Mitä kummallisin ajatus valtasi mieleni. Mikä tämän kaiken tarkoitus on?
Olen aina ajatellut, että tarkoitus on kehittyä ja kehittää. Jättää jälkensä maailmaan. Mutta mitä järkeä kaikessa työssä itsensä eteen on, kun lopulta sitten kuollaan pois ja maailma unohtaa pian.
Itse oivaltaa aivan samoja asioita kuin monet minua ennen. Toisaalta taas huomaan usein muiden oppivan asioita, jotka itse olen jo oppinut aikaisemmin. Tai aikoja sitten.
Miten turhaa. Ja jos ihmiskunta opettelee samoja asioita uudestaan ja uudestaan, niin teen kyllä minäkin. Samat kelat pyörii parin vuoden välein. Samat asiat joutuu opetella uudestaan ja uudestaan. Vähän kuin salilla kävisi. Hyöty valuu hukkaan, jos harjoittelua ei jatka.
Eipä ole tullut aikoihin kirjoitettua lukuhaasteen etenemisestä. Inspiroiduin nyt #NBForum2017-twiittejä lueskellessa kuitenkin pysähtymään tiimiasioiden äärelle. Nordic Business Forumissa oli nimittäin tänä vuonna puhumassa Patrick Lencioni ja moni oli jakanutkin muistiinpanojaan Lencionin puheenvuorosta. Sisällöltään puhe oli näköjään tiivistänyt hänen kirjaansa Viisi toimintahäiriötä tiimissä.
Sain viime maaliskuussa hyvältä ystävältäni syntymäpäivälahjaksi kyseisen kirjan ja loppukesästä tuntui, että nyt on aika lukea se. Ahmin kirjan parissa päivässä. Se toimi minulle ennakkovalmistautumisena Tiimimestarit-valmennuksen viimeiselle lähijaksokerralle, jonka aiheena oli ”valmentajan karaktääri”.
Käytännössä 2013 vuodesta saakka olen aktiivisesti seurannut omaa kehittymistäni valmentavana johtajana ja pyrkinyt saamaan siihen apuja palautteen, dialogin, seminaarien ja kirjojen kautta. Lencionin teemat olivatkin hyvin tuttuja jo aiemmin kokemani ja lukemani perusteella. ”Luottamus, konfliktit, sitoutuminen, vastuu, tulokset.” Hyvin loogista. Siitä huolimatta kirjasta tarttui, ei ehkä uutta, mutta syvempiä ajatuksia monista osa-alueista.
Jäin etenkin miettimään luottamuksen syntymistä tiimissä ja kuinka tärkeää se on konfliktien syntymisen kannalta. Konfliktit taas ovat aidon sitoutumisen saavuttamiseksi äärimmäisen tärkeitä. Jos pelätään konflikteja, eli käytännössä sitä, että ollaan eri mieltä ja sanotaan se ääneen, päädytään myötäilemään tapahtuvaa päätöksentekoa. Tällöin ei koeta, että on itse ollut vaikuttamassa ja tekemässä päätöstä, mikä taas johtaa löyhään sitoutumiseen.
Luottamus on siis jälleen kerran kaiken perusta. Lencionin kirjassa tuotiin myös hyvin esiin se, ettei toista voi pakottaa luottamaan tiimiin. Jos joku ei avaudu tiimille ja kerro todellisia mietteitään, ei asiaa auta henkilön haastaminen aiheesta. ”Mitä sä oikeasti ajattelet? Kerro nyt!” Itse ainakin sorrun helposti tämän kaltaiseen malttamattomuuteen.
Toisaalta olen useamman kerran pähkäillyt, että onko luottamus kuitenkin tahdon asia. Joihinkin ihmisiin luottaa jo alle vuorokaudessa, toisiin ei vielä useamman vuodenkaan jälkeen. Toki alitajuntamme kerää kaikenlaista tietoa ihmisen käytöksestä ja yrittää sen perusteella rakentaa päätöstä siitä, voiko toiseen luottaa vai ei. Loppujen lopuksi meistä ei silti ole ennustajiksi. Emme voi tietää onko ihminen luottamuksen arvoinen. Joka tapauksessa se on uskon asia.
