa jalat koukussa ja ”luin”. Luin sitä itselleni ääneen osaamatta lukea. Vaihdoin sivua siinä vaiheessa, kun ajattelin, että olen varmaan lukenut sivun verran. Suurin ongelmani oli, että tarinassani oli niin paljon henkilöitä, että unohdin nimet.

Kummityttöni sai ristiäislahjaksi minulta kirjoja. Ostin hänelle muun muassa Hullunkurisen lintukirjan, joka meilläkin oli silloin, kun olin lapsi. Siskoni nauroi sen nähdessään, koska muisti sen yhtä lailla. Meidän versiossa tosin oli pari sivua revennyt. En tosin muista, ketä siitä saamme kiittää.

Roope Lipasti on listannut artikkelissaan keinoja saada lapsi lukemaan ja varmasti yksi merkittävimmistä on ajatus mallioppimisesta. ”Jos haluaa opettaa lapsen juomaan Koskenkorvaa, niin juo paljon Koskenkorvaa. Jos haluaa opettaa lapsen lukemaan, niin lukee.”

Esimerkin lisäksi uskon kirjojen näkymiseen jo varhaisessa vaiheessa. Minusta ensimmäiset kuvat kirjan kanssa on suurin piirtein sellaisia, että syön sitä kirjaa eli ikää on varmaan vuoden verran. Olen myös nähnyt kuvan, jossa iskä lukee jotain valtavaa järkälettä ja minä nukun vauvana hänen kainalossaan. Toinen käsi pitelee minua ja toinen kirjaa.

On ollut merkittävää seurata, kuinka sukulaislapset innostuvat kirjoista. Selittävät tarinoita kirjoista, jotka he muistavat, kun joku on niitä lukenut heille. Tai kuinka 2-vuotias tyttö kuskaa käsissään paksua romaania, jossa ei ole ainuttakaan kuvaa. Aikookohan hänkin keksiä tarinan päästään niin kuin minä aikoinaan?

Haastan sinut ottamaan puolikkaan A4-paperin tai muistivihkosi tai kalenterisi sivun ja summaamaan viime vuoden viidessä minuutissa. Ihan vain itseäsi varten ajatuskarttana tai listana tai miten vain. Mitä jäi mieleen? Mikä kosketti? Mikä vaikutti?

Itse huomasin, että kaikesta väsymyksestä, surusta, murheesta ja ahdistuksesta huolimatta vuodessa oli todella paljon todella positiivisia asioita. Kesällä juhlittiin kolmet häät, joissa rakkaat ystävät saivat toisensa. Jos oikein laskin, vuoden aikana oli myös viisi raskautta aivan lähipiirissäni! Ystävyyssuhteeni lähenivät entisestään ja koin paljon yhdessä ystävien kanssa. Kasvoin.

Mutta mites niiden tämän vuoden lupausten kävi? Kirjoitin viime vuonna uudenvuodenlupausten listan blogissa. Aika katsoa, kuinka kävi.

Tammikuussa en syö pizzaa lainkaan.

1.1.2017 saavuimme kotiin kello 4.00 aamuyöllä ja herättyämme vuoden ensimmäiseen päivään, tilasimme Kotipizzasta kaksi oikein rasvaista ja juustoista pizzaa. Loppukuukausi meni kuitenkin kunnialla pizzattomana.

Olen vähintään viikon ulkomailla.

Voi itku! Tämä ei toteutunut, vaikka koko vuoden haaveilimme lomasta. Se vain siirtyi kuukausi kuukaudelta. Jätimme jopa synttärilahjat toisillemme ostamatta keväällä, jotta voisimme säästää rahat lomaan. No, marraskuussa sai lykkäämiset luvan riittää ja varasimme lennot Balille tammi-helmikuun taitteeseen 2018.

Ainut ulkomaanreissuni olikin yllättäen muutaman päivän työmatka Ruotsiin, Norrköpingiin. Kirjoitin matkalla heränneistä mietteistä syyskuussa otsikolla ”What is your passion?”.

