Varmasti jokainen on törmännyt artikkeliin, jossa annetaan 5 / 10 / 50 vinkkiä, mitä menestyneet ihmiset tekevät ennen nukkumaan menoa / aamuisin / joka päivä / säännöllisesti / paremmin kuin muut. Ja me koitamme innoissamme muuttaa toimintatapojamme samankaltaisiksi. Nuku enemmän, nuku vähemmän, älä multitaskaa, kirkasta suuri visiosi, keskity tavoitteisiin päivittäin, ole läsnä… Mutta entä jos tämä ei ole lainkaan luontaista? Kenen tapoja me kopioimme ja miksi? Onko touhussa mitään järkeä?

Luin sunnuntaina Aamulehteä kahvin kera ja innostuin valtavasti yhdestä artikkelista. Jätin lehden kesken ja avasin koneen, jotta pääsin keskustelemaan aiheesta lisää. Avattuani Twitterin silmiin osunut linkki johdatti uudelle välilehdelle. Sieltä sain idean, jonka vuoksi avasin sähköpostin ja siellä taas oli mielenkiintoinen sähköposti, jonka vuoksi aukesi jälleen uusi välilehti. Oli sunnuntai, joten päästin irti multitaskausestoista ja pakko keskittyä -ajattelusta. Miten ihanalta se tuntuikaan. Aivot kävivät kovilla kierroksilla ja tartuin kaikkiin innostuksen aiheisiin ja heittäydyin virran vietäväksi. Sain neljässä tunnissa enemmän aikaiseksi kuin koko viikolla. Ja ennen kaikkea parempaa jälkeä.

Olen pitänyt Duracell-henkistä ajatusten säntäilyä yhtenä suurimmista heikkouksistani. Alan kuitenkin yhä vahvemmin uskoa, että se on ehkä myös yksi suurimmista vahvuuksistani. Tämä sai minut miettimään itsensäjohtamista ylipäätään. Mistä lähtien olen ollut tyrannijohtaja? Muita ihmisiä johtaessani painotan vapautta ja yhteistä visiota. Uskon ehdottomasti siihen, että alaisella tulisi olla vapaus määrittää itse työskentelytapansa. Työntekijän pitäisi kokea itse valinneensa mihin pyrkii ja miten ja mitä varsinainen tekeminen on. Jos omalla kohdallani multitaskaus ja kaaoksenomainen hyppiminen tehtävästä toiseen on minulle luontaista, miksi pakotan itseni keskittymään yhteen asiaan kerrallaan? Kuitenkin hommat tulee tehdyksi kummallakin tavalla, mutta jälkimmäinen on itselleni paljon tuskallisempi.

Opiskeluiden yhteydessä oppi paljon dialogista, erilaisista persoonista, kuuntelemisesta ja toisen nopeuteen asettautumisesta. Väittäisin olevani jo todella hyvä asettumaan keskustelussa samaan nopeuteen kuin toinen osapuoli. Välillä mennään hitaasti ja pohditaan asioita rauhassa. Toisinaan taas juostaan kuin kilparadalla eteenpäin tukka hulmuten. Tässäkin olen kuitenkin todennut, että pidemmän päälle se käy tuskalliseksi. Lähimpien työkavereiden olisi hyvä olla edes jotenkin samassa tahdissa. Ja täytyy myöntää, että on myös hyvä, kun kotoa ja ystävistä löytyy ihmisiä, joiden seurassa ei aina tarvitse olla niin järkevä, kohtelias ja looginen.

Huomaan hivuttautuneeni itsensäjohtamisen opeista itsensähallitsemiseen. Hillitse, hallitse, pysy aisoissa, rauhoitu. Miten tässä näin kävi ja mitä se itsensäjohtaminen oikeasti on? Luin aikoinaan Pentti Sydänmaanlakan kirjan Älykäs itsensäjohtaminen, jossa itsensäjohtamiselle on listattu seitsemän periaatetta: merkitys, fokus, aitous, uudistuminen, itsekuri, herkkyys ja nöyryys. Kuitenkin itsekuri ja fokus nousevat käytännössä paljon suurempaan ja arvostetumpaan rooliin kuin muut osa-alueet. Itsekin koin ne suurimmiksi kehityskohteikseni analysoidessa omaa tilannettani reilu vuosi takaperin. Mennäänkö kuitenkin jossain pieleen, kun kuri nousee itseisarvoksi ja selättää ominaiset työskentelytavat? Aitous edellyttää kuitenkin rehellisyyttä itselleen ja kova itsekuri rokottaa helposti myös herkkyyttä.

