Habitare tulee jälleen! Omalla kohdalla se on aina varmin syksyn merkki. Ilmojen viilentyessä sisustusintokin kasvaa, kun sisätilat houkuttelevat enemmän.

Habitareen liittyy paljon muistoja.  Joskus on mukava kierrellä yksin ja jutella eri yritysten edustajien kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin ja tuotteisiin. Toisaalta myös on ihana pitää kaverin tai kavereiden kanssa yhteinen messupäivä keskustellen kiivaasti sisustuksesta ja analysoida messuja kaiken kaikkiaan. Sitten rättiväsyneenä suunnataan kotiin pää pyörällä kaikesta. Tämä vuosi tuskin tulee olemaan poikkeus.

Olikin aika mukava yllätys, kun sain kuulla, että pääsen nyt arpomaan Habitare-lipput (2kpl) yhdelle onnekkaalle! :) Voit osallistua kommentoimalla alle, miten syksy vaikuttaa kotisi sisustamiseen. Muistathan jättää toimivan sähköpostiosoitteen, jotta voiton osuessa kohdalle tavoitan sinut. Osallistumisaikaa on 30.8.2016 kello 23.00 asti. Voittaja ilmoitetaan blogin Facebook-sivulla sekä voittajalle henkilökohtaisesti.

Muistatteko muuten viime vuodelta nuo sateenvarjot? Ainakin oma Instagram-feed täyttyi niistä ihanista kuvista. Saa nähdä, mikä on kuvatuin asia tällä kertaa.

Selina Kustula

//kuvat Messukeskus

Ron Mueck. Vedit kyllä aika sanattomaksi.

Kävimme kuun vaihteessa kavereiden kanssa Sara Hildénin taidemuseossa Ron Mueckin näyttelyssä. Odotukset olivat suuret, mutta täyttyivät heittämällä.

Mueckin teokset syntyvät hitaasti ja näyttelyssä niistä oli esillä kymmenen. Lisäksi näyttelyssä pääsi kahden videon kautta sekä erillisen valokuvanäyttelyn kautta näkemään Mueckin työskentelyä ja työtiloja. Uskomattoman pitkäjänteistä työtä. Niin paljon välivaiheita ja ilmeisen selkeä visio lopputuloksesta.

Jäin ihmettelemään omia tuntemuksia teosten äärellä. Ainut sana, mikä nousi mieleen oli creepy. Hyperrealististen teosten koko vaihteli todella suurista todella pieniin. Ihmettelin, että onko tuntemukseni pelkoa. Toisaalta kuitenkin liikkumaton teos ei sinänsä vaikuta uhkaavalta. Se on kuitenkin niin todentuntuinen, että ehkä vähän tulee sellainen olo, että olisi kuolleen ihmisen äärellä. Ihokarvat, ihon eri sävyt, suonet, kaikki.

Jossain oli kuulemma kirjoitettu, että Ron Mueckin näyttely ruokkii ihmisen tirkistelyn tarvetta. Voiko siis ollakin, että oudot tunteet syntyy ”luvattomasta” toiminnasta. Eihän sitä ihmisiä normaalisti tuijotella ringissä läheltä tutkiskellen ruumiin yksityiskohtia – ryppyjä ja hikipisaroita.

Mene ja tiedä. Outoja fiiliksiä. Voin suositella.

Ron Mueckin näyttely Sara Hildenin taidemuseossa 2.6.-16.10.2016. Aikuisilta 10 euroa, opiskelijoilta 4 euroa. Haukkuu hintansa mennen tullen.

Selina Kustula

// Artwork by Ron Mueck: Woman with Shopping (2013), Couple under an Umbrella (2013) and Mother and Child (2001-2003).

Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, syntyykö siitä ääni? Tuo ikivanha arvoitus tuli mieleeni Princen kuoleman yhteydessä. Kuolema ei hetkauttanut minua mitenkään, koska en ole musiikki-ihmisiä, eikä mieleeni tullut ainuttakaan Princen biisiä. Huomasin kyllä nopeasti, että hyvin moni muu koki Princen kuoleman suurena uutisena. Somessa tuli vastaan erilaisia päivityksiä, joissa viitattiin Princen biiseihin tai jaettiin Princestä tehty gif. Jotkut jopa summailivat tämän vuoden puolella kuolleita suuria ihmisiä.

Hesari uutisoi, että Prince yllätti myös kuolemallaan (HS 23.4.2016). Artisti ei sinänsä kiinnosta minua, mutta artikkelissa nostettiin esiin mielenkiintoinen seikka. Viimeisinä vuosinaan Prince teki kovasti töitä hallitakseen sitä, miten hänen musiikkiaan levitettiin netissä.

”Prince taisteli levy-yhtiöiden ja kustannusyhtiöiden valtaa vastaan ja ja pyrki asemaan, jossa taiteen tekijä voi määrätä mahdollisimman tarkasti, miten hänen työnsä tuloksia myydään ja levitetään. Sopimuksiin liittyvien erimielisyyksien keskellä hän turvautui omintakeisiin ratkaisuihin.”

Kuultuani Princen kuolemasta, tajusin, etten muista ainuttakaan biisiä, vaikka nimi ja naama olivat tuttuja. Yritin löytää YouTubesta ja Spotifysta tiettyjä musiikkivideoita ja biisejä siinä onnistumatta. Eipä tultu tutummiksi etsintöjeni jälkeenkään. Mietinkin, olisiko Princen maine laajempi ja pitkäkestoisempi, jos hän ei olisi taistellut levy-yhtiöitä ja kustannusyhtiöitä vastaan niin kovasti. Vaikuttaisiko hänen musiikki useampiin ihmisiin?

Tänä päivänä menestykseen vaikuttaa entistä enemmän näkyvyys ja tunnettuus. Netin kautta tavoittaa koko maailman ja oman osaamisen ja tunnettuuden tuotteistaminen osataan jo aika hyvin. Seuraajilla on merkitystä. Tästä hyviä esimerkkejä löytyy vaikkapa ammattibloggaajista, artisteista ja jopa pienpanimoista. Tästä huolimatta meillä on paljon aloja, jotka nojaavat apurahoihin, tukiin ja sponsorointiin. Esimerkkejä löytyy etenkin teatterin, kirjallisuuden, kuvataiteen ja elokuva-alan parista. Korjatkaa, jos olen väärässä! Ei ole heittää mitään tilastoja kehiin.

Kun David Bowie kuoli tammikuussa, sosiaalinen media täyttyi hänen hienoimmista kappaleistaan ja konserttivideoistaan. Princen aikaista poismenoa surraan muutamalla yleisön joukosta kuvatulla konserttitaltioinnilla ja uutisvideolla.

Hän olikin viimeisiä mystiseksi jääneitä supertähtiä. Hän ei päästänyt tiedotusvälineitä lähelleen, eikä lähtenyt näyttäytymään sponsorilakanan eteen silloinkaan, kun menot olivat suuremmat kuin tulot.

Princeä käsittelevä artikkeli piirtää kuvan vapaasta ja omaehtoisesta taiteilijasta. Tunnistan saman piirteen monissa luovan alan tekijöissä. Halutaan pysyä lahjomattomina ja erilaiset sponsorit aiheuttavat usein myös pelon siitä, että rahoittajat alkavat vaatimaan asioita ja vaikuttamaan taiteilijan toimenpiteisiin. Omaa tekemistä ei haluttaisi liiaksi kaupallistaa. Ymmärrän huolenaiheen. Erilaiset yhteistyöt, näkyvyys ja teosten vapaampi jakaminen tuovat kuitenkin mukanaan paljon hyvääkin.