Mökin saunaremontti saadaan valmiiksi.

Apua. Pakko nauraa tälle. Ei sitä remonttia saatu valmiiksi! Kyllähän siellä saunoa pystyy ja löylyt on pehmeät ja mustat seinät upeat, mutta ikkuna on vielä vaihtamatta ja remontti vähän laajeni pukuhuoneen puolelle. Hommat siis jatkuvat ensi kesänä. Pääsisinpä jo mökille.

Luen vähintään 12 kirjaa, jotka eivät ole tietokirjoja.
Luen vähintään 5 kirjaa, jotka voi laskea tietokirjoiksi.

Vuoden 2017 kirjahaasteesta kirjoitin pidemmin tammikuun lopulla. Tietokirjoja on tullut luettua reippaasti yli tuon viiden, mutta kaunokirjallisuus on jäänyt vähemmälle. Edelleen tuntuu helpommalta ja nopeammalta lukea tietokirjallisuutta. En oikein tiedä, miksi. Olen kuitenkin todella iloinen siitä, että lukeminen lisääntyi etenkin loppuvuotta kohden ja se on muutenkin helpompaa nykyään. Kynnys tarttua kirjaan on matalampi. Tämän vuoden loppuun mennessä varmaan hieman vajaa 20 kirjaa tulee loppusaldoksi.

Neulon Aleksille villapaidan, jonka lupasin jo joululahjaksi. Siitä on jo kolme senttiä valmiina.

Ehkä jouluksi 2018? Paitaa on jo 30 cm valmiina eli edetty on!

Tuntuu, että tätä vuotta 2017 väritti ääripäät. Oli aivan p*skaa, mutta myös unohtumattomia, merkittäviä onnen hetkiä. Edeltävästä johtuen ei tee mieli nyt summata tätä vuotta yhtä perusteellisesti kuin summasin vuoden 2016. Haluan vain mennä eteenpäin.

Vuosi 2018, be nicer, please.

Selina Kustula

Luonnostelin ”lokakuun suosikit” -blogitekstin johonkin kymmenistä muistiinpanovihkoista, eikä minulla ole mitään hajua, missä kyseinen vihko nyt on. Tämä siis tapahtui joskus marraskuun alussa. Olin nimittäin koko lokakuun todella kipeä, joten materiaalia ”näin viihdytät itseäsi, kun olet kipeä, etkä voi tehdä töitä” -postaukseen oli paljon.

Haluan nyt kuitenkin jakaa yhden niistä suosituksista. Nimittäin kaikki mahdollinen, mitä Miley Cyruksesta löytyy YouTubesta. Joskus muutaman vuosi sitten päädyin kuuntelemaan videoita, joissa Miley esiintyi silloiselle tyylilleen poiketen todella riisutussa ympäristössä ja antoi äänelleen oikeutta. Nämä on varmaan jo tulleet monelle tutuksi, mutta siltä varalta, että joltain on mennyt ohi tai haluatte ihan muuten vain fiilistellä, tässä pari suosikkiani:

Miley Cyrus – Jolene

Miley Cyrus – Look what they’ve done to my song

Nuo videot on julkaistu viisi vuotta sitten, hieman ennen Bangerz-levyn julkaisua. Bangerz-levyn ja sitä seuranneen kiertueen myötä Miley keräsi hyvin kyseenalaista huomiota mediassa. Täysi vastakohta Hannah Montana -imagoa seuranneelle kiltihkön teinitytön ei-niin-kiinnostavalle persoonalle.

En siis voi väittää, että aiemmat ”versiot” Mileysta olisivat vedonneet omiin kiinnostuksenkohteisiin tai makuuni muutenkaan. Kuitenkin kun tuota Jolene-vetoa kuuntelee, ei voi kuin ihailla tuota ääntä. Jäin siis odottamaan ja vuosien mittaan olen kuunnellut ja katsonut varmaan kaiken, mitä Mileysta löytyy YouTubesta. Harmittelin, etten päässyt katsomaan Bangerz-keikkaa sen kiertäessä Euroopassa, koska siinä oli omalla tavallaan mahtavaa järjettömyyttä. ”Kun kerran odotatte minun järkyttävän teitä, sen myös saatte.”