Huomaan myös usein, että toiset ihmiset ovat epäluuloisempia ja toiset taas haluavat uskoa ihmisistä hyvää. Väittäisin myös, että luottamus voi synnyttää luottamusta. Kun uskoutuu toiselle ihmiselle jostain henkilökohtaisesta, herättää se usein myös vastavuoroisesti luottamusta. ”Kun kerran tuo ihminen luottaa minuun noin suuresti, kai minäkin voin luottaa häneen.”
Mitä ajatuksia tai kokemuksia teillä on luottamuksesta ja sen synnyttämisestä? Aihe on todella mielenkiintoinen, koska se on niin elintärkeä toimivan tiimin kannalta. Paljon muitakin hyviä pointteja kirjassa oli, mutta tuo luottamus jäi kaikista tärkeinpänä mieleeni.
Kirja kokonaisuudessaan oli hassulla tavalla kirjoitettu – kuin kertomuksen muotoon. Yritykseen tulee uusi toimitusjohtaja töihin ja hän alkaa ratkomaan johtoryhmän tiimityöskentelyongelmia. Aluksi taistelin pääni sisällä, että vihaanko tätä tyyliä vai pidänkö siitä. Loppujen lopuksi kallistuin pitämisen puolelle, koska johtoryhmän erilaiset persoonat antavat varmasti erilaisille lukijoille samaistumispintaa ja hyvin käytännönläheisiä esimerkkejä eri tilanteista. Tarinamuotoinen kerronta oli myös hyvin helppolukuista ja ymmärrettävää. Kirjan lopussa oli vielä tietokirjamaisemmin avattu teoriaa ja miten viedä asioita käytäntöön.
Ehdottomasti siis suosittelen Patrcik Lencionin Viisi toimintahäiriötä tiimissä -kirjaa. Se on sinulta pieni panostus ajallisesti, mutta suuri palvelus tiimillesi.
Selina Kustula
#selinalukee2017-haasteessa tämä taisi olla kirja numero 9/20 :) Enköhän saa 20 kirjaa luetuksi ennen vuoden vaihdetta. Uskon niin.
Istuin pyöreän pöydän ympärillä upealla illallisella. Minä ja seitsemän muuta tuijotimme triathlonistin säihkyviä silmiä, kun hän kertoi harrastuksestaan ja me kyselimme ihmeissämme. Hetken päästä siirryimme keskustelemaan lentokoneista ja helikoptereista, mikä oli vähintään yhtä vieras aihe kuin triathlonit. Samanlainen säihke syttyi sen silmiin, joka suhtautui aiheeseen intohimoisesti.
Miten ihana onkaan kuunnella ihmistä, joka suhtautuu asiaansa intohimoisesti. Puhe on vaivatonta ja energia on aivan erilainen. Mikä on sinun intohimo? Tuo kysymys nousi tuossa pöydässä silmien säihkymisen myötä keskusteluun. En saanut suustani oikein minkäänlaista vastausta. Onnekseni keskustelu soljui luontevasti valokuvaukseen, josta innostuneita löytyi useampikin.
Tuo sama kysymys oli esitetty minulle edellisenä päivänä eri yhteydessä. ”What is your passion?”. Ja minä jäin vain miettimään vastausta. Miten ihmeessä en osannut vastata tuohon? Pidän itseäni hyvin intohimoisena ihmisenä. Minulla ei kuitenkaan ole vapaa-ajalla mitää yksittäistä harrastusta, johon voisin sanoa suhtautuvani intohimoisesti. Ja viime aikoina intohimo on puuttunut lähes kaikesta tekemisestäni.
Valokuvaaminen, maalaaminen, kirjoittaminen, kirjat, taide, museot, sisustaminen, remontoiminen, postikortit. Pidän sellaisista ja ne rentouttavat ja innostavat, mutta onko mikään niin yli muiden, että voisin kutsua sitä intohimoksi?
