Eilen oli messukokous numero kolme. Jotenkin näiden messukokouksien jälkeen pää on aivan pyörällä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Tällä kertaa puhuttiin mm. messukohteiden suojauksista. Ei nimittäin ole ihan sanomatta selvää, että yli 100 000 ihmisen jäljiltä seinät olisivat valkoiset, kaikki piensisustus tallessa ja lattiat kunnossa. Aika harva omakotitalo kuitenkaan joutuu vastaavalle kulutukselle välittömästi valmistumisen jälkeen.

Onneksi yli 40 vuoden kokemuksella asuntomessuilla alkaa nämä asiat olla rutiinia, vaikka meille kaikki onkin uutta. Suojauksiin on olemassa ratkaisuja ja ihmisten ohjaukseen hyväksi havaittuja käytäntöjä. Yksinkertaiset ”ethän koske” -laput ja ystävälliset pyynnöt vievät jo pitkälle.

Kokouksessa kuuli tarinoita erilaisista hassuista varastetuista pienesineistä (mm. suihkupää). Myös joitain seiniä on pitänyt maalata ihmisten otettua liian innokkaasti tukea tungoksen keskellä. Täytyy kuitenkin kaikkien yksityiskohtien miettimisen keskellä vetää syvään henkeä, astua askel taakse päin ja ajatella asiaa järjellä. Eihän sinne kukaan tietoisesti tule sotkemaan, tuhoamaan tai varastamaan. Ehkä satunnaiset yksilöt, mutta eiköhän niistäkin selvitä. Ja jos seiniinkin jotain jälkeä tulee, kyllä nekin siistiksi saadaan.

Messuihin siis nyt 72 päivää. Ensi viikolla pistetään pytinki sisältä kaikin puolin valmiiksi ja sitä seuraavalla on valokuvaus Dekoon ja Rakennusmaailmaan.

Breathe in. Breathe out. It’s gonna be good.

Selina Kustula

#LKVvaistotalo #asuntomessut2016

Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, syntyykö siitä ääni? Tuo ikivanha arvoitus tuli mieleeni Princen kuoleman yhteydessä. Kuolema ei hetkauttanut minua mitenkään, koska en ole musiikki-ihmisiä, eikä mieleeni tullut ainuttakaan Princen biisiä. Huomasin kyllä nopeasti, että hyvin moni muu koki Princen kuoleman suurena uutisena. Somessa tuli vastaan erilaisia päivityksiä, joissa viitattiin Princen biiseihin tai jaettiin Princestä tehty gif. Jotkut jopa summailivat tämän vuoden puolella kuolleita suuria ihmisiä.

Hesari uutisoi, että Prince yllätti myös kuolemallaan (HS 23.4.2016). Artisti ei sinänsä kiinnosta minua, mutta artikkelissa nostettiin esiin mielenkiintoinen seikka. Viimeisinä vuosinaan Prince teki kovasti töitä hallitakseen sitä, miten hänen musiikkiaan levitettiin netissä.

”Prince taisteli levy-yhtiöiden ja kustannusyhtiöiden valtaa vastaan ja ja pyrki asemaan, jossa taiteen tekijä voi määrätä mahdollisimman tarkasti, miten hänen työnsä tuloksia myydään ja levitetään. Sopimuksiin liittyvien erimielisyyksien keskellä hän turvautui omintakeisiin ratkaisuihin.”

Kuultuani Princen kuolemasta, tajusin, etten muista ainuttakaan biisiä, vaikka nimi ja naama olivat tuttuja. Yritin löytää YouTubesta ja Spotifysta tiettyjä musiikkivideoita ja biisejä siinä onnistumatta. Eipä tultu tutummiksi etsintöjeni jälkeenkään. Mietinkin, olisiko Princen maine laajempi ja pitkäkestoisempi, jos hän ei olisi taistellut levy-yhtiöitä ja kustannusyhtiöitä vastaan niin kovasti. Vaikuttaisiko hänen musiikki useampiin ihmisiin?