Miley Cyrus tuuraamassa Elleniä. Konteksti aukeaa ehkä paremmin, jos on joskus katsonut Ellenin showta.

Ja kun tarpeeksi kauan odottaa, kyllä se toivomani Miley sieltä lopulta on tuleekin esiin. Eikä hän pyytele anteeksi menneisyyttään tai hyväksy ajatusta siitä, että nyt hän olisi jotenkin enemmän oma itsensä kuin aiemmin. Jokainen versio hänestä on ollut totta siinä ajassa.

Miley Cyrus – The Climb

Tänä syksynä YouTubeen on tullut paljon materiaalia Miley Cyrukseen liittyen, kiitos uuden studioalbumin. Kuitenkin kaikista koskettavin on ollut mielestäni The Tonight Show with Jimmy Fallonissa esiintyminen. Miley esitti vanhan hittinsä, The Climb. Se kuulostaa melkeinpä kliseiseltä ja naiivilta nuoremman Mileyn suusta, mutta merkitys tuntuu kummasti erilaiselta Bangerzin jälkeisen Mileyn esittämänä. Kypsempi, viisaampi.

”There’s always gonna be another mountain
I’m always gonna wanna make it move
Always gonna be an uphill battle
Sometimes I’m gonna have to lose
Ain’t about how fast I get there
Ain’t about what’s waiting on the other side
It’s the climb”

Miley Cyrus Jimmy Fallonin vieraana kertoo mm. uudesta albumistaan ja siitä, kuinka hän on aina oma itsensä

Haastatteluissa näkyy myös rehellinen, avoin, rohkea ja itsevarma persoona. Vaatii suurta rohkeutta olla herkkä ja maailmalle avoin. Jos yhtään enemmän Mileyn tekemisiä seuraa, on vaikea olla pitämättä tuosta persoonasta. Mietin myös sitä, miten paljon helpompaa voisi olla pidättäytyä ja olla hillitty ja järkevä julkisuudessa.

Carpool Karaoken parhaimmistoa: Miley Cyrus, sen ääni ja sen huumori

Koen todella ilahduttavana sen, että kovaa puhuva, nopeasti ajatteleva ja paljon ääntä pitävä ihminen uskaltaa antaa itsensä olla juuri sellainen. Välillä sitä tulee miettineeksi, että pääsisikö helpommalla olemalla hiljaisempi ja hillitympi. Miten paljon siinä kuitenkin menettäisi? Onhan se riski, kun aina ei aivan tiedä, mitä suusta tulee ulos, mutta ehkä se riski kannattaa ottaa. Täytyy vain olla armollinen itselleen ja hyväksyä myös heikkoutensa ja menneisyytensä.

Mitkä fiilikset teillä on tästä tähdestä? Meneekö ääripäihin vai herättääkö ollenkaan tunteita?

Selina Kustula

Saanko esitellä: virallinen Leijonaa mä metsästän -muki. *aplodit*

Muistatteko, kun aikoinaan netissä kerrottiin omia tekemisiä tähtien sisällä? *hymyilee merkitsevästi* Voi niitä aikoja.

Se siitä nostalgiasta. Tulin tänne puhumaan tuosta mukista tai oikeastaan tuosta kuvan näkymästä. Kerrankin blogitekstin kuva vastaa täysin sitä, mitä silmieni edessä on. Toki tällä sekunnilla kahvimukin sijasta kädessä on puhelin, jolla näpyttelen tätä postausta.

Käytännössä joka päivä ja lähes joka hetki mielessäni on ajatus, joka alkaa ”pitäisi”. Ja se on siellä, vaikka olisin jo tehnyt paljon töitä sinä päivänä tai sillä viikolla. Se suorastaan huutaa, jos olen pitänyt edellisenä päivänä hauskaa.