Mikä saa minun suuni käymään samalla tavalla ja silmät säihkymään kuin lentokoneintoilijan? Minkä eteen olen valmis tekemään töitä ja antamaan aikaani niin kuin triathlonisti?
Ainut vastaus, mikä on aidosti yli muiden on johtaminen ja ihmiset. Voisin keskustella loputtomiin valmentamisesta ja parhaasta työskentely-ympäristöstä, motivaatiosta, oppimisesta, kehittymisestä, palautteesta, luottamuksesta, tavoitteista, arvoista, prosesseista, tehokkuudesta.
Kyse on ennen kaikkea ihmisistä ja heidän unelmistaan. Ja silti ihmiset ovat viime aikoina tuntuneet lähinnä väsyttäviltä. Sosiaalisuus ja sen sellainen. Tiedättehän.
”Mikä paljon antaa, paljon myös vaatii.”
Ei intohimo silti mihinkään katoa, vaikka se välillä palaisikin hieman pienemmällä roihulla. Joskus vain väsyttää ja tarvitsee vain jonkun, jolle puhua hetki ihan oikeista asioista.
”Siihen on toki monta syytä[, miksi luen]. Yksi tärkeä on se, että kirjan lukeminen on minulle rauhoittava kokemus, aikaa poissa ruuduista ja poissa arjen hälinästä ja poissa oman navan ympällä pyörimisestä ja poissa henkilöbrändäyksestä. Kirja on portti jonkun toisen mieleen ja matka hänen saattelemanaan jonnekin sellaiseen paikkaan, jonne en muuten koskaan voisi mennä. Tai se voi olla jonkun maalailema selitys maailmasta tai jostain ilmiöstä, jota en tunne. Kirja on paikka, jota voin tutkia rauhassa ja voin muodostaa siitä oman mielipiteeni ja kuvitella sen osan mitä ei ole suoraan riveillä. Se on keino välittää tunteita, kokemuksia, ajatuksia, tapahtumia, taitoja ja oivalluksia vuosien ja vuosisatojenkin päähän, kääntäjien ansiosta toiselle puolelle maailmaa ja toiseen kulttuuriin.” – Marko Suomi
Voi kyllä. Viime aikoina olen matkustanut Amerikkaan piirroselokuvien alkuvaiheisiin, sodan ajan opetusvideoihin, 1900-luvun alkuun ja siitä eteenpäin, nuoren Walt Disneyn kokemiin pettymyksiin, menestyksiin ja menetyksiin. On ollut ällistyttävää huomata, miten suuri vaikutusvalta Mikki Hiiren isällä on ollut. Valtion päämiehet kääntyivät Disneyn puoleen. Tai kuinka Disney joutui pettymään työntekijöihinsä, mutta osasi myös olla armollinen. Kuinka hän keräsi ympärilleen valtavasti osaamista ja johti ihmisiä ja piti kiinni visiostaan.
Sattumalta tulin tässä Walt Disneyn elämänkertaa lueskellessa katsoneeksi myös dokumentin Selfridges-tavaratalon perustajasta Harry Gordon Selfridgestä. (Kiitos vinkistä Ani.) Heti sen perään aloitin Netflixin sarjan samaisesta miehestä: Mr. Selfridge. Selfridge eli 1858 – 1947 ja Walt Disney eli 1901 – 1966. Jonkun verran mennään siis päällekäin ja se näkyykin Walt Disneyn elämänkerrassa ja Mr. Selfridge -sarjassa esimerkiksi liittojen ja sodan vaikutuksina. Todella mielenkiintoista matkustaa ajassa taaksepäin tällaisten bisnesmiesten tarinoiden kautta.
Korostuu myös se miten pienen hetken normaali on tämän hetken normaali. Disney sai kokea television vaikutuksen elokuvateattereihin. Oli myös aika, jolloin täyspitkä piirroselokuva oli mullistava ajatus, johon ei uskottu. Ja meikkien laittaminen esille Selfridgen tavaratalossa oli aivan pöyristyttävä ehdotus. Eihän kukaan kunniallinen nainen käyttäisi poskipunaa ja hajuvedenhän pitäisi olla naisen suuri salaisuus, ei julkisesti näytillä tiskillä. Eikö niin?