Tänä päivänä menestykseen vaikuttaa entistä enemmän näkyvyys ja tunnettuus. Netin kautta tavoittaa koko maailman ja oman osaamisen ja tunnettuuden tuotteistaminen osataan jo aika hyvin. Seuraajilla on merkitystä. Tästä hyviä esimerkkejä löytyy vaikkapa ammattibloggaajista, artisteista ja jopa pienpanimoista. Tästä huolimatta meillä on paljon aloja, jotka nojaavat apurahoihin, tukiin ja sponsorointiin. Esimerkkejä löytyy etenkin teatterin, kirjallisuuden, kuvataiteen ja elokuva-alan parista. Korjatkaa, jos olen väärässä! Ei ole heittää mitään tilastoja kehiin.

Kun David Bowie kuoli tammikuussa, sosiaalinen media täyttyi hänen hienoimmista kappaleistaan ja konserttivideoistaan. Princen aikaista poismenoa surraan muutamalla yleisön joukosta kuvatulla konserttitaltioinnilla ja uutisvideolla.

Hän olikin viimeisiä mystiseksi jääneitä supertähtiä. Hän ei päästänyt tiedotusvälineitä lähelleen, eikä lähtenyt näyttäytymään sponsorilakanan eteen silloinkaan, kun menot olivat suuremmat kuin tulot.

Princeä käsittelevä artikkeli piirtää kuvan vapaasta ja omaehtoisesta taiteilijasta. Tunnistan saman piirteen monissa luovan alan tekijöissä. Halutaan pysyä lahjomattomina ja erilaiset sponsorit aiheuttavat usein myös pelon siitä, että rahoittajat alkavat vaatimaan asioita ja vaikuttamaan taiteilijan toimenpiteisiin. Omaa tekemistä ei haluttaisi liiaksi kaupallistaa. Ymmärrän huolenaiheen. Erilaiset yhteistyöt, näkyvyys ja teosten vapaampi jakaminen tuovat kuitenkin mukanaan paljon hyvääkin.

Raha mahdollistaa paljon asioita, mutta oman tekemisen tuotteistaminen ja kaupallistaminen tuovat myös suuremman yleisön. Banksy totesi: ”Art should comfort the disturbed and disturb the comfortable.” Ihmiset tekevät taidetta eri syistä. Kuitenkin, oli syy mikä hyvänsä, taide useinmiten vaatii yleisön. Vai onko taidetta ilman taiteen kokijaa? Musiikkia ilman kuuntelijoita, teatteria ilman yleisöä, kirjallisuutta ilman lukijoita?

Mitä Prince loppujen lopuksi saavutti yrityksillään rajoittaa musiikkinsa nettijakelua? Ehkä joitain dollareita enemmän levymyyntiä. Olisiko hän taiteilijana päässyt vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja pidempään, jos hänen musiikkinsa olisi saanut elää netissä vielä paljon pidempään kuin hän itse. Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, syntyykö siitä ääni?

Varmasti jokainen on törmännyt artikkeliin, jossa annetaan 5 / 10 / 50 vinkkiä, mitä menestyneet ihmiset tekevät ennen nukkumaan menoa / aamuisin / joka päivä / säännöllisesti / paremmin kuin muut. Ja me koitamme innoissamme muuttaa toimintatapojamme samankaltaisiksi. Nuku enemmän, nuku vähemmän, älä multitaskaa, kirkasta suuri visiosi, keskity tavoitteisiin päivittäin, ole läsnä… Mutta entä jos tämä ei ole lainkaan luontaista? Kenen tapoja me kopioimme ja miksi? Onko touhussa mitään järkeä?