Eilen oli todella hauska päivä. Näin uudehkoa ystävääni Sonjaa (joka btw, on rohkea yrittäjä, tsekkaa verkkokauppa täältä), jonka kanssa kävimme loppupalautekeskustelun yhteisestä projektistamme ja vaihdoimme kuulumisia aamupalan äärellä molemmat hyvin huvittavan väsyneinä. Sen jälkeen kävin vihdoinkin Nanson myymälässä käyttämässä lahjakorttini, jonka voitin Aamukahvilla-blogin arvonnasta. Tervetuloa elämääni musta, laadukas neuletakki.

Illalla päätimme Aleksin kanssa hemmotella itseämme Nomun ruualla – pitkästä aikaa. Pöytävaraukseen oli pari tuntia aikaa, joten tuli odotellessa sattumalta käytyä Aussie Barissa. Edellisestä versiosta samasta puljusta en pitänyt, mutta tämä oli mielestäni tunnelmallinen ja mukava paikka. Eikä Nomukaan pettänyt, tietenkään. Suunnitelma oli jatkaa kotiin, mutta lähdettiinkin spontaanisti ystäviemme Ilen ja Kamillan matkaan uuteen drinkkibaariin, joka jatkoi illan tunnelmallista linjaa.

Ystävien lähdettyä vaihdoimme jälleen paikkaa ja päädyimme taistelemaan kahdestaan Trivial Pursuitin mestaruudesta Muusassa. Enpä osannut arvata, miten hauskaa sekin voi olla. Ja miten paljon tiesinkään vastauksia. Lopulta kotiuduimme vasta puoli yhdeltä, vaikka olimme puoli neljältä lähteneet kotoa ”vain syömään”.

Mikä ihana ilta! Ja koko päivä. Mikään ei takaa yhtä varmasti sitä, että nyt heräsin sunnuntaiaamuna ”pitäisi”-lauseiden kolkutteluun. Kamala morkkis, kun olen mennyt ja viettänyt hauskan päivän. Kuinka kehtaan. Yritän vakuuttaa itseni, että Sonjan tapaaminen oli myös tuottoisa, vaikka olikin mukava, että ei se päivä ihan ”hukkaan” mennyt. Mutta omatunto soimaa, koska ei ole yksinkertaisen laskukaavan mukaan ollut tehokas. Olen hetken aikaa ihan vain nauttinut elämästä ja unohtanut velvollisuudet.

Uhmaan vaistonvaraisia syyllisyydentuntojani ja aion olla tehoton vielä tämänkin päivä. Ties vaikka loikoilisin näissä kauniissa lakanoissa koko päivän. Ei pitäisi yhtään mitään.

Laiskaa sunnuntaita, kaverit!

Selina Kustula

// toim. huom. Oli pitäisi-tuskat myös tämän postauksen kuvien suhteen, mutta se on ihan ok, että kuvat on ihan aidosti itseä varten näpsittyjä ja puhelimella muokattuja. Nyt lepo vaan.

Facebookin paras ominaisuus

Joka kerta kun käyn Facebookissa, tarkistan mitä on samana päivänä tapahtunut aiempina vuosina. Omalla kohdallani selvästi aktiivisimpia aikoja Facebook-päivityksien kannalta on ollut noin kahdeksan vuotta sitten.

Kyllä vaan on erikoista, kun katsoo itsensä keskustelevan luontevasti päivityksen kommenteissa ihmisten kanssa, joita en tällä hetkellä tunne lainkaan. Pitää oikein miettiä, että mistä tunsin tuon ihmisen ja kuka se oikein on. Kahdeksan vuotta riittää unohtamaan ihmisen.

Suosikkejani on päivitykset, joissa olen jakanut artikkelin, joka on vaikuttanut ajatteluuni sillä hetkellä. Aika usein se sama artikkeli vaikuttaa uudelleen, koska eihän ihminen, ainakaan minunkaltainen, koskaan opi pysyvästi. Samoja virheitä toistetaan ja samoja oppeja opitaan.

