Löysin ojasta auringonkukan. Ja edelleen ihastelen joka ilta tuota auringonpaistetta ruokailutilassa.
Pieniä iloja, mutta suuria iloja. Pari isoa raskasta juttua painanut mieltä viime päivinä. Tuntuu jotenkin oudolta iloita pienistä tai suurista asioista silloin. Nurinkurista. Silloinhan sitä iloa nimenomaan tarvitaan.
Joten iloitsen. Kukista ja muusta.
Onpa hassua. Pirkkala alkaa tuntua kodilta. Tai ei oikeastaan Pirkkala vaan tämä asunto. Voisin jakaa muutaman havainnon.
Makuuhuoneet ovat todella pieniä. Toiseen mahtui juuri ja juuri parisänky.
Toisesta makuuhuoneesta piti tulla työhuone, mutta siitä tulikin varastohuone / laittautumispiste. Todellisuudessa se on vain koiran auringonottohuone. Gusse oivalsi aika pian, että siellä on kaihtimet aina auki ja aurinko paistaa mukavasti.
Kauhea kaaoshan täällä on. Mitään muuta en meidän muutolta odottaisikaan. Aleksi tosin sanoi, että tämä on nyt jo paremmassa järjestyksessä kuin vanha kämppä oli missään vaiheessa. Olen samaa mieltä. Vanhassa kämpässä ei vain yksinkertaisesti ollut säilytystilaa meidän tarpeille.
Tajusin muuton myötä, että meillä on paljon kirjoja ja DVD:itä. Selkäni tajusi sen myös. Eikä se ehdi parantua kunnolla, kun telon sen jo uudestaan esimerkiksi mökkisaunaa pesemällä.
Uudessa kodissa hämmennystä aiheuttaa ikkunan ohi juoksevat lapset. En ole aikoihin – tarkalleen seitsemään vuoteen – asunut ensimmäisessä kerroksessa. Outoa, kun ikkunasta kuuluu ihmisten ääniä ja täytyy miettiä kaihtimien asentoja. Nyt vielä kun saisi verhot silitettyä ja ikkunoihin.
Toisin kuin Laukontorilla asuessa kukaan ei kuitenkaan huuda kännissä kaverilleen, että haluaa tappaa sen. Yöllä ei kuulu yhtään mitään. On hiljaista.
Naapurilla on äärimmäisen kesy kissa. Jopa minunkaltainen kissoja pelkäävä yksilö on joutunut heltymään, kun tuo neiti? herra? mikälie tulee moikkaamaan. Meillä koira tosin on kauhuissaan tästä naapurista. Kissa tulee sisälle asti, jos vaan ovi on auki.
Tähän uuteen kotiin mahtuu taas iso joulukuusi. Tällä kertaa sitä ei tosin sijoiteta hapsumaton päälle. Tulisipa jo joulu. Ostin bullterrieripiparimuotinkin asuntomessuilta.
Koti. Siltä tämä tuntuu.
Selina Kustula
// kuvat napsittu pitkin muuttoa puhelimella
”Onpas täällä hiljaista. Ihan ku maalla olisi.”
Pakko samaistua muuttomiehen ensireaktioon. Ulkoa ei kuulu juuri mitään. Kontrasti Laukontorin festarimeteliin on valtava.
Enkä oikein vieläkään käsitä, miten paljon vihreää kaikkialla on. Ikkunastakin näkyy vain puita, puskia, kukkia ja nurmikkoa. Outoa.
Nyt makaan sohvan puolikkaalla ja litkin kahvia. Muuta en enää jaksa. En tiedä, miten tavarat järjestäisi fiksusti tai millä voimilla.
Huomenna päivä uusi. Nyt sauna lämpimäksi ja ollaan vaan.
Selina Kustula
Yleensä pyrin viestintätilanteissa huomioimaan sekä tunteen että järjen. Oli se sitten pitchatessa, face-to-face myynnissä tai markkinointitekstiä kirjoittaessa, molemmat puolet on otettava huomioon.
Pelkkää faktaa sisältävä pitch ei jää mieleen, mutta ei tunnettakaan kannata liikaa korostaa. Riittää, että tunnepuoli tuodaan esiin. Se voi olla vaikka tekemisen tarkoituksen avaaminen tai syvempi syy idean syntyyn tai tekijän oma taustatarina. Tunnereaktiolla erotutaan joukosta ja jäädään mieleen. Olen kuitenkin todennut, että paras tapa on heti tunneosuuden jälkeen siirtyä puhtaasti asiaan ja tarjota järkiperusteet. Päätökset tehdään tunteella, mutta perusteella järjellä. Eräskin pitch teki aluksi lähtemättömän vaikutuksen, koska puhujasta huomasi intohimon ja omistautumisen asialle. Jälkikäteen yritin miettiä, millä perusteella kukaan sijoittaisi kyseiseen tiimiin ja ideaan, ja pääni löi tyhjää. Tunnereaktio jäi vahvasti mieleen, mutta pitchaaja ei ollut antanut työvälineitä perustella järjelle uskoa ideaan. Asiasisältö ontui ja pahasti.
Oma pitchaustyylini painottaa positiivista, rauhallista ja lempeää sävyä sekä asiapitoista ja tiivistä sisältöä. Tämä on erittäin opittu ja opeteltu tyyli, koska luonnostaan höpötän paljon (liikaa) ja sekavasti, tunnepitoisesti ja määrätietoisen vakavalla äänellä. Määrätietoisuuteni ja intohimoni kyllä välittyy joka tapauksessa rivien välistä ja olemuksestani, joten puhtaasti siitä syystä tasapainotan tyyliäni rankasti. Ääneni on erittäin kantava ja olemukseni suhteellisen itsevarma, joten lempeys ja rauhallisuus täytyy tietoisesti pitää mielessä.