Merkitys: etsi elämäsi syvempi merkitys (pysähdy)
Fokus: keskity olennaiseen ja elä yksinkertaisesti
Aitous: ole aito ja rehellinen itsellesi
Uudistuminen: ole rohkea ja uudistu jatkuvasti
Itsekuri: älä anna periksi ja ole kärsivällinen
Herkkyys: herkkyydet ovat ikkunoita maailmaan
Nöyryys: tunnista keskeneräisyytesi

Yksi suosituimpia mantroja menestyneiden ihmisten ihannoinnissa on tavoitteiden merkitys. Pitäisi tehdä pitkän tähtäimen tavoitteita ja kirkastaa visio. Pitäisi päivittäin keskittyä tavoitteisiin ja mieluiten luoda myös viikolle ja päivälle omat tavoitteet. Tähänkin koitin itseäni pakottaa, mutta totuus on, että vapaus on niin paljon mukavempaa. Mietin kyllä, mitä toivon elämältäni ja missä toivoisin olevani esimerkiksi viiden vuoden päästä. En kuitenkaan aseta liian tarkkoja tavoitteita saati sitten mitään mitattavia lupauksia. Sydänmaanlakka toteaa kirjassaan loistavasti: ”Luota, että kaikki tärkeät asiat elämässäsi tapahtuvat ajallaan.” Suosittelen lukemaan myös Elina Ruuskasen blogikirjoituksen tavoitteiden sokaisevasta vaikutuksesta.

Oliko tämä nyt loppujen lopuksi oodi vapaudelle? Ehkäpä.

Selina Kustula

Nyt täytyy puhua pari sanaa onnellisuudesta. Luvassa ajatuksenvirtaa eri kanteilta. Koittakaahan pysyä matkassa.

Ensimmäinen onnellisuuden este on mielestäni stressi. Omalla kohdallani olen huomannut sen aiheuttajan olevan turha perfektionismi ja asioiden yliajattelu. Elämäni uusi motto, ohjenuora ja tukipylväs on kerrassaan mainio Mark Mansonin kirjoittama artikkeli: Subtle Art of Not Giving a Fuck. Suosittelen. Varsinkin, jos tulee ajateltua, että pitäisi olla tietynlainen tai asiat kuuluisi hoitaa juuri oikealla tavalla. Oikeastaan se ei ole kauhean uusi minulle. Varmaan vuosi sitten luin ensimmäisen kerran ja palaan siihen aina, kun meinaan itse aiheuttaa itselleni stressiä. Suosittelen varsinkin niille, jotka työskentelevät välillä vähän liiankin huolettomien ja spontaanien ihmisten parissa. Toimii myös silloin, kun kyseessä on vaikkapa oma poikaystävä. Kröhöm…

Tiedättekös kaikki hienot lainaukset ja sanonnat, joita nykyihminen tuntuu rakastavan etenkin somessa. No, jotkin lainaukset vaan jää päähän ja ihan hyvästä syystä. Omalla kohdalla yksi vanha hyvä on ”kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan.” Niin se vaan menee. Seuraavaksi sanon itselleni, että kaikesta on tähänkin asti selvitty, joten miksei selvittäisi jatkossakin. Proakatemialla hieman samaan ajatukseen suosikkilauseeni on ollut ”Luota prosessiin.” Toimii tuokin hienosti. Olen myös kehitellyt stressierkkien kanssa keskustellessa järkeen vetoavan taktiikan. Kaikki ei nimittäin ihan vaan automaattisesti luota sokeasti. Tämä logiikkaan vetoava mantrani voisi olla nimeltään ”Five times of So What”. Kun siis jokin stressaa, kysyn kysymyksen: ”Mikä on pahinta, mitä siitä voisi seurata?” Harvemmin se pahin nyt niin kamala asia on. Jatkokysymyksenä mietitään, että mitäs sitten. Onko sillä niin väliä? Onko se loppujen lopuksi niin paha? Tätä sitten vaan kysellään niin kauan, että järkikin sanoo, että tästä kyllä selvitään. Yleensä perfektionismin, tarkkuuden ja varmuuden suuntaan on helpompi säätää ajatuksiaan takaisin kuin tuonne hullunrohkean luottamuksen suuntaan

Se stressistä. Mites sitten onnellisuus ylipäätään. Miksi on niin tyytymätön olo jatkuvasti? Kotona odotti nytkin ihana mies nukkumasta sohvalla, koira hyppimässä onnesta ja kämppäkin on kuin pieni unelma suoraan 20-luvulta keskellä Tampereen keskustaa. Kädessä on tradenomin paperit maailman parhaasta koulusta ja elämä edessä. Kaksi huippumielenkiintoista projektiakin on nyt käsillä. Miksi silti tuntuu vähän onnettomalta? Mikä tässä mättää? Ikäisteni kanssa keskustellessa olen huomannut samankaltaista epäonnellisuutta. Periaatteessa kaikki hyvin ja juuri niin kuin toivoikin, mutta silti ei ole mitenkään erityisen onnellinen olo. Juuri kun tätä pähkäilin illan, Noora Toivo linkittää Facebookiin: Why Generation Y is unhappy. On muuten sekin yhdestä suosikkiblogistani, Wait But Why:sta.