Raha mahdollistaa paljon asioita, mutta oman tekemisen tuotteistaminen ja kaupallistaminen tuovat myös suuremman yleisön. Banksy totesi: ”Art should comfort the disturbed and disturb the comfortable.” Ihmiset tekevät taidetta eri syistä. Kuitenkin, oli syy mikä hyvänsä, taide useinmiten vaatii yleisön. Vai onko taidetta ilman taiteen kokijaa? Musiikkia ilman kuuntelijoita, teatteria ilman yleisöä, kirjallisuutta ilman lukijoita?

Mitä Prince loppujen lopuksi saavutti yrityksillään rajoittaa musiikkinsa nettijakelua? Ehkä joitain dollareita enemmän levymyyntiä. Olisiko hän taiteilijana päässyt vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja pidempään, jos hänen musiikkinsa olisi saanut elää netissä vielä paljon pidempään kuin hän itse. Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, syntyykö siitä ääni?

Vihdoin! Olen jo parina viime vuotena halunnut päästä Helsinkiin ihastelemaan valotaideteoksia talven pimeydessä. Lux Helsinki järjestettiin kahdeksannen kerran ja tällä kertaa pääsin paikalle. Osui sopiva lauantai kohdalle ja saatiinpa vielä majoituskin hoidettua Helsingistä niin, että pystyin ottamaan koiran mukaan. Valo on aina ollut mielestäni kiehtova elementti. Onneksi Suomen talvi luo sen kanssa työskentelyyn hienot puitteet.

Sen verran viliponen keli oli, etten kauheasti pystynyt kameran kanssa leikkimään. Nopeasti automaattiasetuksilla näpsäisty muutama kuva ja video onnistui, mutta siinä se. Ensi vuonna toivottavasti Helsinki onkin jo kotipaikkakunta ja voin oikein ajan kanssa valokuvata.

Useita taiteilijoita: Lantern Park

Kari Kola: Color Park

 Useita taitelijoita: Ilon kuvia

Alexander Reichstein: He olivat täällä

Shader: Megamap

Lux Helsingissä oli hyvin erilaisia valoteoksia, mutta ainakaan omalla kohdalla suosikista ei ollut epäselvyyttä. Vaikuttavin teos oli Tuomikirkon tapuliin heijastettu Shaderin Megamap. Teos hämäsi silmää uskomattomalla tavalla ja tapuli heräsi henkiin. Olisin voinut seistä tuijottamassa sitä vaikka tunnin, jos ei varpaat olisi meinanneet jo pudota jääpalasina jalasta. Itse kuvasin vain lyhyen videon teoksesta. Kannattaa kurkata esimerkiksi Instagramista videoita teoksesta (#megamap). En ollut ainut, joka tästä mykistyi.

Sun effects: Candy House

Kylmä pakkaspäivä on paras päättää vaniljalatten äärellä ystävän kotona. Maailman suloisin kissa, Lumi, leikki jaloissa.

 // Pics from Lux Helsinki light festival. Freezing cold day, but beautiful art work.

Ensimmäinen kuva minusta ja kirjasta on sellainen, missä olen syönyt kirjan nurkan pyöreäksi. Opittuani lukemaan, luin pikkuveljelleni tavutettuja kirjoja. Pikkuveli vain valitti, että Selina lukee tyhmästi. Siitä se kuitenkin lähti. Muistan myös kuinka ensimmäinen kuvaton kirja, jonka luin, oli Aarresaari tai jokin vastaava. Olin silloin todella ylpeä itsestäni. Jotenkin siitä muistosta tulee myös mieleen vanhan talomme keittiö ja vanha keittiön pöytä.