Luin sunnuntaina Aamulehteä kahvin kera ja innostuin valtavasti yhdestä artikkelista. Jätin lehden kesken ja avasin koneen, jotta pääsin keskustelemaan aiheesta lisää. Avattuani Twitterin silmiin osunut linkki johdatti uudelle välilehdelle. Sieltä sain idean, jonka vuoksi avasin sähköpostin ja siellä taas oli mielenkiintoinen sähköposti, jonka vuoksi aukesi jälleen uusi välilehti. Oli sunnuntai, joten päästin irti multitaskausestoista ja pakko keskittyä -ajattelusta. Miten ihanalta se tuntuikaan. Aivot kävivät kovilla kierroksilla ja tartuin kaikkiin innostuksen aiheisiin ja heittäydyin virran vietäväksi. Sain neljässä tunnissa enemmän aikaiseksi kuin koko viikolla. Ja ennen kaikkea parempaa jälkeä.

Olen pitänyt Duracell-henkistä ajatusten säntäilyä yhtenä suurimmista heikkouksistani. Alan kuitenkin yhä vahvemmin uskoa, että se on ehkä myös yksi suurimmista vahvuuksistani. Tämä sai minut miettimään itsensäjohtamista ylipäätään. Mistä lähtien olen ollut tyrannijohtaja? Muita ihmisiä johtaessani painotan vapautta ja yhteistä visiota. Uskon ehdottomasti siihen, että alaisella tulisi olla vapaus määrittää itse työskentelytapansa. Työntekijän pitäisi kokea itse valinneensa mihin pyrkii ja miten ja mitä varsinainen tekeminen on. Jos omalla kohdallani multitaskaus ja kaaoksenomainen hyppiminen tehtävästä toiseen on minulle luontaista, miksi pakotan itseni keskittymään yhteen asiaan kerrallaan? Kuitenkin hommat tulee tehdyksi kummallakin tavalla, mutta jälkimmäinen on itselleni paljon tuskallisempi.

Opiskeluiden yhteydessä oppi paljon dialogista, erilaisista persoonista, kuuntelemisesta ja toisen nopeuteen asettautumisesta. Väittäisin olevani jo todella hyvä asettumaan keskustelussa samaan nopeuteen kuin toinen osapuoli. Välillä mennään hitaasti ja pohditaan asioita rauhassa. Toisinaan taas juostaan kuin kilparadalla eteenpäin tukka hulmuten. Tässäkin olen kuitenkin todennut, että pidemmän päälle se käy tuskalliseksi. Lähimpien työkavereiden olisi hyvä olla edes jotenkin samassa tahdissa. Ja täytyy myöntää, että on myös hyvä, kun kotoa ja ystävistä löytyy ihmisiä, joiden seurassa ei aina tarvitse olla niin järkevä, kohtelias ja looginen.

Huomaan hivuttautuneeni itsensäjohtamisen opeista itsensähallitsemiseen. Hillitse, hallitse, pysy aisoissa, rauhoitu. Miten tässä näin kävi ja mitä se itsensäjohtaminen oikeasti on? Luin aikoinaan Pentti Sydänmaanlakan kirjan Älykäs itsensäjohtaminen, jossa itsensäjohtamiselle on listattu seitsemän periaatetta: merkitys, fokus, aitous, uudistuminen, itsekuri, herkkyys ja nöyryys. Kuitenkin itsekuri ja fokus nousevat käytännössä paljon suurempaan ja arvostetumpaan rooliin kuin muut osa-alueet. Itsekin koin ne suurimmiksi kehityskohteikseni analysoidessa omaa tilannettani reilu vuosi takaperin. Mennäänkö kuitenkin jossain pieleen, kun kuri nousee itseisarvoksi ja selättää ominaiset työskentelytavat? Aitous edellyttää kuitenkin rehellisyyttä itselleen ja kova itsekuri rokottaa helposti myös herkkyyttä.