Artikkeli esittelee yksinkertaisen laskutoimituksen onnellisuudesta. Onnellisuus on todellisuus miinus odotukset. Baby Boomers -sukupolvea edeltänyt sukupolvi koki toisen maailmansodan ja suuren laman. Tavoitteet ja unelmat keskittyivät taloudellisesti vakaaseen ympäristöön. Tällä mentaliteetilla kasvatettiin seuraava sukupolvi. Vakaan ja turvallisen uran luominen oli kaikki kaikessa ja se saavutettiin vain kovalla työllä. Ennennäkemätön taloudellinen kasvu johti siihen, että odotukset ylittyivät. Onnellisuuslaskuopin mukaan siis todellisuus oli parempaa kuin odotukset. Tämä johti positiiviseen ja optimistiseen ympäristöön, johon Y-sukupolvi syntyi. Ja nyt päästään asiaan.

Sukupolvemme on huomattavan tavoitteellinen, eikä ajatus urasta keskity enää vakaaseen taloudelliseen tilanteeseen. Me haluamme toteuttaa itseämme. Uskomme vahvasti pystyvämme mihin vain, eikä ole roolia, johon emme voisi päästä. Tsekatkaapa tuosta artikkelista, kuinka internetistä löytyvien fraasien ”a secure career” ja ”a fulfilling career” määrä on muuttunut vuosien mittaan. Ero on huima. Hauska myös huomata, kuinka ”follow your passion” -fraasin käyttö on moninkertaistunut 20 viimeisen vuoden aikana. Tämä sukupolvi,  meidän sukupolvemme, uskoo vahvasti omaan erinomaisuuteensa. Jokainen meistä kuvittelee yksilönä olevansa jotenkin parempi, kauniimpi, ainutlaatuisempi ja erikoisempi kuin muut. Loistava ura on kuin itsestäänselvyys, pitäisi vain päättää, mihin suuntaan lähteä.

Kaikki tämä naurattaa, koska se on niin totta. Maksamme innoissamme kalliista seminaareista, joissa onnistujat kertovat ilosanomaa menestyksestä ja upeista mahdollisuuksista. ”Voit olla mitä vain. Pystyt mihin vain.” Puhutaan tavoitteista, unelmista, visioista. Työn tulee olla hauskaa ja ajatuskin vain rahan vuoksi työskentelystä tuntuu vieraalta. Nauran, koska olen yksi näistä ihmisistä. Pohdin muulloinkin kuin vuoden vaihtuessa tavoitteita. Pääsinkö aiempiin? Minne nyt? Mitä vaaditaan? Miksi en onnistuisi? Mitä haluan elämältäni? Miten olen onnellisin? Onhan tavoitteeni tarpeeksi suuria?

Ollaanpa siis raa’an rehellisia. Minä kuvittelen olevani keskivertoa parempi ja välkympi ja monipuolisempi ja kaikin puolin ihana. Olen myös varmasti useammankin kerran sanonut ääneen, että nyt pitäisi vain päättää, mitä teen elämälläni. Menestyminen on kuin itsestäänselvyys. Suosikkisanontani tänä syksynä on ollut ”You get what you tolerate.” Voisiko tätä ajatteluani paremmin tiivistää yhteen lauseeseen? Kuka minut on saanut näin hullun itsevarmaksi ja optimistiseksi? Ehkä kaikki ihmiset ympärilläni. Tutut ja tuntemattomat. Nyt on aika positiivista suhtautumista ilmassa, vaikka muuta tunnutaan väittävän. Optimistisen asenteen lisäksi huomaan pitäväni vanhemmille sukupolville itsestäänselviä asioita aivan kummallisina. Tekisinkö oikeasti töitä vain ja ainoastaan rahan vuoksi? Olisin yrityksessä, jossa ihmisiä motivoidaan rahan avulla? Kuulostaa joltain satuolennolta tuollaiset yritykset. Miten ne edes voivat säilyä hengissä? Jep, tällainen kupla minulla on.

Aloin miettiä. Artikkeli ja tämä koko onnelisuusaihe laittoi pohtimaan tavoitteita. Aiemmin ystävieni kanssa aiheesta keskustellessa nostimme esiin tunteen tavoitteen saavuttamisesta. Harvemmin siitä kauhean pitkään jää tuntemaan yletöntä onnellisuutta tavoitteen saavuttamisesta. Päähän nousee pikemminkin kysymys, mitä seuraavaksi? Tavoitteet eivät jostain syystä helpota tyytymättömyyden tunnetta lainkaan. Pitäisikö tavoitteiden asettaminen unohtaa kokonaan? Onko se paljon puhuttu hetkessä eläminen avain onneen? En ainakaan itse pysty kuvittelemaankaan elämää, jossa en edes jossain määrin eläisi tulevaisuuden tavoitetta varten.

Ehkä sukupolveni kirous on olla jatkuvasti tyytymätön ja jahtaamassa seuraavaa tavoitetta. Tai ehkä se ei ole kirous lainkaan. Voisiko olla, että onnellisuuden kaava tälle sukupolvelle on tavoitteiden jatkuva kasvu sitä mukaan, kun niistä tulee todellisuutta.

”Here’s my advice for Lucy:

1) Stay wildly ambitious.  The current world is bubbling with opportunity for an ambitious person to find flowery, fulfilling success.  The specific direction may be unclear, but it’ll work itself out—just dive in somewhere.