Niin vähän kuin tarpeen

Nähdessäni tuon Facebook-muiston päätin pysähtyä hetkeksi ja lukea kyseisen Joni Jaakkolan artikkelin. Löydätte sen täältä.

”Törmäämme lähes päivittäin ihmisiin, jotka yrittäessään korjata elämäntapojaan tekevät muutoksia sillä tavalla, että niitä on ensinnäkin lukumäärällisesti yhdellä kertaa aivan liikaa ja toiseksi jokainen niistä kuormittaa tekijäänsä tarpeettoman paljon sekä henkisesti että fyysisesti.”

Kuinka moni nyökyttelee juuri nyt? Itse ainakin sorrun tällaiseen. Luonne on vähän turhankin usein kaikki tai ei mitään. Toimii varmasti sellaisiin asioihin, jotka hoidetaan kertarykäisyllä maaliin, mutta auta armias, kun se pitäisi jatkua päivästä toiseen. Rutiinien muuttaminen kaiken mahdollisen suhteen kerralla on sula mahdottomuus. Huomattavasti helpompi vaihtoehto olisi asia kerrallaan muuttaa tapojaan.

”Olet sitten tavallinen kansalainen tai ammattiurheilijaksi tähtäävä, voi olla, että ei voi syödä aina kakkua ja pitsaa silloin kun tekee mieli, joskus pitää ottaa ruuat mukaan purkissa ja joskus pitää syödä sitä mistä ei välttämättä tykkää (kalaöljy, kasvikset, jne). Mutta on tärkeä tässäkin muistaa se, että rajoituksia ja kieltoja pitäisi olla niin vähän kuin on tarpeen. Ei niin paljon kuin internet on tällä viikolla niitä keksinyt.”

Joskus tuli Nooran kanssa juteltua tapojen muuttamisesta ja siitä, kuinka pitkään uuden tavan omaksuminen kestää. Riippuu hieman lähteestä, mutta keskimääräinen aika on ainakin jonkin tutkimuksen mukaan 66 päivää. Riippuen ihmisestä, omaksumiseen voi mennä jopa kahdeksan kuukautta. Tottakai nopeuteen vaikuttaa, miten motivoitunut on ja miten normaalista poikkeava uusi tapa on. Joka tapauksessa on vain ja ainoastaan järkevää alkaa muuttaa tapojaan vain vähän kerrallaan – varsinkin jos muutokseen ei ole ulkoista painetta.

Aina välillä pyörittelen päässäni kysymystä, mikä voisi olla hyvinvoinnin minimum viable product eli MVP. En ole varma, olenko jopa tästä puhunut blogin puolella jo aiemmin. (Hihkaiskaa, jos kuulostaa turhan tutulta.) Tarkoitan hyvinvoinnin MVP:llä juuri sitä, mistä lähtisi liikkeelle. Jos elämä on vähän joka tavalla rempallaan, työtä on paljon. Mutta mikä olisi pienin mahdollinen tapa saada paljon hyvinvointia?

Tässä muutama idea/vaihtoehto:

• Päätä vesimäärä, jonka juot joka päivä ja pidä siitä kiinni.
• Herää samaan kellonaikaan joka päivä.
• Tee syömisestä säännöllistä, vaikka ruuat pysyisivätkin samana.
• Kävele joka päivä sama superminipieni kävelylenkki.

Ajatus siis, että kaikki muu saisi olla aivan niin retuperällä kuin on ollut ennenkin. Muuttaa ensin tuon yhden pienen asian ja vasta sitten etenee seuraavaan. Aihe on todella mielenkiintoinen ja palaan siihen varmaan myöhemmin uudestaan, kun olen saanut luettua loppuun Tapojen voima -kirjan :)

Mites te? Oletteko tapojenne orjia vai löytyykö jotain salaisia vinkkejä muutoksien aikaansaamiseen?