Merkitys: etsi elämäsi syvempi merkitys (pysähdy)
Fokus: keskity olennaiseen ja elä yksinkertaisesti
Aitous: ole aito ja rehellinen itsellesi
Uudistuminen: ole rohkea ja uudistu jatkuvasti
Itsekuri: älä anna periksi ja ole kärsivällinen
Herkkyys: herkkyydet ovat ikkunoita maailmaan
Nöyryys: tunnista keskeneräisyytesi

Yksi suosituimpia mantroja menestyneiden ihmisten ihannoinnissa on tavoitteiden merkitys. Pitäisi tehdä pitkän tähtäimen tavoitteita ja kirkastaa visio. Pitäisi päivittäin keskittyä tavoitteisiin ja mieluiten luoda myös viikolle ja päivälle omat tavoitteet. Tähänkin koitin itseäni pakottaa, mutta totuus on, että vapaus on niin paljon mukavempaa. Mietin kyllä, mitä toivon elämältäni ja missä toivoisin olevani esimerkiksi viiden vuoden päästä. En kuitenkaan aseta liian tarkkoja tavoitteita saati sitten mitään mitattavia lupauksia. Sydänmaanlakka toteaa kirjassaan loistavasti: ”Luota, että kaikki tärkeät asiat elämässäsi tapahtuvat ajallaan.” Suosittelen lukemaan myös Elina Ruuskasen blogikirjoituksen tavoitteiden sokaisevasta vaikutuksesta.

Oliko tämä nyt loppujen lopuksi oodi vapaudelle? Ehkäpä.

Selina Kustula

Apua, miten tää kevät on mennyt näin vauhdilla! Nämäkin kuvat on jo melkein kuukauden takaisia. Silloin keittiö oli aika lailla juuri toimitettu. Odotan jo to-del-la malttamattomana toukokuuta, kun päästään valokuvaamaan valmista taloa. Silloin siellä näkyy jo omakin kädenjälki. Siihen on kuitenkin vielä hetki aikaa, joten tässä muutama pikainen otos talolta.

Remonttitunnelmia :) Viimeisiä viedään. Kohta päästään laittamaan kaikkea siistiä, pehmeää, lämmintä, tyylikästä…

Selina Kustula

#LKVvaistotalo #asuntomessut2016

Päätellen Instagram-virrastani normaalit ihmiset urheilevat paljon ja rentoutuvat viikonloppuisin syömällä aamupalan hienosti katettuna ja kävellen järven jäällä kauniissa talvisäässä. Teemaan toki kuuluvat hashtagit #slowmornings #lazysunday #homesweethome

Ida pohti blogissaan pääsiäisen merkitystä eri aikoina ja samaistuin ilmaisuun ”yrittäjänä [se] ei [merkinnyt] oikeastaan mitään töiden venyessä pyhäpäivillekin”. Valitettavasti pyhäpäivät ja viikonloput ovat viime aikoina tarkoittaneet minulle lähinnä kieltoa soittaa työasioissa ihmisille. Viikonloppuna en ole oikeastaan sen rentoutuneempi kuin arkenakaan. Saan ehkä vähemmän aikaiseksi kuin arkena, mutta poden siitä valtavaa syyllisyyden tuntoa. Olen havainnut tämän ongelman jo useita viikonloppuja sitten, mutta en ole löytänyt ratkaisua. Missä se viikonloppufiilis lymyilee?

En sitten tiedä, oliko kyseessä sopiva sekoitus kevätaurinkoa, valmistuneita hommia ja innostusta uusista suunnitelmista, mutta viime viikonloppuna koin jonkinlaisen valaistumisen rentoutumisen suhteen. Jostain hiipi kummallisen kevyt olo ja kuulin Niihaman retkeilymajan kutsun. Olen asunut Tampereella seitsemän vuotta, enkä ole koskaan käynyt Niihamassa. Olen vain kuullut, että se on ihana paikka. Napattiin siis Lidlin paistopisteeltä evästä matkaan (ei maksettu mainos vaan ihan puhdas croissantriippuvuus) ja hurautettiin pelkkä osoite tiedossa kohti Niihamaa.