2) Stop thinking that you’re special.  The fact is, right now, you’re not special.  You’re another completely inexperienced young person who doesn’t have all that much to offer yet.  You can become special by working really hard for a long time.

3) Ignore everyone else. Other people’s grass seeming greener is no new concept, but in today’s image crafting world, other people’s grass looks like a glorious meadow. The truth is that everyone else is just as indecisive, self-doubting, and frustrated as you are, and if you just do your thing, you’ll never have any reason to envy others.”

// Tämän blogitekstin valokuvat ovat eräältä Kokkolan matkalta, jolloin valvoin ystäväni Hennan kanssa aamuun ja ajoimme kukkulalle katsomaan auringonnousua. Tuolloin tunsin itseni todella onnelliseksi. Kamerana toimi Lumia 930.

ENG// Happiness. WTF. Check this out.

Tänään valmistun TAMKin Proakatemialta yrittäjyyden ja tiimijohtamisen tradenomiksi. Tuntuu todella hienolta sanoa tuo. Eikä pelkästään sen takia, että on käynyt ammattikorkeakoulun ja tutkinto on kädessä. En oikein kuulu niihin ihmisiin, jotka ilahtuvat tittelistä tai paperista. Ylpeä olo johtuu enemmänkin siitä, että olen ottanut kaiken irti tästä ajasta ja se on ollut aika unohtumaton kokemus. Olen oppinut liiketaloudellisen osaamisen lisäksi palautteesta, työelämälähtöisyydestä, tiimin voimasta, johtamisesta, dialogista, itsensäkehittämisestä, itsensäjohtamisesta, itsenäisyydestä, itsepäisyydestä, erilaisuudesta ja ihmisistä voimavarana. Näin muutaman tärkeimmän mainitakseni.

Sen sijaan että joku minulle tuntematon ihminen suuressa viisaudessaan osoittaisi, mitä minun kannattaa opiskella ja millä tavalla opin sen parhaiten, ohjat ovat olleet omissa käsissäni. Vapaus päättää tuo mukanaan monta kysymystä, joiden ansiosta on oppinut todella paljon itsestään. Kun rajoitteet poistetaan, joutuukin kysymään, mitä oikeasti haluaa tehdä ja millä tavoin sinne pääsee. Palaute tiimikavereilta, Proakatemia-yhteisöltä ja asiakkailta on kehittänyt, haastanut ja auttanut tunnistamaan omat vahvuudet ja heikkoudet.

Luin alkuviikosta Sami Sillanpään kolumnin Hesarista otsikolla ”Elämä on oppiaine – mutta opettaako suomalainen koulu sitä?”. Se ei ole pitkä, joten suosittelen lukaisemaan läpi, vaikka kiire olisikin. Mitä tulee Sillanpään kolumnin otsikkoon, voin kyllä todeta opiskelleeni suomalaisessa koulussa, joka on opettanut minulle elämää. Vaikka opin valtavasti johtamisesta, markkinoinnista, myynnistä, työhyvinvoinnista, taloudesta ja yrittäjyydestä ylipäätään, ennen kaikkea olen Proakatemian ansiosta oppinut itsestäni.

”None of us is as smart as all of us.”

Tuntuu, ettei meinaa omaan päähän mahtua, miten paljon on parissa vuodessa ehtinyt tapahtua ja miten paljon on voinut ihmisenä kasvaa ja muuttua. Miten erilaisten ihmisten parissa onkaan tullut tehtyä töitä ja oivallettua pieniä ja suuria asioita. Miten arki on voinut maistua niin hyvältä? Kun selaa Instagramissa #proakatemia -kuvia, sitä vain ihmettelee, kuinka se voi olla arkea. Kuvista tulee samanlainen nostalginen fiilis kuin jonkin ikimuistoisen reissun kuvia katsellessa. Kuvat ovat täynnä hienoja hetkiä ja ihmisiä, joiden kanssa ne tuli vietettyä.

Mutta eteenpäin sanoi mummo lumihangessa. Tänään Incore ja Volumi juhlii yhdessä. Varokaa Tampere.

// ENG. Graduating today from the best school in the whole world.

”Kun on valinnut jonkin ammantin, siihen on panostettava kaikkensa. Sitä pitää rakastaa, antaa sen vangita itsensä. Jos näkee vain esteitä, ei voi tehdä kunnollista työtä. Kun on tehnyt päätöksen, pitää nähdä vaivaa ja antaa parastaan. Se johtaa menestykseen ja sinusta tulee kunnioituksen arvoinen henkilö. Näin ajattelen.” – Jiro Ono

Kesä on mennyt töiden ohella kriiseillen tulevaisuutta. Yhtäkkiä kyseenalaistan kaikki kiinnostuksenkohteeni. Kiinnostaako mikään ja mikä kiinnostaa oikeasti? Kaikki kirjat toitottavat, että menestyksen salaisuus on keskittyminen yhteen asiaan ja siinä itsensä huippuun kehittäminen. Samalla kuitenkin kaivataan monialaisia taitureita.