Kirjahaaste etenee. Nyt on luettuna viisi kirjaa ja tavoitehan oli 20 kirjaa vuodessa. Tätä on muuten pikkaisen hankala seurata blogini puolella, mutta Instagramissa käytössäni on #selinalukee2017.
Haluaisin lukea 15 ei-tietokirjaa ja viisi tietokirjaa. Tähän mennessä luetuista kaksi on tietokirjoja.
Se mikä ei tapa (ei tietokirja)
Murhalesken muistelmat (ei tietokirja)
Havaintoja parisuhteesta (ei tietokirja)
Steal Like An Artist
Aki Hintsa – Voittamisen anatomia
Leijonan metsästykseen uudistuksia
Tarkoitus nyt järjestellä vähän tätä blogia niin, että täältä jotain löytäisikin. Tuntuu ainakin omalla kohdalla, etten ikinä löydä niitä tekstejä, joita etsin :D Vaikka oma blogi kyseessä. Ainakin kirjallisuutta koskevat tekstit ovat kiven alla ja samoin mökkihöpöttelyt.
Toivottavasti saan nyt kevään myötä vähän rutiinia kirjoittamiseen. Taidan aina hypätä yhtäkkiä suoraan siihen ajatukseen, joka sillä hetkellä on päässäni ja sinne hypätäänkin sitten pää edellä. Konteksti jää varmaan monelta lukijalta uupumaan, jos ei ole seurannut muita somekanaviani.
Koittakaahan kestää. Tarkoitus nyt pistää kategoriat täällä uusiksi ja rämpiä hieman WordPressin plugareita läpi, jotta tulisi vanhat tekstit paremmin jaotelluksi ja muutenkin koko blogia selkeytettyä.
Otan mielelläni toiveita vastaan. Mistä haluaisitte minun kirjoittavan? Onko aiheideoita? Mitkä kirjoitukset ovat olleet suosikkeja? Mikä blogissa mättää? Mitä voisin parantaa? Palaute on lahja. ❤
Vieläkin on sellainen olo, etten tiedä, mistä tämä blogi kertoo. Täytyy tarkkailla nyt tätä tekstien tuottamista. Mistä minä oikein hölisen?
Mutta siis, itse asiaan.
Oskari Saari: Aki Hintsa – Voittamisen anatomia
Toimiva kerrontatyyli
Yllätyin positiivisesti, vaikka odotin kirjalta todella paljon. Olin kuullut monen (mielestäni) fiksun ihmisen suosittelevan kirjaa ja Aki Hintsa oli muutamista lehtiartikkeleista tuttu nimi. Formulakuskien luottolääkäri, hyvinvointia kokonaisvaltaisesti ajatteleva ihminen.
Oletin useita johtamisen ja itsensäjohtamisenkirjoja lukeneena, että kirja keskittyisi pitkälti avaamaan Hintsan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin mallia. Totta tuokin, mutta kerronta vaihteli tarinanomaisten case-esimerkkien, Hintsan mallin, raakojen lääketieteellisten faktojen ja Hintsan henkilökohtaisen oman tarinan välillä. Tämä toimi mielestäni hyvin.
Menestyksen ympyrä
En lähde yksityiskohtaisesti avaamaan Hintsan mallia, koska mielestäni esimerkiksi Henry Vesin on tehnyt sen jo hyvin ennen minua. Käykää kurkistamasta hänen blogistaan. Lisäksi Hintsa Performancen sivuilta löydätte englanniksi eriteltynä The Circle of Better Life.
Hintsan malli aukesi hyvin käytännön esimerkkien ja tutkimustiedon yhdistelmänä. Formulamaailman lisäksi tapauksia oli myös yritysmaailmasta, joka ainakin itselleni oli raikas tuulahdus F1-kuskien rinnalle. Kirja kävi läpi koko Hintsan mallin osa-alue kerrallaan ja käsitteli aihetta eri näkökulmista.