Kauhavan kirjasto tuli tutuksi jo pienenä. Tästä varmasti kiitos kuuluu vanhemmilleni, mutta myös koululle. Ensimmäiset kirjat, joita lainasin, liittyivät pitkälti eläimiin, etenkin lemmikkeihin. Taisin lukea myös jonkin kirjan suklaan historiasta. Pikkuhiljaa kirjoissa kuvat vähenivät ja sivumäärä lisääntyi. Lasten kirjojen osastolta siirryin vähitellen nuorten kirjallisuuteen, joka sijaitsi kirjaston perällä. Muistaako joku vielä Vihreä Varis -sarjan, Goosebumpsin, Sweet Valley Highn, Neiti Etsivän tai Replican? Muistikuvieni mukaan myös kaikki ystäväni lukivat kirjoja suhteellisen paljon. Taisin olla yhdeksänvuotias, kun kaverini suositteli Harry Potteria minulle. Nyt naurattaa, kun muistelen miten paljon suutuin siskolleni, kun hän paljasti Dumbledoren kuolevan. Kyllä oli suuret ongelmat, kun saatiin siitäkin valtava riita aikaiseksi. Silloin ei kyllä naurattanut. Potterit kuuluvat niihin kirjoihin, joiden jälkeen on ollut vähän tyhjä olo. Tässäkö tää nyt oli? Mitäs nyt? Löytäisinpä helpommin kirjoja, joihin vaan katoaa tuntikausiksi.

Proakatemialla opiskellessa lukee paljon kirjoja, mutta niin sanotusta tavallisesta opiskelusta poiketen, kaikki kirjat saa valita itse. Kiinnostuksen kohteet opiskeluiden aikana olivat pitkälti johtamisessa, erilaisissa liiketoimintamalleissa, yritystarinoissa ja itsensäjohtamisessa. Sen mukaan tuli valittua kirjallisuuskin ja nyt on ollut kyllä mielenkiintoista lueskella vanhoja esseitä. Rakastan lukemista ja kirjoittamista. Täytyy kuitenkin myöntää, että on aika rentouttavaa, kun näitä ei tarvitse enää pakolla yhdistää. Proakatemian aikana oli aina huono omatunto, jos lueskelin jotain ilman, että kirjoitin siitä esseetä. Olinkin jo innolla odottanut, että saan opinnot kasaan ja pääsen lukemaan ihan mitä vaan ilman, että kirjoitan lukemastani mitään.

Nyt siis tuli aloitettua Harry Potter and the Philosopher’s Stone. Lopetin kolmannen Potter-elokuvan jälkeen sarjan elokuvien katsomisen. Tavoitteena oli unohtaa koko kirjasarjan juonenkäänteet mahdollisimman hyvin, jotta pääsisin lukemaan melkein kuin uusina kaikki kirjat uusiksi. Tällä kertaa luen kuitenkin englanniksi. Haluan päästä treenaamaan englantiani tai lähinnä parantamaan englannin kirjoitustaitoani lukemalla enemmän englanniksi. Aiemmin lukemistani kirjoista on englanniksi olleet ainoastaan Twilight-sarja ja The Lean Startup. On siinä taas ääripäät!

Nyt Proakatemia on ohi ja niin sanottu pakko lukemiseen on päättynyt. En halua kuitenkaan päästää lukuharrastusta lopahtamaan. Lukiossa tavoitteeni oli kymmenen kirjaa vuodessa, mikä onnistui kaunokirjallisuudella suhteellisen helposti (tällöin tuli luettua myös ne Twilightit). Innostuin vuositavoitteista nyt uudestaan, kun kaverini kertoi laittaneensa 2015 vuoden tavoitteekseen 12 kirjaa vuodessa. Tällä hetkellä on menossa Matti Alahuhdan Johtajuus – kirkas suunta ja ihmisten voima, joka on kirja numero 20/12. Hatun nosto tästä. Kopioin siis innolla tämän 12 kirjaa vuodessa haasteen, mutta vielä en rajoita lukemista tietokirjallisuuteen. Nyt nautitaan Potterista in English!

Kuka muu ottaa haasteen vastaan? 12 kuukautta, 12 kirjaa.