Enemmän kuulee ihmisten valittavan, että oikein mikään ei sytytä niin paljon, että voisi kuvitella tekevänsä samaa työtä kovin pitkään. Omalla kohdalla ongelma on enemmän siinä, että kaikki innostaa niin paljon, että on vaikea keskittyä yhteen asiaan. Välillä työskennellessä tulee miettineeksi, onko tässä pienessä ihmisessä ADHD, jota ei ole koskaan testattu.

Parin viimeisen vuoden aikana olen kiinnostunut valtavasti liikeideoiden kehittämisestä, yrittäjyydestä, viestinnästä, valmentamisesta ja etenkin johtamisesta. Näissä olen myös kehittänyt osaamistani kovalla tahdilla.  Valmistumisen lähestyessä on mieleeni palannut myös intohimo sisustamista ja taidetta kohtaan. Elokuvat, maalaminen ja valokuvaus ovat palanneet arkeeni. Nyt tuntuu kuitenkin, että pitäisi jo valita yksi, johon pääsääntöisesti keskittyy. Mutta mikä on se, mikä eniten kiinnostaa?

”Jos yksinkertaisen riisuu, jäljelle jää vain tärkein.” – Masuhiro Yamamoto

Tavaroiden ja ihmisten kohdalla huomaa nopeasti, kuinka luopumalla ylimääräisestä näkee, mikä todella merkitsee. Asuntoa tyhjentäessä olokin kevenee, kun luopuu kaikista turhista hankinnoistaan ja miettii, mitä oikeasti tarvitsee. Ystävien kohdalla olen jo pitkään pyrkinyt noudattamaan omaa sääntöäni: mitä enemmän aikaa annat ihmisille, jotka eivät sitä ansaitse, sitä vähemmän sinulla on aikaa ihmisille, jotka oikeasti sen ansaitsevat.

Mistä olen aina pitänyt? Mistä sytyn? Mikä on ollut läpi elämän ja tulee olemaan? Ensimmäisenä vastaan tähän elokuvat, maalaaminen, taide ja kaikki muu luova puoli. Toinen puoli on sosiaalisuus, ihmiset, johtaminen, yhdessä tekeminen ja tiimissä toimiminen. Luova työ tuo minulle harvinaista rauhaa pään sisälle. Yleensä ajatukset poukkoilee ympäriinsä, mutta esimerkiksi maalaaminen ja kirjoittaminen saavat minut pysähtymään. Luovan työn kautta saan harvinaisen rauhoittavan ja virkeän olon.

Valitettavan usein luova työ on myös yksin työskentelemistä, mikä ei sovi minulle. Jostain syystä teen usein projekteja yksin. Tiimissä päädyn helposti johtajaksi. Sain kerran palautteen: ”– Johtajuus on vahva osa sinua, sillä olet vahva persoona ja usein projekteissa vaikka et ole projektipäällikkö tuntuu että löydät itsesi silti ”piilojohtamasta” porukkaa. Lause, ”johtajuus on valinta, ei asema” osuukin kohdalleen. –” Johtaminenkin on loppujen lopuksi hyvin yksinäistä ja henkisesti raskasta työtä. Se tuottaa kaikkea muuta kuin rauhallisen olon sisälleni, mutta se on aivan valtavan palkitsevaa. Johtamistehtävissä sytyn haasteista, jotka vaativat tunneälyä ja psykologista silmää. Kun oikein onnistuu johtamaan ihmistä, onnistumisen tunne on niin suuri, että voin hetken uskoa pystyväni mihin tahansa. Esimerkiksi maalaaminen ei varmaan ikinä pysty tuottamaan minulle vastaavaa adrenaliiniryöppyä. Johtaminen myös aiheuttaa minussa suuren tarpeen kehittää itseäni.

”Hän ei tyydy koskaan. ’Voisiko se olla parempaa, voinko olla parempi?’” – Masuhiro Yamamoto Jirosta

Luonteeltani olen perfektionisti. Onnekseni olen oppinut antamaan anteeksi itselleni monessa tilanteessa. Uskon vahvasti, että avain aidosti onnistuneeseen stressinhallintaan, paineensietokykyyn sekä avoimeen palautteenvastaanottoon on oman vajavaisuuden hyväksyminen. Kun hyväksyy epäonnistumisen myös omalla kohdallaan, uskaltaa tehdä paljon enemmän ja isommin. Samalla oppii suhtautumaan palautteeseen suurena mahdollisuutena kehittyä.

”Minun on pakko huomioida kaikki yksityiskohdat. Alaiset eivät aina huomaa kaikkea, mutta minä huomaan, koska olen tehnyt tätä niin kauan. Minä määrään.” – Jiro Ono

Etenkin stressinsietokykyni on parantunut, kun olen ymmärtänyt, ettei mitään pysty ikinä tekemään aivan täydellisesti. Aina on parannettavaa, joten turha stressata. Tekee parhaansa niillä eväillä, mitä löytyy. Johtamisessa huomasin suuren eron johdettavien rohkeudessa ja oma-aloitteisuudessa, kun opin päästämään irti ja luottamaan sokeasti. Jos johtaja on liian perfektionisti, eivät alaiset uskalla toimia oma-aloitteisesti.