Välillä pysähdyin aivan ihmettelemään, että miten minäkin nyt yhtäkkiä kiinnostuin niin kovin nukkumisen määrästä, unen laadusta, valon ja kahvin vaikutuksesta uneen, ravinnosta ja kävelemisestä. Monelle urheilijalle kaikki tuo fyysinen puoli tuntuu helpommalta ja ainakin esimerkkien perusteella ymmärsin, että heille coren miettiminen oli vieraampaa.
Herkullinen iltapala – mutakakkua ja mansikkasosetta.
Omalla kohdallani hommaa pelaa juuri päin vastoin. Liikkuminen on tylsää, jos siihen ei liity jokin peli ja ruuan suhteen olen todellinen nautiskelija. Yöunet jäävät lyhyiksi ja rytmi on valoon nähden luonnoton. Kyllähän sen ajatuksen tasolla tietää, miten pitäisi toimia, mutta homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa.
Hintsan tyylissä vetoaa yksinkertaisuus, pienet muutokset, järki, tutkimustieto. Hintsa ei saarnaa tai vaadi mahdottomuuksia. ”Älä yritä tulla täydelliseksi – vain hiukan paremmaksi”, kirjoitin muistivihkooni. Liikkumisenkin suhteen hän korostaa peruskuntoa ja hyötyliikunnan määrää eikä niinkään saliohjelmia tai kovia kuntokuureja.
Pieniä, mutta pysyviä muutoksia
”Näennäisesti vähemmän on absoluuttisesti enemmän” jäi mieleeni erityisesti, koska olimme juuri oman tiimini toiminnassa miettineet tehokkuutta ja työn määrä suhteessa tuottavuuteen. Nämä ovat nyt tällaisia satunnaisia yksityiskohtia teille, mutta omassa toiminnassa huomaan jo pieniä muutoksia etenkin unen, valon, kahvin ja ravinnon suhteen. Hintsa tosin korostikin, että tärkeämpää on tehdä pysyviä muutoksia, vaikka ne olisivatkin vain pieniä askeleita kerrallaan.
Huomaan esimerkiksi aamuisin miettiväni Hintsan kommentteja aamupalasta. Jos en syö aamupalaa, kroppa ei tiedä yön päättyneen ja on vielä säästömoodissa. Aamupalalla startataan aineenvaihdunnan päivätoiminnot. Jos juon kahvia piristääkseni itseäni, se vaikuttaa unenlaatuuni ja oikeastaan sen vuoksi heräänkin väsyneenpänä. Nyt olen seurannut kahvidesien määrää arjessani parin viikona ajan. Tavoite on pudottaa se kahteen desiin päivässä ja jossain vaiheessa lopettaa kokonaan.
Poikkeuksellisen hyvä aamupala, koska ystävän ja ajan kanssa istuttiin.
Varsinkin aikavyöhykkeiden välillä matkustavia suosittelen lukemaan valoa käsittelevän osuuden kirjasta. Todella mielenkiintoisia faktoja siitä, miten sopeutua eri aikavyöhykkeelle ja mitä kropassamme tapahtuu tuollaisessa tilanteessa. Tähänkin liittyen oli hauskoja behind the scenes -tarinoita F1-maailmasta, vaikka laji ei muuten minua kiinnostakaan.
Valoon suhtaudun eri tavoin nykyään. Iltaisin alan pikkuhiljaa vähentämään keinovalon määrää kodissamme ja yritän kovasti päästä eroon pahasta tavastani katsoa TV-sarjoja tabletilta iltaisin. Se on jo suorastaan riippuvuus, joten olen ottanut tavaksi värittää muistivihkostani ruudun joka kerta, kun pystyn olemaan illan ilman tablettia.
”Se voittaa, jolla on eniten energiaa.”
Suosittelen Voittamisen anatomiaa aivan kaikille luettavaksi. Hintsan malli on opettavainen, mutta niin on myös Hintsan oma elämäntarina. Arvosana 5/5,