Olen äärimmäisen analyyttinen ihminen, mutta silti pohjimmiltani arvostan päätöksenteossa tunnetta yli kaiken. Tai sanotaanko näin, että elämän isoja linjoja koskevissa asioissa pyrin välttämään järkiperusteiden ylipainotuksen. Tiedättekö, kun mietitään, että ei voi lähteä vaikka vuodeksi Peruun, kun sehän nyt maksaa ja eihän sitä tiedä, mitä tapahtuu ja vuodessa voisi tienata vaikka kuinka paljon rahaa mukavassa työssä Suomessa ja ties kuinka vaarallinenkin se reissu olisi. Tai tyypillisempi esimerkki: pysytään siinä vanhassa, tutussa, tylsässä työssä, koska kuukauden kesäloma ja siellä on oltukin jo niin kauan ja eihän sitä tiedä, millainen se uusi työ olisi? Tai kesämökki jätetään hankkimatta, koska viehän se rahaa ja paljon järkevämpää olisi ostaa sijoitusasunto?
Ennemmin painotan tunnetta, rohkeutta ja onnellisuutta kuin sitä, mikä on ehkä helpompi perustella järjellä. Eihän nämä toisiaan sulje pois, mutta toivottavasti saatte pointista kiinni. Liian monta vuotta perustelin päätöksiä velvollisuuden tunteella ja varsinkin rahan kohdalla järjellä eli kannattavuudella. Sitten päätäni vähän ravisteltiin ja tilanne heitti sekä elämäni että asenteeni ympäri. Nyt ykkösenä elämääni ohjaa tunne, nautinto ja vapaus. Pyrin pysymään irti normeista ja kyseenalaistamaan olettamuksia, etten vain taas päätyisi tekemään asioita, koska ”näin kuuluu tehdä” tai ”tämä on turvallisin ja järkevin vaihtoehto”.
No, mihin tämä jaarittelu nyt on menossa? Se on menossa Pirkkalaan. Apua, nauroin ääneen tuolle lauseelle :D Varmaan kaikki minut vähänkin tuntevat ihmiset tietävät, että olen jo pitkään ajatellut, että seuraavaksi suuntana olisi joko Helsinki tai Tukholma. Olen elämäni aikana muuttanut jo lähemmäs parikymmentä kertaa ja paikoillaan pysyminen on aina ollut vaikeaa. Tunnepuoli siis veti kovaa kohti uusia asuinalueita. Valitettavasti järki kuitenkin hoki (molempien) töiden vuoksi Pirkanmaata ja lopulta se oli todettava, että nyt on kyllä pysyttävä täällä. Ja onhan täällä toki suurin osa kavereistakin. Voitte kuitenkin varmaan kuvitella, kuinka vaikea oli myöntää itselleen, että on nyt tekemässä tylsän ja turvallisen järkipäätöksen.
Ja koska olen erittäin analyyttinen ihminen, jäin ihmettelemään tätä. Mitä hittoa? Miten tässä nyt näin kävi? Totuus kuitenkin on, että suuremmat tunteet kohdistuvat juuri nyt omaan liikeideaan ja sen kannalta on parasta pysyä täällä, missä huipputiimi on ja missä oma draivi on parhaimmillaan. Järkipäätös, joka perustellaan tunteella? Parastahan tässä on, että uusi koti ei edes ole Tampereella vaan muutamme Pirkkalaan. Kuulostaa tilanteelta, jossa voisin nähdä itseni vasta kymmenen vuoden päästä. Kaikella rakkaudella kaikille Tampereen lähikunnissa asuville. Kai se on myönnettävä, että on tullut vanhaksi, kun kaipaa kotona tilaa koiralle ja autolle ja töilleen. On myös aika kiva ajatus, että kesällä saisi nukuttua yön heräilemättä torin pesemiseen, ravintolalaivojen ysärisoittolistoihin tai humalaisten ihmisten raivoamiseen.
Ehkä yrittäjyys tuo nyt tarpeeksi jännitystä ja asuinalue saa tarjota pikemminkin rauhaa ja hiljaisuutta. Ja nyt kun viimein pääsin näkemään tulevan kodin livenä, olen aivan rakastunut siihen. Niiin paljon tilaa ja uudet pinnat ja kaikin puolin ihana asunto ja talo. En malta odottaa muuttoa.
Että terkut vaan tältä tulevalta pirkkalalaiselta! Niin vaan pääsin yllättämään itsenikin tällä tempulla.
Selina Kustula
Kävikin onnekkaasti ja pääsin kotiin, Tampereelle, jo puoliltapäivän. Valtavasti ihmisiä, aurinkoa ja terasseja. Ihania pikkupuoteja lankakaupoista lähtien. Laukontorilla tietysti myös torikahviloita ja ravintolalaivoja.
Kaikki suomalaiset kaupungit ovat yleensä kesäisin kauneimmillaan. Niin myös Tampere. Keskusta-asujana nuo terassit ovat erityisen kutsuvia töiden jälkeen. Tuntuu hulluudelta kokkailla sisällä, kun ihan lähellä olisi ihastuttavia ravintoloita erilaisten herkkujen kera. Ja ihmisvilinää. Korjaan, iloista ihmisvilinää.
Tulipa siinä sitten tutustuttua ensimmäistä kertaa Hookkiin, joka on yksi tamperelaisten eniten hehkuttamista ravintoloista. Nopea arvio: ihan jees.
Hyviä terasseja Tampereelta kyllä löytyy, mutta osaatteko vinkata hyviä terasseja, joista saisi myös hyvää ruokaa? Nälkäisenä pää lyö aina ihan tyhjää.