”Lopettaa? Pitäisikö lopettaa jokin, jonka vuoksi olen taistellut niin? En ole koskaan pitänyt työtä vastenmielisenä. Olen aina rakastanut sitä ja tehnyt parhaani ja jatkuvasti yrittänyt parantaa suoritustani. Vaikka olenkin 85, en todellakaan aio lopettaa.” – Jiro Ono

Toivoisin löytäväni työn, josta todella nautin vielä vuosienkin jälkeen. Olen aina ollut jotenkin levoton sielu. Ihailen suuresti ihmisiä, jotka osaavat valita yhden intohimon kohteen ja omistautua sille. Uskon myös, että valitseminen on varmasti yksi tie menestymiseen. Mitä suuremman osan ajasta panostaa yhdelle asialle, sitä parempi tulee olemaan siinä. Jos taas resurssejaan – henkisiä, fyysisiä ja ajallisia – jakaa useampaan suuntaan, on tottakai panostus aina pienempi. Mutta voinko todella rakastaa yhtä asiaa niin paljon, että jatkaisin sen parissa vielä 85-vuotiaanakin?

”Minä näen unta sushi-ideoista. Välillä herään niihin.” – Jiro Ono

PS. Netistä löytyi ADHD-testi http://karkia.me/adhd/ ja tulos oli 81/100, että saattaapi olla.

// Jiro dreams of Sushi and I’m trying to find out what should I be dreaming of.

Terveisiä aurinkoisesta Porista! Kiireettömyyden keskeltä on hyvä kirjoitella kiireestä ja kuluttamisesta. Nyt käsittelyssä yksi alkukesän suosikkiaiheistani. Kuvat mökkireissulta, jolla pääsi taas pysähtymään.

”The Earth provides enough to satisfy every man’s need but not for every man’s greed”, kuuluu Gandhin kuuluisa sitaatti. En ole oikeastaan koskaan miettinyt sitaattia sen tarkemmin. Se on ollut vain yksi maailmaa rakastava lausahdus muiden joukossa. Nyt olen kuitenkin lukenut kaksi mielenkiintoista kirjaa aiheeseen liittyen ja suhtautumiseni tavaroihin ja kuluttamiseen ylipäätään on muuttunut.

Ensimmäinen kirja oli Erilainen ote omaan talouteen – vapaus, onni ja hyvä elämä. Sen takana ovat kolme suomalaista miestä: Pasi Havia, Ville Lappalainen ja Antti Rinta-Loppi. Toinen aiheeseen tiiviisti liittyvä kirja on ehkä enemmän naisten keskuudessa kiinnostusta herättänyt KonMari – Siivouksen elämän mullistava taika. Kirja käsittelee japanilaisen Marie Kondon luomaa KonMari-metodia, jonka avulla oppii luopumaan järkevästi tavaroista ja järjestämään kotinsa ja sitä kautta koko elämänsä. Tiedän, kuulostaa huuhaalta, mutta toimii. Voin suositella molempia. Ei kannata lukea kuin piru Raamattua – niin kuin ei kirjoja koskaan. Voin kuitenkin vannoa, että jokainen löytää varmasti kummastakin kirjasta mielenkiintoisia näkökulmia ja pohdittavaa.

Aina niin järkevä ostaja

Olen aina syönyt paljon. Pari vuotta sitten aloin tarkkailemaan omaa käytöstäni etenkin ravintolaruuan suhteen. Otin tavakseni muistuttaa itseäni: ehkä sitä lautasta ei tarvitse väkisin saada tyhjäksi, vaikka koko annoksesta onkin maksanut. Aivan kuin suomalaiset ilmaisen viinan bileissä: ”Nyt juodaan, kun kerran juotavaa on!” Samanlainen ajattelumalli tuntuu vaivaavan koko yhteiskuntaa kuluttamisen suhteen. Nyt kun kerran rahaa on, on sitä käytettävä. Eikä sitä rahaakaan ole koskaan tarpeeksi. Olemme jo kauan sitten saavuttaneet pisteen, jossa taloudellinen tilanteemme mahdollistaa riittävän elintason, mutta silti käytämme koko elämämme tienataksemme enemmän, jotta voimme ostaa enemmän. Olemmeko unohtaneet, mikä on tarpeeksi?

Vaikuttaako meidän kulutuskäyttäytymiseen se, että kuvittelemme tekevämme ostopäätökset itse? Helposti tulee väitettyä, että on harkinnut ostosta ja punninnut tieto- ja tunnepohjaiset plussat ja miinukset. Onhan se toki totta, mutta hyvin paljon tapahtuu myös meidän alitajunnassa.