Vastassa oli metsän keskellä pikkuinen järvi ja pikkuinen tupa sekä paljon hiihtäjiä. Koira odotteli pihassa makkarajämiä ja kissa livahti sisälle samalla ovenavauksella kanssamme. Suksia meillä ei ollut. En edes omista sellaisia. Se ei kuitenkaan estänyt syömästä makkaran puolikasta ja nauttimasta metsistä ympärillä. Miksi tällaisia reissuja ei tule tehtyä? Kerrostalohelvetin keskeltä on kuitenkin aika lyhyt matka luontoon ja olo helpottuu hetkessä. Niihaman majassa on kahvio auki joka päivä 10-20 ja lähettyviltä löytyy kota makkaroiden paistamiseen, pulkkamäki, hiihtoladut ja napakelkka. Nauroin itsekin ääneen nähdessäni kahden pienen hurjapäätytön istuvan napakelkan kyydissä aurinkolasit päässä. Voi sitä naurun ja innostuksen määrää! Välillä lensivät kyydistä, mutta se ei tuntunut menoa haittaavan. Vastaan tuli myös pariskunta suksilla ison pajunkissakimpun kanssa. Olivat löytäneet hyvän paikan, missä oli oksat täynnä pajunkissoja. Aloin jopa miettiä, kuinka kiva olisi omistaa sukset. En uskonut tuntevani näin vielä ainakaan kymmeneen vuoteen. Mitä täällä tapahtuu?

Päätimme hurauttaa vielä Siilinkarille. Siinä on jälleen toinen tamperelaisille tuttu paikka, joka oli omalla kohdalla vielä kokematta. Jätimme auton Mustalahden satamaan ja käppäilimme kohti Siilinkarin majakkaa. Matkaa on noin 1,2 kilometriä. Jäällä oli paljon erilaisia sunnuntainviettäjiä. Oli koiria, pyöräilijöitä, kävelijöitä, luistelijoita. Perheitä, pariskuntia, urheilijoita, lapsia, nuoria ja vanhoja. Itse katselin ensimmäistä kertaa kaupunkia jään päältä vähän kauempaa. Särkänniemikin toi aivan erilaiset mielleyhtymät jään ja lumen ympäröimänä. Siellä se vuoristorata nöyrästi odottelee lämpimämpiä kelejä.

Viime aikoina on tullut tehtyä paljon töitä kotoa käsin ja viikonloppuisin meinaa olla olo kuin olisi unohtanut itsensä työpaikalle. Tuntuu, että pitää lähteä jonnekin arjesta poikkeaviin maisemiin, jotta sielu oikeasti lepää. Järven jäällä seisominen tuo omalla kohdalla mieleen lakeusmaisemat, joissa kasvoin. Tulee levollinen olo, kun näkee kauas. Ehkä sen vuoksi mereenkin rakastuin, vaikka pidänkin vettä yleisesti ottaen pelottavana elementtinä.

Tältäkö siis muista tuntuu viikonloppuisin? Työt hädin tuskin kävivät mielessä ja olo oli kevyt ja onnellinen. Aika tuntui riittävän vaikka mihin ja kaikin puolin oli levännyt ja energinen olo. Voisiko tämä olla jotain pysyvää vai yhden viikonlopun ihme? Kadonnut viikonloppu tuntui löytyvän Näsijärven jäältä.

Nyt lähden etsimään sitä Meri-Porin maisemista. Nauttikaahan pääsiäisestä. Sieltä se kevät näyttää tulevan.

PS. Ilmeisesti Mustalahden sataman railo on jo sen verran suuri, että sitä kautta ei kannata Siilinkarille lähteä. Uutinen aiheesta löytyy täältä.

ENG. // Found some peace from beautiful winter Tampere. Niihama cabin and Siilinkari are definitely worth visiting.