Jo 1920-luvulla luotiin keinoja pitää kuluttajat nälkäisinä. Jatkuvasti on saatava lisää ja uusia ja enemmän. Ei riitä, että kuluttaja ostaa tuotteen kerran vaan hänelle on luotava sama tarve uudelleen. Suunniteltu vanhentaminen sai alkunsa autoteollisuudesta, mutta nykyään sitä näkee alalla kuin alalla. Tulostimet ohjelmoidaan käyttämään kaikkia värejä harmaasävytulostuksessa, jotta väriä kuluisi enemmän. Älypuhelimesta pyöristetään hieman kulmia ja näin luodaan ero uuden ja vanhan mallin välille. Uudet videopelit luodaan sopimaan vain uuden pelikonsolin mallin kanssa yhteen. Esimerkkejä on loputtomasti.

Tunnetuimpia vanhentamisen muotoja ovat:

1. Tekninen vanhentaminen
2. Tyylillinen vanhentaminen
3. Systeeminen vanhentaminen
4. Ilmoituksellinen vanhentaminen
5. Ohjelmoitu vanhentaminen
6. Kulutuksellinen vanhentaminen

Kuluttajan on vaikea taistella suunnitelmallisen vanhentamisen vaikutuksia vastaan, mutta tietyissä tilanteissa on mahdollista yrittää. Jos kuitenkin juoksee aina uusimman ja tuoreimman mallin perässä, heittäytyy vapaaehtoisesti muiden vietäväksi. Kun ostopäätöksen kohteena on uusi malli samasta tuotteesta, on hyvä pysähtyä miettimään, juokseeko päättömästi yritysten luomien kuvitteellisten tarpeiden perässä vai tuoko uusi malli aidosti lisäarvoa. Tästä hyvä esimerkki on iPhone, jonka kohdalla on vaikea rehellisesti uskoa uuden mallin tuovan hintansa arvoista lisäarvoa.

Kulutusyhteiskunta on luotu hyvin tietoisesti. Pysähtyvätkö ihmiset koskaan miettimään asiaa sen tarkemmin? Olen myös miettinyt, että suhtautuisivatko ihmiset eri tavoin kuluttamiseen, jos he tietäisivät, kuinka suunnitelmallisesti olemme luoneet maailman, jossa mikään ei riitä. Taloustieteilijä Victor Lebow kirjoitti jo vuonna 1955:

“Valtavan tuottelias taloutemme vaatii, että teemme kulutuksesta elämäntapamme, että muutamme hyödykkeiden ostamisen ja käytön rituaaleiksi, joista etsimme henkistä tyydytystä, egon täyttymystä. Sosiaalinen status, sosiaalinen hyväksyntä ja arvomme löytyvät nyt kulutustavoistamme. Elämämme merkitys ja tärkeys peilautuu kulutuksemme kautta. Mitä suurempi paine yksilöllä on mukautua turvallisiin ja hyväksyttyihin sosiaalisiin normeihin, sitä enemmän hänellä on taipumuksena tuoda esiin yksilöllisyyyttään pukeutumisensa, kulkuvälineensä, kotinsa, harrastustensa kautta.

Nämä hyödykkeet ja palvelut on tarjottava kuluttajalle erityisellä kiireellisyyden tunteella. Emme vaadi ainoastaan ’kiihdytettyä’ kulutusta, vaan myös ’kallista’ kulutusta. Hyödykkeitä on kulutettava, käytettävä loppuun, vaihdettava ja hylättävä yhä nopeammin. Meidän on saatava ihmiset syömään, juomaan, pukeutumaan, ajamaan, elämään yhä monimutkaisemmin ja näin ollen aina vain kalliimman kulutuksen kautta.”

Erilainen ote omaan talouteen –kirjassa esiteltiin mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka kuluttamisemme ei ole niin selkeästi omien järjellä ajattelevien aivojemme varassa. Vuonna 1990 markkinoille tuotiin leipäkone, joka maksoi noin 300 dollaria. Kauppa ei kuitenkaan käynyt, vaikka tuotteessa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Yritys päätti luoda tuotteesta luxusversion, jossa oli joitain lisäominaisuuksia ja huomattavasti korkeampi hinta. Kun alkuperäisen leipäkoneen viereen tuotiin saman tuotteen kalliimpi versio, lähti alkuperäisen leipäkoneen myynti lentoon. Asiakkaat tarvitsivat jonkin vertailukohdan, jotta osasivat arvioida tuotteen hintaa. Tätä kutsutaan ankkuroinniksi.

Luopumisen sietämätön helppous

Omaa kuluttamista on helpompi hahmottaa ihan jo oman asunnonkin kautta. Kun katselee ympärilleen, näkee valtavan määrän tavaraa. Kuinka suuri osa tavarasta on sellaista, jota ei koskaan käytä? Tai josta ei malta luopua, koska se on saatu lahjaksi tai siihen liittyy jotain muistoja tai jota ei oikeastaan käytä, mutta se on ihan ehjä ja toimiva?

”Kun koti täyttyy tavarasta (joka päätyy lopulta kaapin perille), kärsimme vähitelleen myös ahtaudesta. Yhtäkkiä ’tarvitsemme’ enemmän tilaa. Suuremman asunnon myötä kulumme jälleen nousevat. Ja kierre on valmis. Itse köyhdytämme itsemme ja ahtautamme elintilamme, eikä se kuuluisa elämänlaatu kohene lainkaan.” (Erilainen ote omaan talouteen)

Myönnän itse kuuluvani hamstraajiin. Tavarat tuottavat iloa ja takerrun vanhoihin muistoihin. Kodistani löytyy valtava määrä vanhoja kirjeitä, valokuvia, lahjaksi saatuja tavaroita ja muuta muistoja herättäviä esineitä. Olen todella huono luopumaan muistotavaroista. Lisäksi on toinen kategoria, johon kuuluu esineet, jotka ovat ehjiä, toimivia, nättejä, kalliita ja kaikin tavoin muutenkin käypiä käyttöesineitä. Helposti tulee perusteltua, että tätä voi joskus tarvita.

KonMari-metodin ydin on nimenomaan siinä, että opetellaan eroon huonoista perusteluista tavaran säilyttämiseen. Kun käy koko omaisuutensa läpi ja valitsee, mitä todella haluaa säilyttää, aukeaa moni muukin lukko. Karsiessaan kaiken turhan näkee, millä oikeasti on merkitystä.

Yritin parhaani mukaan koota listan KonMarin perussäännöistä. Suosittelen kuitenkin lukemaan koko kirjan, jos haluat todella saada kotisi ja pääsi järjestykseen. Se ei vain aukea tiivistelmistä.

1. Käy koko omaisuutesi jokaista sukkaa myöten läpi ja päätä mitä haluat pitää. Sen jälkeen päätä jokaiselle tavaralle oma paikka.
2. Käsittele asiaa positiivisesta näkökulmasta eli kysy itseltäsi, mitkä haluat pitää eikä mistä haluat eroon.
3. ”Tuottaako tämä minulle iloa?” Perustele tavaran säilyttäminen itsellesi tunteen kautta.
4. ”Joskus” on sama kuin ei koskaan. Jos todella myöhemmin tarvitsetkin sellaista, osta uusi. Saavutettu tila on sen rahan arvoinen. Tästä hyvä esimerkki on kirjat, jotka aiot joskus lukea loppuun.
5. Jos luopuminen tuntuu vaikealta, tarraatko menneisyyteen vai turvaatko tulevaisuutta? Onko se perusteltua?
6. Esine on sillä hetkellä tuottanut iloa ja ollut luomassa ihanaa muistoa, mutta se muisto ei katoa mihinkään, vaikka luopuisit esineestä.
7. Lahjan tehtävä on tuottaa iloa sillä hetkellä, kun se annetaan. Jos siitä ei myöhemmin ole hyötyä, eikä se tuota omistajalleen iloa, ei sitä tule säilyttää. ”Sain sen lahjaksi” ei ole minkäänlainen peruste varastoida tavaraa loputtomiin.
8. Älä anna karsimiasi tavaroita (myöskään vaatteita) ystävillesi tai sukulaisillesi. Ei ole tarkoitus levittää omaa roinaa eteenpäin. Myöskään lapsuudenkoti ei ole mikään varasto vaan se on vanhempiesi koti. Jätä se rauhaan.
9. Tee koko urakka kerralla, jotta muutos vaikuttaa pysyvästi sinuun.

Kiire ja onnellisuus

Erilainen ote omaan talouteen –kirjasta minulle jäi vahvasti mieleen ajatus kroonisesta tyytymättömyydestä ja loputtomasta kiireestä. Kirjassa todetaan: ”Mitä tyytymättömämpi olet kulloiseenkin elämäntilanteeseesi ollut, sitä suuremman johtajan pallilla tänään istut. Tyytyväistä ja oman sisäisen rauhansa löytänyttä pidetään ihmisenä, joka ei yrittänyt tarpeeksi.” Kärjistettyä, niin kuin tietyissä tilanteissa onkin tarpeen.

Uskon suhtautumiseni muuttuneen jonkin verran – niin kiireen kuin kuluttamisen ja omistamisen suhteen. Tulee nykyään usein kysyttyä, miksi tavoittelen erilaisia asioita ja mikä on tarpeeksi. Vielä en ole käynyt koko omaisuutta läpi, mutta varmasti sen teen vielä.

PS. Tähän aiheeseen sopiikin hyvin mainita, että ostin KonMarin Elisa Kirjasta e-kirjana. Oli jopa mukavampi lukea kuin oikeana kirjana. Kaikki ”maalatut” tekstin pätkät sai mukavasti koottua yhteen. Miinuspuolena vain törkeä hinta, joka oli kalliimpi kuin Adlibriksestä kotiin kuljetetun oikean kirjan.

Linkkejä aiheeseen liittyen:

http://hidastaelamaa.fi/2011/01/tarina-kalastajasta-ja-liikemiehesta/

http://veikkonen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/142628-lastasi-saattaa-vituttaa

https://kirja.elisa.fi/ekirja/konmari-siivouksen-elamanmullistava-taika

http://www.talentumshop.fi/erilainen-ote-omaan-talouteen.html